Viidakko opettaa

Kambodzan Koh Kongilla olin elämäni ensimmäistä kertaa viidakossa. Kahdeksan hengen retkikunnastamme neljä oli oppaita ja kantajia, kaksi päiväreissulla olevia hollantilaisia, ja minä ja eräs lontoolainen yön yli olijoita. Koh Kongia ympäröivän seudun maisemat ovat helkutan komeat, mutta niitä ei viidakosta näe sitten ollenkaan: siellä nimittäin on aika paljon puita ja kasveja edessä.

Onneksi tiet kulkivat välillä hyvissä paikoissa.

Ennen pusikkoon painumista oppaamme pyysi meitä laittamaan lahkeemme sukkien sisään. Ensin ajattelin, että ei minun ei pitkävartisine maihareineini tarvitse, mutta laitoinpa silti, ja kyllä kannatti. Vaikka sadekauden loppumisesta oli jo aikaa, viidakon jokainen lehti kätki alleen julman ja verenhimoisen iilimadon. Ilman sukkiin tungettuja lahkeita olisimme kaikki menehtyneet verenhukkaan ensimmäisen tunnin aikana. Viiden minuutin välein piti pysähtyä hutkimaan innokkaimmat ihailijat huitsin nevadaan tarkoitusta varten meille jaetuilla tikuilla, joiden päässä oli kangasnyytillinen tupakkaa. Tervakeuhkottomina kunnon kansalaisina iilimadot nimittäin kavahtavat kessun hajua ja makua ja ymmärtävät luovuttaa. Muuten niitä saa hutkia olan takaa.

Eräällä tällaisella tauolla huomasin nilkassani harvinaisen ison iilimadon ja hutaisin sen irti. Iilimadon vyötärömitan salaisuus kävi ilmi evästauolla, kun otin kenkäni pois vilvoitellakseni ja huomasin sukkani olevan aivan veressä. Se paholaisen elukka oli onnistunut pureutumaan kiinni hentoon lihaani paksun vaellussukan läpi! Häntä ei voi laiskuudesta syyttää.

Tämä on tauti.

Samalla tauolla pääsin tutkimaan lähietäisyydeltä noiden olentojen toimintaa, kun tein vakavan virhearvion: söimme kalliolla, jolla ei ollut kasvillisuutta eikä edes pudonneita lehtiä. Haistaen tilaisuuden tulleen eräs kapitalistinsikiö sprinttasi parin metrin matkan päästäkseen kalvamaan suojatonta jalkapohjaani. Nykäisin turilaan irti, mutta vahinko oli jo tapahtunut; iilimadon kolmiomainen suu ja syljessä oleva hyytymisenestoaine aiheuttavat haavoja, jotka vuotavat kuin Wikileaks. Matka jatkui lahkeet vielä syvemmällä sukissa ja sukat veressä.

Tämä on lääke.

Ensimmäisen päivän aikana pysähdyimme kahdella vesiputouksella, jotka olivat viidakon keskellä tiettömien taipaleiden takana. Kummassakin pystyi uimaan, ja hyvin harvat asiat elämäni aikana ovat tuntuneet yhtä hyviltä. Parikin tuntia 32-asteisessa sadan kosteusprosentin ilmanalassa, jyrkkiä korkeuseroja edestakaisin rampaten, sai kaikki vaatteeni likomäriksi ja olon nuutuneeksi. Hyppy keskellä kuvankaunista viidakkoa olevan vesiputouksen alle muodostuneeseen viileään lampeen oli taivas.

Katsokaa tuota itseensätyytyväistä velmua virnettä.

Jälkimmäisen vesiputouksen rannalle pystytimme riippumattoleirimme. Vain yksi oppaista ja lontoolainen jäivät kanssani viidakkoon. Illan hämärtyessä katoimme päivällisen kalliolle vesiputouksen viereen. Tarjolla oli riisiä, tamariinitahnaa, patonkia, kanaa ja kasvissyöjän hampailleni paistettua kananmunaa. Maistuipa paremmalta kuin mikään gourmet matkan aikana. Kaikki oli pakattu banaaninlehtiin käärimällä, joten pois kannettavaa oli ennätysvähän. Oppaamme sai minulta huimasti rispektiä sillä, että hän otti talteen kaikki muoviroskat eikä vain heittänyt niitä lähimpään pusikkoon, kuten monilla hänen maanmiehillään on ikävä kyllä tapana.

Nami nami. Feat. oppaan jalka.

Istuskelimme kallioilla ja heitimme huulta. Kävi muunmuassa ilmi, että oppaamme piti työstään niin paljon siksi, ettei hänen tarvinnut viettää aikaa vaimonsa kanssa. Vaimo kuulemma oli ollut varsin mukava ennen naimisiinmenoa, mutta valojen jälkeen oli muunmuassa kieltänyt miestään laulamasta ja käymästä tansseissa - molemmat hänelle hyvin rakkaita harrastuksia. Kaiken lisäksi appiukko oli melkoinen tyrannisaurus, joka määräili vävypoikaa mennen tullen. Opas harmitteli sitä, miten Euroopassa on mahdollista ottaa avioero, mutta Kambodzassa käytännössä ei, ja nyt hänellä oli vaimonsa kanssa jo tytär, jota hän luonnollisesti jumaloi. Joten no can do, mutta onneksi hän sai olla viidakossa. Hän olisi halunnut jäädä viidakkoon seuraavaksikin yöksi toisen turistiryhmän kanssa, mutta appiukko oli kieltänyt.

Viidakko vai nainen, viidakko vai nainen?

Jamppa oli kyllä melkoinen metsämies, ja osasi selvästi asiansa. Kun sopivaa ripustuspaikkaa riippumatoille ei löytynyt, hän ja muut oppaat ottivat vesurinkokoiset veitsensä ja rakensivat bambusta ripustuskehikon, jonka sai kätevästi katettua.

Huikeaa oli myös lähteä hänen kanssaan yöllä pariksi tunniksi viidakkoon eläimiä etsimään. Öinen viidakko on melko kuumottava paikka: on täysin säkkipimeää, ja kaikkialla kahisee, rapisee ja heiluu. En tiedä, miten pirussa oppaamme osasi otsalampun valossa löytää muunmuassa skorpionin pesän, joka oli vain pieni reikä rinteessä. Näimme myös jonkinlaisen pienen peuraeläimen, joka tuijotti meitä pimeydessä kiiluvine silmineen.

Riippumatot olivat miellyttäviä luksusmalleja, joissa nukkui oikein hyvin. Pohja oli paksu ja eristävä, ja kiinni rakennettu hyttysverkko oli täysin välttämätön. Aluksi meinasi tulla vilu, kun matkanjärjestäjä ei ollut maininnut, että mitään peittoa tai vastaavaa ei järjestäjän puolesta ollutkaan, mutta pukemalla ylle kaiken mukanani olleen sain itseni pidettyä miellyttävän lämpimänä. Suurin haaste oli hillitön kosteus, joka teki kaikesta kankaasta kylmännihkeää ja vilpoista.

Luksuslukaali oli luksus.

Aamulla söimme nuotiolla paahdettua patonkia, läpsäisimme leirin kasaan, siivosimme jälkemme ja poistuimme viidakosta. Kuulimme vielä sarvinokan valtavan siipivälin tuottaman äänen yläilmoista, mutta itse lintua emme nähneet.

Käärme sen sijaan näkyi!

Matkaan kuului vielä käynti alueen isoimmalla vesiputouksella, joka olikin sitten turkasen iso (leveydeltään, ei korkeudeltaan). Siellä vietimme rattoisat pari tuntia hyppien kalliolta veteen ja tutkailemalla veden kaivertamia reikiä, kanavia ja hiidenkirnuja. Vastarannalla kolme apinaa leikki puissa, ja elämä oli melkoisen rattoisaa. Vielä rattoisampaa olisi ollut, jos olisin tajunnut dipata itseni aurinkorasvaan, sillä tietenkin selkäni kärähti hempeän elefantinpunaiseksi.

Hajotkaa varvaskuvaan.

Hyvän oppaan merkitys kyllä näkyi. Kun oppaan englanti sujui ja asiantuntemusta löytyi, turistikin sai reissusta paljon enemmän. Pääsin kiipeilemään liaanissa, oppimaan eri puiden käyttötarkoituksista ja eläimistön elintavoista. Hintakin oli vain 35 dollaria, sisältäen kaikki ruoat ja kuljetukset, lukuunottamatta isoimman vesiputouksen dollarin pääsymaksua. Ei olleskaan paha, ei olleskaan.

Tätä voisi tehdä paljon enemmänkin. Luonnossa ihmisen on hyvä olla. Katsotaan, miltä Pohjois-Laosin trekkausympäristöt vaikuttavat, kunhan sinne asti pääsen. Pitää ennen sitä vain jotenkin korjata vasen maiharini, jonka pohjaan ilmestyi mystinen reikä. Ei enää ikinä Mil-Teciä, kiitos.