lauantai 21. marraskuuta 2015

Mitäs mää täällä siis teen? Reflektioita opiskelusta Venäjällä, also known as what I'm actually doing here? Reflections on studying in Russia

Mammuttipostaus. And in English, below! Huzzah!

***

Virallinen peitetarinani tälle slaavivuodelle on vaihto-opiskelu.
"Mutta Tapio, sinähän olet opiskellut jo yliopistossakin iät ja ajat, ja nykyinen maisteriohjelmasi on kolmas tutkintosi lukion jälkeen", kuulen häkeltyneiden äänien ihmettelevän takarivistä.
Samaa mietti yksikkömme johtaja, kun kerroin aikovani pilata hänen valmistumistilastonsa venyttämällä valmistumistani vuodella. Tai kuten hänelle sanoin, siis ihan varmasti vain puolella vuodella, koska teen graduni melkein valmiiksi täällä.
Mitäpä hän kuitenkaan olisi voinut sanoa, sillä otin itseni panttivangiksi. Graduaiheeni käsittelee Venäjän ulkomaanoperaatioiden kehystystä venäläisissä sanomalehdissä. Fun fact: venäläiset sanomalehdet on pitkälti kirjoitettu venäjäksi.
"Kuinka hyvin puhut venäjää?"
"En juuri yhtään vielä, mutta juuri siksi olisi niin tärkeää päästä vaihtoon."
Voitettu peli.

Bailaamaanhan minä tulin, kuten muutkin vaihtarit.
Nyt olen täällä. Koska tutkintoni on käytännössä gradua vaille valmis, minun ei täällä olisi pakko opiskella kuin Kelan opintotukilautakunnan mieliksi. Ykköstavoitteeni on saada taottua tämä turkasen kieli kallooni mahdollisimman pysyvästi. "Opi tai kuole" on ainoa tapa, millä olen koskaan saanut mitään aikaan. Kakkostavoitteeni on oppia ymmärtämään Venäjää, venäläisyyttä ja venäläisiä paremmin. Kolmostavoitteeni on kevään aikana koota graduni aineisto, kunhan löydän sopivat sanomalehtiarkistot. Ykkönen ja kakkonen edistyvät, ja kolmosestakin on parit verkot vesillä.

Meemuja osataan huudella täälläkin.
Mitä tämä kaikki sitten käytännössä tarkoittaa? No, venäläinen yliopistolaitos on melko lystikäs eläin suomalaiseen tietotekniikan ihmemaahan tottuneelle. Juuri mitään dataa esmes kurssitarjonnasta tai aikatauluista, saati sitten kotitehtävistä, ei löydy netistä. Luentotarjonta on printattu yksikön seinälle, josta sitä voi mennä pähkäilemään. Sitten periodin ensimmäisten parin viikon aikana pitää saapastella luennolle ja sanoa opettajalle, että moro nääs. Odotan suurella jännityksellä, miten saan täältä mitään suoritusmerkintöjä mukaani, koska jos nimilistoja on kerätty, ne on kerätty satunnaisille paperinlipareille puolivahingossa. Epäilen, että metodi tulee olemaan "talsi toimistoon, kerro, mitä väität opiskelleesi, ja joku kirjoittaa jonkin paperin."

Minulla on koko ajan jatkuva informaatiovajeen fiilis: tieto kulkee opettajilta oppilaille, jos kulkee. Kokeiden päivämääristä tai muista kohtuutärkeistä asioista opettaja saattaa mainita vain jollekulle oppilaalle, joka sitten kertoo tiedon muille, tai ainakin niille, jotka tuntee. Sain esimerkiksi vasta pari viikkoa sitten tietää, että vuosikurssillamme on Vkontakte-sivu, jota käytetään esitelmien aikatauluttamiseen, kurssimateriaalien jakamiseen ja mihin ikinä.

Osittain varmasti tästä syystä joustavuutta on juupelisti. Jos ei pääse koepäivänä paikalle, sovitaan uusi, ja kaikki järjestyy. Jos jokin on pielessä, niin herran haltuun, jokin ratkaisu kyllä löytyy. Tähän luultavasti auttaa se, että opiskelen paikallisten maisterikurssilaisten kanssa: väkeä on ollut enimmillään 15, joten kikkailu on ollut helppoa.

Kuten huomaamme.
Syyslukukaudella minulla on ollut kolme kansainvälisen politiikan kurssia, koska vain ne olivat englanniksi, ja orastava venäjäntaitoni olisi ollut kärsimässä suunnatonta hätää venäjänkielisillä luennoilla. Kaikkia kursseja on yksi luento viikossa koko syksyn ajan, ja kustakin saa kolme opintopistettä.

Näistä varsinkin ulkopolitiikan analyysi on ollut käsittämättömän valaiseva: käsittelyssä on ollut ensin se, mitkä asiat vaikuttavat yleisesti ulkopolitiikan muotoutumiseen, ja nyt loppupuolella se, mitkä asiat vaikuttavat nimenomaisesti Venäjän ulkopolitiikan rakentamiseen. Olen oppinut tajuttoman kasan asioita siitä, miten maailma näyttäytyy Venäjän silmin, ja Venäjän viimeisen parin vuoden ulkopolitiikka alkaa vähitellen asettua kontekstiin, jonka puuttuminen on saanut sen näyttämään niin kaoottiselta ja uhkaavalta. (Tästä lisää myöhemmässä kirjoituksessa, aihe on melko laaja.) Opetustapa on ollut melko perinteinen, vaikkakin keskustelevampi kuin usein Suomessa. Kotona luettavaa, kirjoitettavaa ja valmisteltavaa materiaalia läpsitään tehtäväksi avokätisesti. 

Valitettavasti en saanut kuvaa hänestä
Scream-naamari päässä.
Muut kurssini ovat ei-valtiolliset organisaatiot maailmanpolitiikassa ja kansainvälisten suhteiden sanasto. Molempia opettaa miekkonen nimeltä Popedash, joka on... Melkoinen persoona. Hän muistuttaa ulkonäöltään Vladimir Putinin menninkäisversiota, ja hänen pedagogiikkaansa voisi luonnehtia lähinnä psyke-progeksi postmodernismiksi. Olemme mm. ratkoneet puujalkavitseiksi muovattuja sana-arvoituksia, esittäneet improvisaatioteatterissa erilaisia ajatusmaailmoja Villin Lännen kliseiden kautta, rakentaneet sanaristikoita ja visioineet yhteiskuntien vastausta zombiapokalypsiin mm. realismin ja feminismin näkökulmista. Jamppa on kuitenkin täysin käsittämättömän tietäväinen alallaan, joten oppimista on tapahtunut asioita puidessa. Välillä tiukempikin ote asioihin olisi ollut mukava.

Venäjänopiskeluni on ollut kiehtova kokonaisuus. Viikossa on kaksi luentoa ja rutkasti kotitehtäviä. Suurin ongelma on se, että meillä ei ole mitään yhteistä kieltä venäjänopettajani kanssa: tämä on tehnyt Google Translatesta melko välttämättömän kapineen pahimpien ymmärryskarikoiden ohinavigeeraamiseksi. Opetus on mennyt melko lailla tunti kerrallaan, joka luennolla on ollut uusi aihe, uudet (venäjänkieliset) opetusmonisteet ja näin. Kotitehtäväksi on saanut kirjoitushommia ja yleistä opiskelua. Pakollisten hommien lisäksi koitan opiskella joka päivä jonkin verran keskenäni, koska kaksi luentoa viikossa on turhan vähän. Vähitellen ymmärrys on kasvanut näinkin.

Varsinkin ymmärrys olennaisista asioista.
Lukuvuoden alussa mietin, olisiko minun kannattanut laittaa 1200 euroa siihen, että olisin opiskellut koko vuoden pelkästään venäjää, 5-6 tuntia joka päivä. Edistyminen olisi varmasti ollut massiivista, mutta olen ihan tyytyväinen siihen, että opiskelen pääosin omaa alaani: sen verran isoja oivalluksia sieltä on ropissut. Ja onhan se aina mukava huomata olevansa ihan oikeasti kykeneväinen käymään korkealentoista keskustelua monimutkaisista kansainvälisen politiikan ilmiöistä jopa muussa maisterisseurassa.

Paikalliset lämpötilat ovat myös olleet rapsakat -20-25 astetta viime päivinä. Kirpaisee jo suomalaistakin. 

And now the same in glorious imperialistic English!

***

My official cover story for this slavic year is exchange studying.
"But Tapio, you have studied even in the university for years, and your current Master's programme will be your third graduation after high school", I hear confused voices wondering from the back seats.
Leader of our unit thought the same, when I told him I'm gonna ruin his students' graduation statistics by postponing my Master's by a year. Or, as I told him, surely only by half a year, as I'll get my master's thesis halfway finished here.
But what could he say, as I took myself hostage. My thesis will consider the framing of Russia's foreign missions in Russian newspapers. Fun fact: Russian newspapers are mostly written in Russian.
"How well you speak Russian?"
"Almost none, but that's why it's so important for me to get to exchange."
I won the game.

Now I'm here. As my Master's is practically ready apart from my thesis, I wouldn't need to study expect to keep the social insurance institution of Finland happy, so that student's allowance keeps rolling. My first goal is to pound this damn language into my skull as permanently as possible. "Learn or die" is the only way that I've ever managed to do anything. My second goal is to learn to understand Russia, russianity and Russians better. The third goal is to gather my thesis data in the spring from suitable newspaper archives. Goals one and two are going forwards, and I've got a few leads on the third one as well.

This is my face now. And coffee is bad. Except, of course...
So, what does this mean in practice? Well, Russian university is quite a droll animal for someone who is used to the Finnish wonderland of information technology. Just about no data of available courses or schedules, never mind homework, can be found in the internet. Available courses are printed on the faculty wall, where you can go to see what to study. Then, during the first few weeks of the semester, or maybe the first few months, you go to the lectures and high-five the teacher. I'm waiting with great interest how they'll mark my credits, as whenever a list of names has been collected, it's been on totally random pieces of papers. I suspect that the method will be "tramp into the office, tell what you claim to have studied, and somebody will stamp some paper, maybe."

I have a continuous feeling of information deficit: info moves between students and teachers with some friction. The teacher might mention exam dates to some student, who then (hopefully) tells others. For example, just two weeks ago I found out that our class has a Vkontakte-page that is used to schedule presentation dates, share course materials and what not.

Partly because of this, the system is very flexible. Not there on the exam date? Let's schedule another one, and all will be fine. If something is wrong, keep calm and carry on: eventually there will be an answer. This is probably made a lot easier by the fact that I study with the local Master's degree students, so there have never been over 15 people in the class.

In the autumn semester, I have had three courses on international relations, because only they have been in English, and my budding Russian would have failed me horribly in lectures only in Russian. All courses have one lecture per week, and each course is worth 3 ECTS.

*tirsk*
Especially foreign policy analysis has been extremely enlightening: first we went through the things that are usually thought to form foreign policy, and now we've been processing those things that affect Russian foreign policy formation in particular. I've learned an insane amount of things about how Russia sees the world, and Russia's foreign policy for the last couple of years is finally setting into an understandable context, instead of looking like chaotic and threatening. (More about this in a later post, as the subject is... Large.) Method of teaching has been quite traditional, even though more conversant than usually in Finland. I've had a lot of homework in the form of required reading, writing assignments and preparatory material.

My other courses are non-governmental organizations in world politics and thesaurus of international relations. Both are taught by a man named Popedash, who is quite a personality. Outwards, he resembles Vladimir Putin as a house elf, and his pedagogics could be defined as psyce-proge postmodernism. We have, for example, solved word puzzles, expressed different forms of thinking through improvisational theater with Wild West cliches, built crossword puzzles and envisioned different societal responses from the perspectives of realism, feminism, etc. However, he's a true expert of his domain, so learning has happened. I would have preferred a bit more strict methods sometimes. 
At least I don't have to be in the army. Hahaha!
My Russian language course has been interesting. I have two weekly lectures and a lot of homework. Biggest problem is that me and my teacher do not share a language, which has made Google Translate an essential tool to navigate around misunderstandings. Teaching has gone on an hour at a time, and every lecture has had a new topic, new (Russian) handouts, and so on. Homework has been in the form of writing assignments and just learning. In addition to obligatory tasks, I try to study a little every day, because two lectures per week is not enough. But yay, understanding has been slowly growing.

At the beginning of semester I thought if I should invest 1200 euros so that I could study only Russian for the whole year, 5-6 hours every day. I would have progressed by leaps and bounds, but I'm quite happy with studying mostly my own field, as I've gotten so great realizations from there. And it's always nice to note that I'm very capable of having a high-flying conversation about complex phenomena of international relations even when the others are also to-be experts.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Uralilta kajahtaa

Näin kahden kuukauden kotiutumisen jälkeen on hyvä hetki puhaltaa pölyt pois blogin päältä. Toivottavasti kukaan terävistä lukijoistani ei muista, että jopa viimeinen Kiina-päivitys jäi kirjoittamatta, vaikka sellaista kovasti lupailinkin.

Kärsivä ja sumuinen Moskova-selfie!
Olen tällä hetkellä keskellä kauneinta Venäjänmaata Ural-vuoriston eteläpuolella, Euroopan ja Aasian rajalla sijaitsevassa Ekaterinburgin rakastavassa kaupungissa. Homman nimi on vaihto-opiskelu Uralskii Federalnyi Universitetissä kesäkuun loppuun asti. Se lukee viisumissa, joten sen on oltava totta. Virallisen meriselityksen mukaan opiskelen täällä kansainvälistä politiikkaa (международные отношения). Se on kuitenkin vain ovela savuverho, jonka turvin muilutin itseni tänne tankkaamaan päähäni venäjää, Venäjää ja lokaalia kansanluonnetta.

Ainaisena tyyliniekkana puksutin paikalle junalla Kouvolasta. Matka kesti noin kaksi vuorokautta ja sisälsi runsain mitoin hikeä, sosiaalisia venäläisiä ja liian lyhyitä sänkyjä. 185 jumalaista senttiäni ovat juuri sen verran pitkiä, että jalkani törröttivät nilkoista alaspäin sängystä ulkona. Muuten tämä ei olisi ollut ongelma, mutta kun kaikki käytävällä kävelijät törmäilivät jatkuvasti jalkoihini. Tämä vaikeutti nukkumista hieman.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että juna on the way to go Venäjällä. Ja nimenomaan kolmosluokan platzkart, плацкарт, jossa ei uskota mihinkään turhuuksiin kuten "oviin" tai "yksityisyyteen." Plus se on halpa ja vähempipäästöinen kuin monet vaihtoehtonsa.

Asuntola on moderni ja oranssi. Huonomminkin voisi olla.
Saapuminen sujui yllättävän sutjakasti. Tutorini oli minua vastassa asemalla auton kera, ja pääsin suoraan lokaaliin opiskelija-asuntolaan. Tämä olikin viimeinen kerta, kun tutorini näin. No, kaikkea ei voi saada.

Kuten esimerkiksi naapurissa olevassa asuntola nro. 1:ssä.
Asuntolassa minut lyötiin asumaan samaan huoneeseen Edoardo from Italyn kanssa, ja naapurihuoneessa asuu kaksi tsekkiläistä Jirkaa. Koska ajat olivat kovat ja saavuin viikonloppuna, vajaan viikon ajan pedissäni oli vain patja, tyyny ja huopa, mutta ei esimerkiksi lakanoita. Ne piti erikseen kuitata haltuunsa, kun tarvittavat sopimukset oli tehty. Jokuhan voisi vaikka väittää olevansa vaihto-opiskelija ja varastaa itselleen lakanat! Onneksi järjestelmä ehkäisee tällaiset väärinkäytökset.

Ensimmäinen viikko kului massiivisessa byrokratiapyörteessä. Siis huhhuh ja voi herranjee. Epäilen, että meitä ohjastanut Polina-tutor (s. 1997 :D :D :D) on jonkinlainen masokisti, koska ei tätä 15-päisten kielitaidottomien vaihtarilaumojen paimentamista muuten voisi tehdä. Kaikkialle piti mennä mahdollisimman varhain aamulla, koska laiskat opiskelijat valuvat yleensä toimistoihin aamupäivän lopulla, jolloin jonot paisuvat järjettömiksi. Asuntolassa oleskelua varten piti saada keuhkoröntgen, jotta varmistuu, ettei kellään ole tuberkuloosia. Yliopistoon kirjoittautuminen vaati kolme eri lomaketta, kaksi kopiota passista ja sen oheislipareista ja nipun valokuvia. Eikä se riitä, osaan papereista pitää käydä hakemassa leima toiselta puolelta kaupunkia, koska miksipä ei. Leimat ovat kriittisen tärkeitä, samoin valokopiot, kunhan niissäkin on leimoja. Viisumipidennysanomustani varten tarvitsin 50-sivuisen nipun erilaisia papereita.
Säteilyä keuhkoihin, tohtori Tuppurainen.
Hiv-testilaboratoria vaikutti legitiimiltä.
Kaikki paperit olivat tietenkin pelkästään venäjäksi, joten minulla on varsin hatara käsitys siitä, mitä kaikkea olenkaan allekirjoittanut viime aikoina. Jos joku kysyisi minulta neuvoja siihen, mitä operaatioita täällä pitää tehdä, en osaisi vastata, koska olen vain kuljeskellut ympäri toimistoja valtavan paperinivaskan kanssa ja yrittänyt arvata, minkä lipareen kukin virkailija haluaa nähdä/kopioida/leimata/arkistoida. Vertaistuki ja venäjää puhuvat kaverit auttoivat merkittävästi. Tieto ei kulje millään kootulla metodilla mihinkään, mutta joku on aina kuullut jostain jotain siitä, että hiv-todistukseksi ei kelpaakaan Suomessa otettu, vaan koe pitää erikseen käydä otattamassa uudestaan yhdestä tietystä laitoksesta täällä (huolimatta siitä, että tutorini painotti elokuussa, että sekä hiv-todistus että keuhkoröntgen pitää olla, kun lähtee matkaan).

Äärimmäisen legitiimiltä.
Viime viikolla sain kuitenkin vihdoin passini takaisin uuden pitkäaikaisviisumini kanssa, minulla on virallinen opiskelijakortti ja kulkulupa asuntolaan, ja melko lailla kaikki paperityöt on nyt hoidettu. Paikallisen matkakortin saaminen on seuraava haaste, jonka aion taklata, ja sitten minun ei tarvitse enää säätää papereiden kanssa!

...paitsi jos poistun missään vaiheessa kaupungista. Ensi tiistaina teemme seuramatkan Kazaniin, Ekaterinburgin läntiseen naapurikaupunkiin. Sieltä palattuamme meidän pitää rekisteröityä uudelleen yliopistolle, eli roudata toimistoon kaksi passikopiota, kaksi migration cardin kopiota, kaksi viisumikopiota ja kaksi kopiota Kazanin hostellin tekemästä rekisteröitymisestä. Koska miksipä ei. Meitä halutaan pitää silmällä, ja passitiedot pitää antaa junallakin matkustaessa. Epäilemättä kaikki tämä data liikkeistäni Venäjällä kerätään jonnekin hallituksen arkistoihin odottamaan mahdollista tulevaa käyttöä.

Oma koti kullan kallis, ja kohtalaisen ahdas, ja netti pätkii bjerkkel.
Seuraavalla kierroksella käsittelen itse pääasiaa eli opiskelua (se on pääasia, koska sillai opiskelu tapahtuu pään sisällä, koska aivot, tiättekste nääs heh heh). Huzzatirallaa, ja lurkatkaa raivoisasti.