Viiden viikon villitys

Reissua on takana viisi viikkoa ja kolme päivää. En ole koskaan ollut näin pitkään yhtäjaksoisesti reissussa: sekä pyhiinvaellus Espanjassa 2007 että työharjoittelu Ukrainassa 2008 kestivät vain viisi viikkoa kumpainenkin. Nyt alkaa tutkimaton alue: miten reagoin näin pitkään tien päällä olemiseen? Missä vaiheessa iskee kulttuurishokki? Entä kauhea koti-ikävä? Milloin riisi alkaa pursuta korvistakin? Milloin saan malarian? (onneksi on lääkkeet)

Tämä taitaa olla sellainen... Man-Boobha.

On kiehtovaa olla uusilla urilla. Vaikka jokainen päivä olisi kuinka lempeän leppoisaa lekottelua, teen koko ajan jotain, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Olen kuin ajassa matkustava kapteeni Picard, joka työntää inhimillisen ymmärryksen ja tiedon rajoja koko ajan kauemmas! Mikä yhden hengen psykologinen tutkimusmatka! Mitkä käymättömät korpimaat!

Joita tämä Swedish Bakery & Pizzan vegepitsa mainiosti edustaa.

...niin siis piti sanoa, että on tosi siistiä olla ekaa kertaa näin pitkällä matkalla. Tämän neitseän matkan jälkeen vastaavaa tulee olemaan paljon vaikeampi kokea. Sen olen huomannut jo nyt, että tällainen koko ajan vaihtuvien maiden ja kaupunkien kavalkadi on pitkällä reissulla kuluttavampi kuin yhteen tai kahteen maahan ja kaupunkiin keskittyminen. Tavat, kielet, rahat ja tekemiset vaihtuvat koko ajan. Vientiane tuntuu nyt hyvin kotoisalta ja hallussa olevalta, kun kaikki elämälle välttämättömät palvelut (pyykki, aamiaispatonki, kasvisruoka, hyvä wifi) ovat löytyneet lähimaastosta. Huomenna alkaa taas aika säätämisen, kun lähdemme yöbussilla Savannakhetiin, jossa olemme perillä joskus aamuviideltä.

Ja korvapuustia, saatana. Nyt ollaan kaukana kotoa. Kuivaa oli, mutta namia silti.

Nyt tuntuu jo siltä, että olisin ollut matkalla ikuisuuden ja että kohta pitäisi palata, vaikka melkein koko matka on vielä edessä. Ja toisaalta, ei sitä niin paljon enää ole. Pari viikkoa Laosissa, sitten kolmisen viikkoa Kambodzassa, reilu kuukausi Thaimaassa, toivottavasti yli puolitoista kuukautta Pohjois-Laosissa, ja sitten onkin reilun kuukauden kestävän paluumatkan vuoro Kiinan ja Venäjän läpi. Kuulostaa todella lyhyeltä ja todella pitkältä ajalta.

Onneksi elämän realiteetit pysyvät yllä, kun katselee tätä elämän ja kuoleman kiertokulun näytelmää!

Tässä puoliminuuttisessa psykologisessa trillerissä muurahaiset kuvaavat arkipäivän pettymyksiä, jotka kuljettavat meitä vääjäämättä kohti hautaa. Kärpänen edustaa meidän kunkin maallista tomumajaa, joka yksinään on vain säkki kuollutta lihaa. Pystysuora seinä on se piste, jossa meidän jokaisen tulee tehdä valinta: rakastaako vai ei.

Samasta tapahtumasta oleva, kaksi minuuttia kestävä Director's Cut -versio (Useita alustamateriaaleja! Toinen kuvakulma! Lisää murkkuja!) julkaistaan, kun sen pukkaaminen verkkoon kestää vähemmän kuin puolitoista tuntia. 35 megaa on tosi paljon, kattokaas.

Fiilarit Vientianesta, ja Venäjä - 1, Tapio - 0

Matka Thaimaasta Laosiin oli häkellyttävän helppo ja yksinkertainen, vaikka paikalliset raja_henkilöt halusivatkin pitää "10 minuutin tauon" (kesto 45 minuuttia) juuri, kun olin läpsäisemässä passiani viisumoitavaksi. Lyöttäydyimme yksiin hieman varttuneemman hollantilaisen pariskunnan kanssa, jotta tuktuk-kyydit olivat hieman halvempia, ja höpöttelimme kevyesti jonotellessamme.

Bussissa rajalta Vientianeen meille alkoi iskeä läpänderiä rajan toisla puolla 6 vuotta asunut lähetyssaarnaaja Gary (Missionary-Gary, höhö), ja keskustelimme jänniä Suomen ja Kalifornian uskontokuntien eroista. Thaimaalaisilla kristityillä on kuulemma paha taipumus olla vielä ehdottomampia uskonasioissa kuin jenkkiläisillä oikeistokristityillä, mikä oli yllättävää.

Lisäksi pari penkkiriviä taaempana istunut paikallinen punasuinen ja -silmäinen miekkonen virkosi aina välillä kemiallisesta tokkurastaan ja yritti ehdottaa meille reissua pohjoisen traveller-ryyppybailuhelvetti Vang Viengiin. Emme lämmenneet.

Vientianen-hostellimme oli kyllä niin backpacker-mesta kuin olla voi. Free vodka from 9-10, dormihuone täynnä irlantilaisia (tarjosivat viskiä, nautin!), leffahuone, ah. Mutta koska samalla hinnalla sai ihan Vientianen keskustasta yksityishuoneen, vaihdoimme kortteeria jo seuraavana päivänä. Nyt on hallussa niin hyvät mestat, että viihdymme täällä varmaankin ainakin viikon, ehkä enemmänkin.

Vientiane on kyllä mainio kaupunki. Matala kuin mikä, eli aurinko paistelee miellyttävästi rakennusten lomasta. Täällä on oikeita pilviäkin, jotka varjostavat hieman kärsivää skandinaavia. Koska tämä on pääkaupunki, turistin hengissäselviäminen on naurettavan heleppoa: kyltit ja ruokalistat ovat usein myös englanniksi, ja suurin osa paikallisista puhuu ainakin välttävää engelskaa. Thaimaan maaseudun jälkeen tämä on ihan tervetullutta, vaikka melkoisessa kuplassa sitä täällä pystyy elämään.

Tämä on kyllä yksi lempikaupungeistani koskaan tähän mennessä. Pieni mutta iso, kaikkea löytyy muttei liikaa, ja moni asia on hyvin helppoa.

Uskaltauduin jopa ajamaan polkupyörällä! Enkä kuollut! Liikenne täällä on hyvin paljon lempeämpää kuin esimerkiksi Helvetin esikartanon parkkipaikalla Bangkokissa. Ensi kierrokselle on kyllä pakko hommata moottoripyöräkortti, että voin vuokrata mopedin ja ottaa koko maanosan vielä paremmini haltuuni.

***

Onneksi kaiken hyvän vastapainoksi Sosialististen Neuvostotasavaltojen eikunsiis Venäjä pistää kapuloita kampoihin. Voin nyt faktana kertoa, että Venäjän federaation suurlähetystöstä Laosin Kansandemokraattisessa Tasavallassa EI saa Venäjän viisumia, ellei ole oikeutettu asumaan Laosissa vähintään 180 päivän ajan. No, tulipahan testattua. Jäljellä ovat vielä Phnom Penhin, Bangkokin, Hanoin ja Hong Kongin suurlähetystöt. Jos missään niistä ei onnista, minun pitää lentää kotiin Pekingistä, mutta ehkä sen kestää. Kaipaisin vain niin kovin Siperiaan maalis-huhtikuussa. Lunta! Kylmää! Slaavilaista byrokratiaa! Vodkaa!

Tutkimukset jatkuvat.

Neitsytmatka rajan taa

Huomenna on ensimmäinen kerta, kun ylitän kahden valtion rajan maata pitkin kaikkien fanfaarien, viisumikikkojen ja sählingin keralla. Aiempi kokemukseni asiasta on viime vuoden kevään interraililta, jolloin Itä-Euroopassa junaan välillä nousi milloin minkäkin valtion rajaviranomaisia leimailemaan passiani. Tuolloin en ollut edes selvittänyt, mahtaisiko johonkin maahan tarvita viisumia. Kiitos, pyhä huolettomuus.

Agendamme huomenna on tosiaan ylittää Thaimaan kuningaskunnan ja Laosin kansantasavallan rajalla lipuva Äiti Mekong Ensimmäistä Ystävyyden Siltaa pitkin. Kätevästi laot päättivät laittaa pääkaupunkinsa Vientianeen aivan rajan tuntumaan, joten pääsemme laskeutumaan alueelle hieman kevyemmin kuin pahimpien rajaseutujen kautta.

Viisumipuljaus tosiaan tuo omat haasteensa tähän soppaan. Udon Thanin (nykyinen olinpaikkamme) linja-autoasemalta pääsisi suoraan bussilla Vientianeen, ellei lipunmyyntiluukulla olisi ollut hymynaamoin ympäröity lappunen "No visa, no ticket". Laosin viisumin saa noin 35 dollarilla joko Bangkokista Laosin suurlähetystöstä tai suoraan rajalta - muita optioita ei oikein ole.

Ohjelma tulee siis olemaan suunnilleen seuraava: ensin bussilla Udon Thanista Nong Khaihin, Thaimaan-puolen rajakaupunkiin. Nong Khaista surautamme tuktukilla Ystävyyden Sillalle, leimauttelemme passimme Thaimaasta poistumista varten, siirrymme pikkubussilla sillan yli, täyttelemme kaavakkeita, viskomme dollareita Laosin rajaviranomaisille, koitamme välttää korruptiomaksuja ja sitten hilpaisemme rapsakalla paikallisbussilla Vientianen keskustaan ja säädämme itsemme rahanvaihtohumpparallan jälkeen guesthouseemme.

Näin EU-kansalaisena tämä ruljanssi tuntuu naurettavan monimutkaiselta ja tarpeettoman arkaaiselta jäänteeltä menneisyydestä. Eikä tämä ole vielä mitään verrattuna siihen, kuinka jännää Laosin ja Kambodzan välisen keskellä-ei-mitään sijaitsevan rajan ylittäminen tulee olemaan. Ei julkista liikennettä, ei englannintaitoisia, muchos corruptios kummankin puolen rajaa, kusettavia bussiyhtiöitä and all that jazz (ainakin internetin mukaan).

Eikä mikään ole mitään verrattuna Äiti Venäjään. Voi veljet ja veikkoset.

Aion tosiaan palata Kaakkois-Aasiasta junalla, ja se tarkoittaa oivaa tilaisuutta verestää venäjänkielentaitojani. Jos koskaan pääsen sinne asti, siis. Venäjän viisumin hakeminen muussa kuin omassa pysyvässä asuinmaassa on vähän tällainen hankalampi juttu. Jotkut lähetystöistä myöntävät viisumeita muillekin kuin kyseisen maan kansalaisille, jotkut eivät ja jotkut välillä myöntävät, välillä eivät.

Tilasin interwebsistä Express to Russia -sivun kautta 18 dollarin hintaisen visa invitationin (erittäin nopea ja hyvä palvelu, suosittelen), ja nyt aion käydä heiluttelemassa sitä kaikissa matkan aikana kohtaamissani Venäjän suurlähetystöissä siinä toivossa, että jossain joku myöntäisi minulle viisumin. Kaiken muun pettäessä kuulemma Hong Kongin Venäjän-suurlähetystö myöntää iloisesti viisumeita kenelle vain, mutta se tarkoittaisi, että Kiinan-viisumiini tarvittaisiin oikeus kahdelle maahantulolle (kerran Vietnamista Kiinaan ja kerran Hong Kongin erityishallintoalueelta Manner-Kiinaan), mikä taas maksaa lisää ja vaatii vähän enemmän säätämistä. Plus Hong Kongissa dormimajoituskin maksaa puoli munuaista, eikä minulla ole siellä kavereita, toisin kuin Shanghaissa ja Pekingissä. Ylimääräinen kierto muutenkin pitkällä paluumatkalla, brrh.

Venäjälle matkailu alkaa vaikuttaa hyvin haastavalta. Viisumihakemuksessa kysytään mm. työnantajan nimeä ja osoitetta, ja seitsemän päivän kuluessa mille tahansa paikkakunnalle saapumisesta oma viisumi pitää rekisteröidä paikkakunnalle, ettei paha miliisi tule ja sakota. Tai jos sakottaa, joutuu sakottamaan jostain muusta. Jälleen kerran pullamössöinen EU-kansalaisuuteni nostaa päätään ja sanoo, että onko tämä tosiaan näin olennaista? Slaavilainen byrokratiakoneisto ei korvaansa lotkauta, korkeintaan pieraisee ilmoille väärin täytetyiltä viisumihakemuksilta tuoksahtavan savupilven ja kääntää kylkeä.

Toivottakaa minulle lempeitä byrokraatteja.

Kindness of strangers, eli räkää ja laskuvarjosotilaita

Otsikko on villi viittaus Kate Adien omaelämänkertaan Kindness of strangers. Ukrainalaisesta divarista mukaani tarttunut kirja oli yksi merkittävistä asioista, jotka saivat minut kääntymään journalismin puoleen. Kate Adie siis oli BBC:n ensimmäisiä naispuolisia ulkomaantoimittajia. Hän oli paikalla Irlannin pahimmissa levottomuuksissa, Tianmenin aukion verilöylyssä, Persianlahden sodassa, Falklandin sodassa ja melekoisen monessa muussa vähän vaikeammassa paikassa. Kirjan nimi tulee siitä, että jopa keskellä pahimpia kuviteltavissa olevia julmuuksia ja kärsimyksiä ihmiset olivat valmiita auttamaan täysin tuntematonta ja kielitaidotonta ihmistä, joskus oman henkensä uhallakin.

***

Maanantaipäivän matkustusoperaatio oli taas sensorttista säätöseikkailua, mikä omalla kohdallani on todistanut Adien havainnot oikeiksi. Matka Phitsanulokista Sappraiwan Grand Hoteliin oli vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta Sappraiwan epäonnekseen sijaitsee melkoisen keskellä ei nii mittää. Tiedossa oli, että Phitsanulokin yhdeltä torilta pääsee oranssilla songthaew-autolla puolimatkassa sijaitsevaan Wang Thongin kylään, joten ajattelimme suunnata ensin sinne ja sieltä kikkailla tiemme Sappraiwaniin.

Jossa riittää luksusta jos monenmoista.

Wang Thongiin pääseminen oli helppoa. Mitään linja-autoasemaa tai vastaavaa ei kuitenkaan löytynyt, joten ajattelimme tallustella takaisin paikallisen valtatien varteen ja toivoa, että ohi menee jonkinlainen oikeaan suuntaan matkalla oleva ajoneuvo, lopullinen määränpäämme kun sijaitsi kuitenkin aivan valtatien varressa. Matkalla valtatien ylittävälle jalankulkusillalle (koska vain hullut ja kuolemaa rakastavat yrittävät juosta 8-kaistaisen, erittäin vilkkaasti liikennöidyn valtatien yli täkäläisessä liikennekulttuurissa) törmäsimme paikalliseen nuorisojoukkoon, joka chillahteli menemään valtatien varressa.

Kukaan ei valitettavasti puhunut englantia, mutta karttaa taputtelemalla saimme viestittyä, että tänne pittäis piästä. Seurasi paljon kiivasta thainkielistä väittelyä, paikallisen, noin 14-vuotiaan alfatyttösen ankaria käskyjä laumalleen ja pari mystistä kännykkäpuhelua. Älypuhelimen käännösohjelmalla (kiitos, teknologia) meille viestittiin, että oranssi bussi toiselta puolen tietä veisi meidät perille. Jotta varmasti löytäisimme pysäkin, jolle oli matkaa siis noin 300 metriä, meidät rinkkoinemme lastattiin skootterien selkään ja surautettiin suoraan pysäkille. Onneksi matka oli lyhyt, sillä väärään suuntaan moottoritietä skootterin kyydissä rinkka selässä oli melko kuumottavaa kulkea.

Pysäkillä venttailimme nelisenkymmentä minuuttia, kunnes oikea bussi tuli, ja halleluja! Eräs paikallinen puhui englantia, ja saimme kommunikoitua bussikuskille, mihin olemme menossa. Tästä se urkenisi, ongelma ratkaistu. Nyt piti ainoastaan enää seisoskella puoli tuntia bussissa ja olisimme perillä. Thaimaalaisen paikallisbussin istuimiin nimittäin ei tätä 185-senttistä rankaa tungeta hevillä eikä progella. Seistessäkin pääni otti kiinni kattoon. Pygmien ja kääpiöiden maa on tämä.

Ja ei, ei se mennyt ihan näin helposti.

Huristelimme bussilla, kunnes etäisesti tuttuja maamerkkejä alkoi näkyä - olimme siis tämän hotellin maisemissa ollessamme täällä hoitamassa norsuja 2011. Yhtäkkiä, hotellin portti tuli näkyviin, mutta kuski ei jarruttanutkaan. Aloimme roudata rinkkojamme kohti ovea, joka tietenkin oli auki ajon aikana, ja huutelimme kuskia hidastamaan. Loikkasimme veks ja aloimme taivaltaa rinkat selässä portille. Lähistöllä olleet kojut näyttivät tutuilta, yhdessä olin varmasti viimeksi käynyt syömässäkin.

Portilla kuitenkin oli sotilas, ja portin takana oli lisää maastopukuisia miekkosia baretit päässä ja M-16-rynnäkkökiväärit kädessä. Myös portintakaiset rakennukset olivat aivan uusia, niitä ei ollut silloin kun viimeksi kävimme täällä.

Porttirakennuksesta luoksemme dallaili paikallinen upseerismies miekka vyöllään. Kävi ilmi, että ei, emme olleet Sappraiwan Grand Hotel & Resortissa, vaan Thaimaan armeijan laskuvarjoerikoisjoukkojen harjoitusalueella. Kartan tökkiminen alkoi taas, ja eräs sotilaista päätti lähteä heittämään meidät autollaan perille. Auton takapenkillä oli taisteluvöitä ja muuta armeijasälää, ja kojelauta oli koristeltu söpöillä norsutarroilla.

Vartin ajelun aikana rupattelimme sotilaan kanssa, hän kun puhui muutaman sanan ihan ymmärrettävää englantia. Sitten eteemme avautui hotelli, joka oli aivan väärä. Lisää kartan tökkimistä ja asian selittelyä, takaisin valtatielle palaaminen, pari reitinkysymistä ohikulkijoilta ja hupsansaa, pääsimme perille Sappraiwaniin. Edes bensarahaa ei miekkonen halunnut urakastaan.

***

Sappraiwan on tosiaan jäätävä luksushotelli, jonka yhteydessä on norsujensuojelualue. Mystinen rikas liikemies rakensi hotellin hyvälle paikalle ja alkoi pyörittää bisnestä. Kerran kaupungilla hän kuitenkin näki kärsivän norsun ja tämän ohjaajan eli mahoutin kerjuulla ja alkoi ajatella: "Ei tuo ole norsunarvoista elämää. Jumaliste, minullahan tätä pätäkkää piisaa, minäpä korjaan asian."

Thaimaassa tosiaan metsätyöt on tehty norsujen avulla parintuhannen vuoden ajan. Viimeisen sadan vuoden aikana metsätyökoneet ovat kuitenkin tulleet laajempaan käyttöön, ja tämä on tehnyt monista metsätyönorsuista työttömiä. Työttömät norsut ja mahoutit ovat joko alkaneet viihdyttää turisteja norsun kannalta huonoissa oloissa kaupungeissa, tai kesyt norsut on vain ajettu pois työmailta, jonka jälkeen ne ovat tehneet tuhoa maaseudun ihmisten taloille ja istutuksille.

Tämä liikemies osti lisää maata ja alkoi ostaa vanhoja työnorsuja puistoonsa viettämään norsunarvoisia eläkepäiviä. Nyt alueella majailee reilut kymmenen norsua, joista muutama on syntynyt täällä.

Koko hotelli on nyt niin rajusti norsuteemainen, että oksat poies. En ole missään nähnyt koskaan yhtä monta erilaista versiota norsupatsaista, -tauluista, -kupeista, -kylteistä, -peitoista, -pylväistä ja mistä ikinä.

Ja jumaleissön, kun norsut ovat siistejä elikoita. Ne ovat sosiaalisia, älykkäitä ja huumorintajuisia. Viime kierroksella huomasimme, että eräs pikkunorsuista ei oikein pidä uimisesta. Muut norsut tietenkin koittivat puskea sen veteen aina, kun se erehtyi lähellekään rantaa.

Norsujen kanssa painiessa myös häviää aina, vuoden ikäinen pikkunorsukin tuntuu kuin koittaisi rekkaa työntää.

Hotellin ulkopuolella sijaitsevassa uberluksus-bungalowissamme on vain yksi ongelma.

Huomatkaa rennonletkeä populaarikulttuuriviittausele lähteestä, jonka jälkiä saattaa olla havaittavissa blogini kielenkäytössä muuallakin.

***

Ja kliffasti juuri siisteimmässä mahdollisessa ympäristössä päälle kävi julma trooppinen mongoliflunssa. Nenä puskee räkää, kurkussa on kookospähkinä ja kevyt kuume tekee olosta höpön. Onneksi paikallisesta apteekista sai semmoisen kasan troppeja, että kaikki gekkoa pienempi kuolee. Hyvänä puolena emme ole vielä olleet malaria-alueella, joten siitä ei tarvitse olla sen kummemmin huolissaan.

Kyllä tällä arsenaalilla yksi flunssa talttuu.

Kuihdun ja kuolen

Minulla on reissatessani ongelma, joka näinä nollakokoihanteiden ja syömishäiriöiden aikoina tuntuu nololta.

Laihdun matkustaessani järjettömän paljon.

Varsinkin vaellusreissuilla tämä menee suorastaan naurettavaksi. Pahimmillaan olen viikonlopun metsäreissun aikana menettänyt 3 kiloa painostani, vaikka olen ollut hyvin nesteytetty koko ajan. En ymmärrä, millaisia määriä pähkinöitä ja suklaata minun pitäisi napaani tunkea, jotta paino ei lähtisi laskemaan. Näissä ruipelohujopin 70/185-mitoissa olen jo nyt laihanlainen, ja parin kilon tipahtaminen saa kylkiluuni jo kiiltämään auringossa. Lihasmassan kasvattaminen tuntuu olevan toivoton projekti, kun en vaan mitenkään ehdi syödä niin paljon, että jotain jäisi kroppaankin.

Sama ilmiö tapahtuu nytkin. Syön 2-3 ravintola-annosta ruokaa päivässä plus aamu-, ilta- ja välipalat, ja paino vain tippuu. Kotimaassa harrastan aktiivisesti hikiliikuntaa, täällä vain runsaasti kävelyä (joka on kyllä aika hikistä sekin, terveisiä 32 lämpöasteelle).

Hitto vie kielen ja pahanhajuisen hengityksen. Laihtumiseen eivät nämäkään auta.

Yksi olennainen vaikeus on reissaavan kasvissyöjän tuska. Kun pitää vähän katsoa, mitä suuhunsa pistää, ei voi nälän vaaniessa vain tälläytyä lähimmän katukeittiön jonoon ja heittää arvalla, mitä tällä kertaa kupuunsa ahtaisi. Syömässä käyminen on aina vähän pitempi projekti, kun pitää fraasisanakirjan kanssa selvitellä, mitä kasvissyönti kunkin mielestä tarkoittaa (kanahan ei ole lihaa, eihän). Proteiinin saanti on sinänsä helppoa, kun lähes kaikessa käytetään kananmunaa tai erinäisiä palkokasveja, ja tofua on yllättävän monessa paikassa.

Toinen ylläri oli aamu- ja iltapalan löytämisen vaikeus. Pieniä snäksejä olisi vaikka millä mitalla, ja mutta ne ovat kaikki... Lihaa. Supermarketeista on löytynyt hyvin leipätarvikkeita, jogurttia ja sellaista länkkäreille tutumpaa pikkupurtavaa, mutta herratar varjelkoon sitä onnetonta sielua, joka erehtyy säilömään huoneessaan suojaamatonta syötävää. Ne murkkujen, lurkkien ja muiden basiliskien laumat, joita sen jälkeen joutuu katselemaan, tekevät kenestä tahansa välittömän paastonkannattajan. Ilman omaa jääkaappia ei ruokaa paljon säilytellä. Ekstraplussana katukeittiöiden ruoka on niin halpaa, että parin päivän välipalat maksavat usein enemmän kuin noiden päivien ateriat. Ei kauheasti motiveeraa tukemaan multikansallisia superkorporaatioita.

Phitsanulokista onneksi löytyi Jaroen Tham -niminen kasvisravintola (rautatieaseman liikenneympyrästä etelään, kunnes tie tekee kaksi mutkaa), jossa oli julmetun herkullista kasvismättöä. Paikallinen erikoisuus ilmeisesti olivat lihajäljitelmät, joista piti pariinkin kertaan varmistaa, että ne oikeasti ovat eläimettömiä. Menisivät nimittäin täydestä vannoutuneellekin lihaanille. Jaroen Thamissa syötiin sitten joka päivä, mutta ei haitannut yhtään. Kun edeltävät päivät ruokavalio tuppasivat koostumaan riisistä ja paistetuista vihanneksista tai pad thaista munalla, oli melkoista luksusta saada eteensä kasvisruokaa, joka oli tarkoitettukin sellaiseksi ja maustettu asiaankuuluvalla, kyyneleitä tirauttavalla tavalla.

Lopuksi haluan esittää hatunnostoni, virtuaalikaljan tarjoamiseni ja yleisen pokkurointini thaimaalaisten huoltoasemamausteille. Paikallisessa makujärjestelmässä diggaillaan siitä, että ateriassa maistuvat suolainen, makea, kirpeä ja tulinen. Keskimääräisessä raflapöydässä on tarjolla suomalaisten suolaa, pippuria ja tabascoa vastaava maustenelikko, josta löytyy makuja vastaavasti kalakastiketta, sokeria, etikkaa ja chiliä. Sekä kalakastikkeessa että etikassa lilluu yleensä pilkottuja chilejä antamassa niille ekstrapotkua. Varsinkin chilitetty etikka on jumalaista herkkua, joka tekee mistä tahansa sapuskasta maittavaa. Näiden jälkeen ei ole suolan ja pippurin pariin palaaminen. Yksi suurista tavoitteistani on tuoda pussillinen herrrrrrrrrkullisia kuivattuja chilejä kotomaahan, jotta saan suun ruvelle vastakin.

Ja tosiaan, jos joku keksii, mitä minun pitäisi syödä, että en kuihtuisi kokonaan, kertokaa ihmeessä. Virtuaalista ruoka-apua vastaanotetaan.

***

Muissa kuulumisissa olen ilmeisesti saanut trooppisen mongoliflunssan. Nokka on tukossa, kurkkuun sattuu ja imusolmukkeet ovat kepeästi koholla. Näissä fiilingeissä on hyvä huomenna lähteä ultra-super-mega-höpönlöö-luksusresort Sappraiwaniin (millä, sitä ei tiedä vielä Erkkikään). Siellä vietämme viisi yötä uberbungalowissa, käymme morjestamassa pari vuotta sitten hoitamiamme norsuja ja jatkamme kohti Udon Thania ja Laosin rajaa. 17. päivä Thaimaan viisumi menee umpeen, eikä minun tekisi yhtään mieli selvitellä asiaa paikallisten byrokraattien kanssa.

Lopuksi kuvassa ilmeeni, kun tapasin ensimmäisen torakan vessassamme. Kun saimme joukot viimein järjestykseen ja varustettua poisto-operaatiota varten, kyseinen julma ja kunnianhimoinen elukka oli ehtinyt piiloutua, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Aion kostaa tämän nöyryytyksen popsimalla hänen lajitovereitaan, kunhan heitä sopivasti paistettuna ja chilimaustettuna löydän.

Alastomuus on katsojan silmässä.