sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kuolaava Lumppuri ja muita tarinoita kilteille lapsille

Nyt on kulunut neljä ja puoli kuukautta Aasiassa. Kuumuutta, käsittämättömiä kieliä, sotkuisia kaupunkeja, ruuhkia, väkijoukkoja, tuktuk-jamppojen kanssa riitelyä eikunsiis tiukkaa tinkimistä, pelkkiä liharuokia kasvissyöjän kauhuksi. TIA, This Is Asia. No can do, tällaista se on ja tällaista täältä haetaan.

Täällä on hämmentävän usein pilvistä.
Naapurikuppilamme. Pakko kai uskoa. Nomen est omen ja sillai. Tosin ruoka ei ole hirveän hyvää, vaikka palvelu onkin.
Mutta sitten, wild Malesia and Kuala Lumpur appears, and it's super effective. Kadut ovat siistejä, kasvisruokaa on joka nurkalla (varsinkin Little Indiassa, jossa majapaikkamme on), täällä on toimiva joukkoliikennejärjestelmä ja herra varjele, IHMISET JONOTTAVAT SIISTEISSÄ JONOISSA SIIHEN PÄÄSTÄKSEEN. It's madness. Suurin ero Saksaan on vallitseva ihonväri ja trooppinen lämpötila. Arpinen travellerin-nahkani on alkanut nyt ohentua uhkaavasti, kun monet asiat ovat paljon, paljon helpompia kuin muualla. Lähes kaikki jopa puhuvat jonkinasteista englantia!

Näettekö?! Se on totta!
Lämpötilat tietenkin ovat trooppiset, mutta mikäs siinä. Täällä on viihtynyt hyvin. Keskeltä kaupunkia löytyi jopa kappale sademetsää, sisältäen mm. skorpioneja, käärmeitä ja juupelisti vihaisia hyttysiä (vain viimeisiä näin itse).

Pilvenpiirtäjiä ja sademetsää rinnakkain. Hämmennyin.
Pakollinen maamerkkikuva.
Sivistyneen maan olennaisin merkki: irtokarkkihylly! (5/6 oli pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, mutta oli siinä karkkiakin)

Tämä on halpa vitsi olemattoman kansanosan kustannuksella.

Viime viikolla kävimme pyörähtämässä paikallisessa lintupuistossa. Mesta oli aikas jeba, sillä puisto oli katettu valtavalla verkolla ja monet linnut saivat elellä ja lennellä hyvin vapaasti puiston sisällä. Joitakin lintuja sitten pidettiin pienemmissä häkeissä, joista osa oli kyllä vähän vanhempaa ja ei-niin-olentoystävällistä sorttia, mutta yritystä parempaan sentään oli, mikä ei eläintarhoissa ole mikään vakio-oletus.


Hei, olen tiikeri ja nimeni on Derp.

Ihan kivat maisemat olivat rakentaneet.
Helmikana? Pikemminkin hölmökana, höhö.

Flamingot näyttävät myös vähän hupsuilta.

Yksinäisen rubiini-iibiksen mysteeri. Laumalintu, ilman laumaa. Mikä synkkä tarina hänen taustallaan on?

Jonkinlainen goottiriikinkukko.

Ghettobooty on out, vyötiäispylly on in.

Muuten suurimmat ajanvietteet ovat olleet kiinalaisen viisumibyrokratian kanssa puuhastelu ja keskikaupungin trendikaffeloissa ja ostareilla chillahtelu. Huomenna toivottavasti saan tassuuni 30 päivän turistiviisumin, jolla Trans-Siperian junarata on taas yhden askeleen lähempänä.

Tämä anatomisesti korrekti, viehättävä näky tervehtii Kiinan viisumikeskuksesta poistujaa. Symbolism, much?

Sitten jäljellä onkin enää itse Suuri Saatana, eli Venäjän federaation rakastava slaavilainen byrokratia. Tämä on nyt neljäs maa, jossa yritän kyseistä viisumia tavoitella, joten toivoa sopii, että tällä kerralla viimein tärppää. Jotta Venäjän viisumi voidaan myöntää ihmiselle, joka ei asu maassa, jossa konsulaatti sijaitsee, hakijalla pitää olla vähintään 90 päivän viisumi kyseiseen maahan. Tästä asia on kaikissa aiemmissa konsulaateissa jäänyt kiinni, mutta Malesiaan saa 90 päivän viisumin Suomen passilla. Toivoa vain sopii, että täkäläinen konsulaatti ei ole viisumituristien tulvan takia päättänyt kiristää sääntöjään. Ja jos ei onnistu, niin Singaporessa voi vielä yrittää.




No, jos Venäjän viisumia ei herkeä, varasuunnitelma on lentää himaan Pekingistä. Antiklimaattista se kyllä olisi, mutta ans kattoo.

***

Sitten vielä promoasiaa. Barona pyörittää tällä hetkellä videokilpailua, jossa 9 eniten yleisöääniä saanutta jamppaa pääsee työhaastatteluun. Duunina on reissata kesäkuu ympär maailmaa, haastatella paikallisia työelämäasioista ja tuottaa reissusta sisältöä nettiin.

Allekirjoittanut lähti opiskelemaan journalistiikkaa siksi, että jonain päivänä pystyisin elättämään itseni reissaamalla ja löytämällä siistejä ihmisiä ja paikkoja. Tämä jopi olisi prikulleen sitä, mistä olen unelmoinut. Siitä jopa maksetaan palkkaa, mikä ei tämänkaltaisissa promojutuissa ole kovin yleistä :D

Joten siis elikkäs, osoitteesta http://maailmanmatkaaja2014.fi/video/ löytyy meikäläisen (Tapio P.) video. Katso se, kauhistu, naurahda myötähäpeää tuntien ja kliksauta sitä sinistä Äänestä-painiketta, niin saat hyvää karmaa ja lempeitä ajatuksia.

Halutessaan voi äänestää useampaa videota, ja ne tulevat uudelleen äänestettäviksi taas jonkin ajan kuluttua. Koodaus on ilmeisesti jotenkin epävakaata, koska saman koneen eri selaimilla pystyy äänestämään useamman kerran, mutta se on heidän koodinikkarinsa häpeä.

Eli pyydän, auttakaa minua kohti unelmahommiani. Kiitän sydämellisesti. Palkkioksi kiviset, tuhat vuotta vanhat tissit Angkor Watista.


Onpas kivet.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Ennen syntiinlankeemusta

Luulen olevani Aatami, mutta koska en pidä sukupuolibinääriä juuri minään, taidan mieluummin sanoa olevani Eetami.

Olen nimittäin paratiisissa.

Kattokaa nyt oikeesti hei jäbät.

Kun kävelen rannalle ja mereen, minua alkaa aina naurattaa silkasta poreilevasta riemusta, kun en voi vieläkään uskoa, että tällainen paikka on todella olemassa ja että minä, kaikista maailman ihmisistä, olen täällä. Meri on turkoosi, länsituuli lämmin ja rannalla vilistää kaivurirapuja pikkurillin kynnen kokoisista kämmenenlevyisiin. Ranta on pieni ja hiljainen, bungalowini (ruttoinen, halpa ja käytössä vain öisin) ympärillä lentelee kolibreja, ja ainoa yhteys ulkomaailmaan on kaksi kertaa päivässä ruokaa ja juomaa tuova vene. Legenda tosin kertoo, että jossain ravintolassa olisi wifi (myytti vahvistettu, kuten nokkelimmat varmaankin huomaavat). Horisontissa näkyy Burmalle/Myanmarille kuuluvia saaria, jos sää on selkeä.

Sähköä saa aurinkopaneeleilla kymmenestä neljään ja illalla generaattorilla kymmeneen saakka. Suurin osa ajasta kuluu rannalla, meressä tai aurinkorasvaa levittäessä. Kun juuri mitään muuta tekemistä ei ole, huomaan lukevani ja kirjoittavani paljon enemmän. Aika alkaa unohtua, kun sillä ei ole mitään väliä. Syön kun nälättää, juon kun janottaa, uin kun en tee kumpaakaan. Tukkani on merivedestä karhea, rantaparta alkaa kukoistaa ja käytän vaatteita vain iltaisin hyttysiltä suojautuakseni. Tätä lienee zen.

Täällä on sarvinokkia! Ja kolibreja, mutta ne pirut ovat tähän asti olleet liian nopeita kuvattaviksi. Jonkinlaisen apinankin taisin nähdä vilaukselta (ei peili).

Kun istuin aurinkotuolissa lukemassa Jack Kerouacin On the roadia, sannasta (ei Heinonen) putkahti kaivurirapu. Se heilautti minulle vasenta mulkosilmäänsä, tuijotimme hetken aikaa toisiamme, ja se painui takaisin maan alle. Tämä oli merkityksellinen hetki.

Olen siis Koh Changilla (joskus kirjoitetaan Koh Chang Noi), parinkymmenen neliökilometrin kokoisella saarella Andamaanien meressä. Saaren ainoaan kylään pitää kävellä noin tunti, koska saarella on noin kymmenen mopoa, yksi auto, eikä juuri teitä. Kylän voi tässä ehkä laittaa lainausmerkkeihin, koska se koostuu neljästä rakennuksesta ja parista vajasta. Aurinkorasvaa ja hyttyskarkotetta sieltä sai, joten kaikki on hyvin.

Vietettyäni useina päivinä useita tunteja meressä, olen alkanut huomata omituisen ilmiön. Välillä kuivallakin maalla tunnen samanlaista huojuntaa kuin aaltojen keinuttaessa. Aivan kuin aallot heiluttaisivat minua edestakaisin. Mitä tämä on, saarihulluuttako? Denguekuumetta? Medusanpiston aiheuttamia hallusinaatioita? Symbioottisen suhteen muodostumista merenjumaluuksien kanssa? Kalamieheksi muuttumisen alkusoitto? Paras vastaus palkitaan.

Eräänä iltana ajattelin runopoikailla ja roudasin aurinkotuolin, rommipullon ja itseni yöllä rannalle tähtiä katsomaan. Sitten kaksi uroskoiraa tuli tuolini viereen ja alkoi nylkyttää kilpaa toisiaan. Koita siinä sitten ajatella eeppisiä.

Tällainen mörökölli majailee miestenhuoneen yläpuolella. Uskoakseni neonkeltainen ja musta väriyhdistelmä on luonnon slangia sanoille "I'm gonna fuck you up, dude."

Matka tänne oli kyllä taas dharmapummin käsikirjasta. Kao Lakilta lähtiessä en ehtinyt toivomaani yhdeksän bussiin suoraan Ranongiin, joten kun 45 minuutin päästä ilmestyi bussinmuotoinen mahdollisuus päästä Takua Pahan, tartuin siihen. Sattumalta Takua Pasta oli juuri lähdössä bussi Ranongiin, Ranongissa ystävällinen turistiopasmiekkonen kertoi minulle sopivan songthaewin numeron, sattumalta sellainen ajoi juuri ohitse ja totaalisen sattumalta ja suunnittelematta olin laiturilla 13.55, kun päivän viimeinen vene lähti kello 14.00. Minulla ei ollut hajuakaan mistään aikatauluista, mutta hyvin se meni, ins'Allah ja sillai.

Kannatti.

Veneessä sitten iskin läpänderiä ranskalaisen Nicolan kanssa, joka kehui vahvasti omaa bungalowiaan ja sen biitsiä (hän on täällä uimassa ja polttamassa pilveä). Hän asui viimeisellä rannalla, jolle veneellä pääsi, ja kyllä kannatti. Tämä on syrjäinen ja rauhallinen, edellinen Long Beach oli aivan liian pitkä. Koko saarella ei ole yhtään hotellia, vain satunnaisia bungalow-paikkoja. Sain tingittyä omani 220 bahtiin yöltä, eli 5.50 euroon. Häkellyttävää kyllä, minulla on oma vessa ja suihku (kylmä, tietenkin). Asuinkumppaninani on 30 senttiä pitkä gekonsukuinen lisko, joka ensimmäisenä yönä rymisteli sisään niin että katto rämisi. Hänellä oli suussaan sormenmittainen heinäsirkka, mutta hän ei halunnut jakaa sitä kanssani, eikä hän maksa vuokraakaan. Mulkvisti.




Samoilla hoodeilla chillaa myös saksalainen Tom, joka on melkoinen persoona. 30 asteen lämmöissä hän kulkee pelkät lederhosenit jalassa ja kertoo jännittäviä tarinoita ajastaan rakennusmestarina Ugandassa ja kampalalaisten tyttöjen kauneudesta ja vieraanvaraisuudesta. Kun jokin huvittaa häntä, hän kierii naurusta penkkiä pitkin. Tom yritti rekrytoida minua kirvesmieheksi rakennusfirmaansa Saksassa, mutta päätyi sitten siihen, että minulla on sepän sielu ja minun pitää palata siksi niihin hommiin.

Bungaloweja pitävä Oi on topakka täti, jolla on sysimusta huumorintaju. Sen jälkeen, kun koira kaatoi hänet rannalla niin, että polvi meni verille, hän esitti tapahtumaa pantomiimina kaikille ravintolassa olijoille. Hän myös myy mitä tahansa kenelle tahansa.

Mutta mitäpä tästä sanomaan, tätä onni on. Tuntuu hyvältä, jäbä.

Tiedoksenne, että yhdessä kukkuraisessa annoksessa friteerattuja banaaneja ja hunajaa on niin paljon kaloreita, että sillä pärjää koko päivän. Tämä on mahdollisesti paras asia maailmassa.

Tämä on nyt ruokablogi.



torstai 9. tammikuuta 2014

Let's not go to Phuket, it's a silly place

Nuorukainen, usko kokeneempaa. Jos menet Thaimaahan, älä mene Phuketiin. Jos menet Phuketiin, älä ainakaan mene Patong Beachille. Minä kävin siellä, ja tämä on tarinani. Kuvia ei ole, koska ahdisti niin jäätävästi.

Vietnamin sodan aikaan Phuketiin laivattiin jenkkisotilaita lepäämään, rentoutumaan ja "rentoutumaan". Halvan hintatason ja tuhansien vitaalisten ja kiimaisten nuorten miesten yhdistelmä johti luonnollisesti kaikenlaisten tarpeiden tyydyttämistä tarjoavien palvelujen ilmestymiseen, ja sodan jälkeen paikalle alettiin roudata maukka perusturisteja joskus 70-luvulla. Nyt Phuket on sellainen vakkaripakettimatkakohde, jossa voi syödä koko reissunsa ajan vaikka ruotsalaisia perinneruokia, jos paikallismättö epäilyttää.

Vuosikymmeniä liikkuneiden turistilaumojen seurauksena Phuket on Thaimaan kalleimpia paikkoja. Reilun tuhannen bahtin ikkunaton hotellihuone mahdollisimman kaukana rannasta oli parasta, mihin pystyimme, kun Pohjois-Thaimaassa suunnilleen samalla hinnalla sai überbungalowin viiden tähden resortista. Liikenne on lähes kokonaan taksimafian hallussa: kaikki tuktukit kuuluvat samojen jamppojen alaisuuteen, ja kaikkien hinnat ovat sekä kiinteitä että törkeitä: 200 bahtia mistä tahansa loikasta samalla rannalla, ja 400 naapurirannalle (4-5 kilometriä). Bangkokissa kahdella huntilla pääsee abouttiarallaa kaupungin laidalta toiselle.

Liikenne on kaoottista ja tappavaa, kun viinaa kiskoneet turistit säästävät taksirahaa hyppäämällä moottoripyörän selkään ja lähtevät ensimmäistä kertaa elämäänsä vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Yhtenään vastaan kävelee ihmisiä raajat paketissa, ja kuolonkolarit ovat yleisiä. Yhden näkemäni lehtijutun mukaan Phuketissa loukkaantuu 20 000 ja kuolee 500 turistia vuosittain, ja näistä suurin osa on liikenneonnettomuuksia. Phuketin vuotuista kävijämäärää en tiedä.

Ravintoloiden hinnat lähtevät vakiona 150-200 bahtista per pääruoka (ei sis. riisiä), ja yhteen simppeliin ateriaan meni helposti rapiat 300 bahtia. Lähempänä rantaa on tietysti kalliimpaa. Onneksi löysin syrjäseudultamme pari thaimaalaista katuruokaa tarjoavaa kojua, joista perussafkaa sai 50 bahtilla. Muuten lompakko olisi tuhoutunut vielä enemmän.

Mutta.

Vaikka olenkin kitsas piru ja penniä venyttävä lurjus, jonka palleaa on helpointa hutaista lompakon kautta, hintatason tupla- tai triplaantuminen ei ollut pahin. Pahin oli jatkuva rahastusyritysten, eriarvoisuuden ja hedonistaavien turistien pyörremyrsky. Missään tämä ei näkynyt selvemmin kuin Bangla Streetillä, rannasta kohti sisämaata lähtevällä kadunpätkällä.

Bangla Street, näin ystävien kesken Bangla, on Patong Beaching yöelämän rasvaisena ja setelöitynä sykkivä sydän. Se on sikermä gogo-baareja, strippiklubeja ja freelance-prostituoituja, ja kirsikkana kakun päällä on yksinäinen McDonald's. Viidentoista tyttöpaikan sisäänheittäjät yrittävät saada paikalle erehtyneen matkalaisen katsomaan JUST HEIDÄN ping pong -show'taan, koska se eroaa niin hjemmetisti muiden paikkojen show'sta. Kiinnostuneet googlatkoon, internetin ihmemaasta löytyy taatusti oppimateriaalia.

Joku on koko ajan käsipuolessa kärkkymässä provikkaansa tai myymässä halpaa muoviroskaa, itseään tai "paikallisia käsitöitä" "paikallisessa perinneasussa". Ympärillä parveilee jäätävä nippu jurrisia turisteja, jotka ovat saapuneet paratiisiinsa: täällä paksulla eli länsimaisella lompakolla saa melko lailla mitä tahansa, ja ihmisen muita ominaisuuksia ei pidetä juuri minään. Turistille paikallinen on joko huijari tai hetken huvitus, paikalliselle turisti on rahannostoautomaatti, jota pitää vähän voidella. Kumpikaan ei kunnioita toista.

Eli jos puolialastomat, tylsistyneet naiset tai kovaa tehdastyötä prostituution pariin paenneet ihmiset tai kaiken kuviteltavissa olevan kaman veto viehättää, niin onnittelen, tie Taivaaseen on kivetty phuketilaisella betonilla!

***

Seuraavaksi hutkivan journalismin erikoisekstranumero!

Joulupäivän kunniaksi käväisin juomassa yhden (1) oluen paikallisessa gogo-baarissa. Ajatus ahdisti ja pelotti minua kohtuuttomasti, joten se oli pakko tehdä; en tykkää kuunnella ämpyilyä psyykeltäni. Lisäksi halusin tutkia, millainen paikallinen tapakulttuuri moisissa mestoissa on: puhtoisena ja tiedostavana keskiluokan kasvattina en ole vastaavissa paikoissa pyörinyt. Täältä varsinkaan ei ole kuvia, koska kameran tai kännykän esiinottamisesta olisi murrettu polvet.

Palloilin ympäri Banglaa koittaen spotata jonkin paikan, johon soluttautua. Kävelin pari ekstrakierrosta, koska jänistytti (tunnetila, ei jänikseksi pukeutunut nainen). Mestoilla oli parhaimmillaan 5-7 sisäänheittäjää, kiva homma heilläkin. Lopulta päädyin feikkiluonnonkivellä sisustettuun mestaan, jonka nimestä minulla ei ole hajuakaan, koska olin niin jäässä.

Sisällä oli kaksi tuolien ympäröimää koroketta, seinänvierustat täynnä tuoleja ja pikkupöytiä ja korokkeilla kymmenisen gogo-leidiä stringibikineissä ja korkkareissa. Asiakkaita oli lisäkseni kaksi. Tilasin pienen Singhan (150 bht) ja vasta maksamisen jälkeen tajusin, että oluen tuoneen tarjoilijan murtunut ilme viittasi siihen, että hän olisi kovasti toivonut tippiä. En kysynyt, mutta epäilen, että hänen ainoa palkkansa olivat nuo tipit.

Muut asiakkaat olivat kaksi kolmekymppistä englantilaista ja myöhemmin sisään kierinyt, hieman pönäkämmän puoleinen länkkärimies. Olin toivonut, että voisin jubailla asiakkaiden kanssa ja vähän tökkiä heidän tiedostushermojaan, mutta kaikki asettautuivat mahdollisimman kauaksi kaikista muista asiakkaista, elleivät olleet jo valmiiksi kavereita. Kaikki olivat aktiivisesti kiinnittämättä huomiota kehenkään muuhun. Vinkkinä siis sanottakoon, että jos haluaa tutustua ihmisiin, gogo-baari on siihen aika onneton paikka.

Entäpä sitten paikan pihvi, eli paljas pinta? Häkellyin siitä, kuinka tylsistyneeltä puolialaston ihminen voi näyttää. Villeimmät leidit veivasivat paria hennosti huojuvaa tanssiaskelta, mutta suurin osa vain seisoskeli lavalla ja mietti syntyjä syviä. Heihin tuli eloa vain, kun he saivat hutkia asiakkaita pampuilla. Paikan gimmickinä oli tosiaan mahdollisuus tulla nätin thai-naisen mätkimäksi pehmeällä feikkipampulla. Siitä esiintyjät näyttivät nauttivan, jostain syystä. Vaikka pamput olivat pehmeitä, lyönnit lähtivät olan takaa ja mäjähtivät melkoisesti. Varmasti ihan hyvää stressinpurkua.

Pian alkoikin ahdistaa, joten join olueni loppuun liian nopeasti, sain vatsanväänteitä ja häivyin. Poistuessani eräs sisäänheittäjistä läpsäisi hyvästiksi vasenta pakaraani pampullaan.

Neidit olivat nättejä, mutta en pysty enkä kykene parhaalla tahdollanikaan eläytymään siihen, että jonkun mielestä tuollaisessa paikassa ja kontekstissa hengailu olisi viihdyttävää ja miellyttävää. Koko paikka haisi kyyniseltä kyllästymiseltä, jossa tarjottiin yksinkertaisinta mahdollista aistinautintoa pienimmälle yhteiselle nimittäjälle. Sekä esiintyjät että asiakkaat ottivat osaa tyhjään performanssiin, jonka takana ei ollut mitään. Kukaan ei näyttänyt nauttivan olostaan, paitsi kahden esiintyjän välissä istunut tanakka turisti.

Lisäksi mestan bisnesmalli olisi tosi kiinnostava selvittää. Henkilökuntaa oli pienen yksiön kokoisessa baarissa noin 20 henkeä, asiakkaita parhaimmillaan 4. Kenelle maksetaan palkkaa, minkä suuruista, kuka saa provikat ja kenelle menevät tuotot? Mikään rahasampo se ei näyttänyt olevan, vaikka myöhään illalla tilanne voisi olla erilainen.

***

Puhutaanpas vielä hetki prostituutiosta, koska se oli Banglalla niin näkyvää. Thaimaan hallituksen (vanhan ja epätarkan, mutta silti) arvion mukaan 80 %:ssa Thaimaassa tapahtuvasta prostituutiosta ostaja on thaimaalainen. Seksiturismia on ja se lyö silmille, mutta se on silti murto-osa kotimaisesta kysynnästä.

Lähes kaikki paikalliset prostituoidut ovat työssään vapaaehtoisesti. Varsinkin monet Isanin ja muun Pohjois-Thaimaan kouluttamattomat naiset kertovat perheelleensä lähtevänsä "tarjoilijoiksi" Pattayalle tai Phuketiin. Perheet kyllä tietävät, mikä on homman nimi, mutta koska tytär lähettää kotiin paikallisittain jäätäviä rahasummia, asiasta ei nosteta meteliä.

(Sivujuonteena mainittakoon, että Laosin maaseudulla ei ole tavatonta, että äiti myy tyttärensä neitsyyden sopivan rikkaalle ostajalle. Laosissa äiti on perheen pää, ja tätä aika raffilta tuntuvaa tapaa perustellaan seuraavalla sananlaskulla: "Jos sitä ei myydä hyvästä rahasta, se annetaan ilmaiseksi jäätelöstä.")

Mutta eihän se ole todellista vapaaehtoisuutta, jos köyhyys ajaa ihmisen moiseen! Onnettomat huoraparat! No, jos olisin rikas perijä, keskittyisin opiskelemaan, kirjoittamaan ja reissaamaan ja heittäisin palkkatyön samantien narikkaan. Voi onneton toimittajaparka, joka köyhyyden vuoksi tekee luonnotonta 8-10 tunnin työpäivää viitenä päivänä viikossa (jos saa vakituisen työsuhteen, se onnenpekka)! Onneksi olen sentään menossa rikkaisiin naimisiin.

Käytännössä paikallisten prostituoitujen valinta on tämä:
1) Hengaile synnyinseudullasi tai lähikaupungissa ja tee tehtaassa 12 tunnin työpäivää, josta tienaat 500 bahtia (noin 12.50 €). Tätä sitten loppuikä, kunnes kyllästyt tai kuolet.
2) Lähde Phuketiin tai Pattayalle, dallaile illat baareissa ja jos natsaa, tienaat helposti 2 000 bahtia päivässä (matemaatikot siellä yleisössä jo laskivatkin, että noin 50 €). Jos käy tosi hyvin, saat solmittua suhteen länsimaalaiseen, joka lähettää sinulle rahaa poissaollessaan. Jos käy ekstramahtavasti, pääset tämän kanssa naimisiin ja elämäsi ja perheesi elämä tulee olemaan merkittävästi helpompaa kuin mitenkään muuten ikinä.

Suomalaisessakin prostituutiossa kyse on useimmiten siitä, että vaihtoehtona olisi tehdä pitkää päivää siivoojana kuukauden ympäri tai pari kertaa kuussa ottaa asiakas. Molemmilla pääsee kiinni samaan elintasoon, mutta toinen vaatii paljon vähemmän aikaa.

Kummassa on enemmän hyviä ja huonoja puolia? Jaa'a. Kukin päättäköön keskenään tarkkaan harkittuaan, sanoo vapautta rakastava, järkeen nojaava sydämeni. Tunnen pari alan hommia Suomessa tehnyttä ihmistä, ja ihan täysipäisiä ovat vieläkin.

Sen sijaan myytti onnettomasta olosuhteiden uhriksi joutuneesta huoraparasta voitaisiin jo kuopata. Se sopii ainoastaan ihmiskaupan uhrein ja päihdeaddikteihin, jotka ovat huomattavan pieni osa kokonaisuutta. (Tuota osaa voi kyllä kasvattaa esimerkiksi prostituution kriminalisoimisella, jos välttämättä haluaa) Enemmistölle prostituoiduista kyseessä on oma valinta, joka tarjoaa paljon enemmän toimijuutta (agency), valinnanvapautta ja rahaa kuin monet vaihtoehtonsa.

Phuketin Bangla Streetin toiminnassa minua kiinnostaisi eniten se, kuinka paljon paikallisilta naisilta seksiä ostavat turistit ymmärtävät tästä kuviosta. Näkevätkö turistit ne poliittiset ja ekonomiset tekijät, jotka ovat muokanneet paikasta tällaisen? Ymmärtävätkö he, miksi muovirihkaman kaupustelijat nykivät hihaa joka nurkalla? Vai nähdäänkö Bangla vain ruotsinlaivan ja Disneylandin punaisten lyhtyjen alueen sekoituksena, jossa normaalit säännöt eivät päde ja ainoa tavoite on upottaa itsensä mahdollisimman syvälle nautinnon tavoitteluun? Jaa'a.

***

No, yksi asia on selvä: never again to Phuket. Nyt Kaakkois-Aasian pahimmista turistihelveteistä näkemättä ovat enää Koh Samui, Vang Vieng ja Goa.

Pidän kuitenkin hampurilaisista, joten annan palautteeni sellaisena. Positiivinen loppuhuipennus siis olkoon se, mitä hyvää Phuketissa on!

1) Ympäröivä luonto on todella kaunis. Sitä on vain vaikea päästä näkemään, kun ajaminen on vaarallista ja kyydit maksavat maltaita.

2) Patong Beachia lukuunottamatta rannat ovat melko mukavia ja enemmän lomaileville perheille suunniteltuja. Phuket on tosi iso saari, jolta löytyy hyvinkin autioita rantoja, jos paikkoja pääsee tutkimaan.

3) Mikäli pätäkkää riittää, paikallisväestön kairaamista mielekkäämpääkin tekemistä löytyy. On banaanibotskia, liitovarjoilua, jetpackia (!!), vesiskootteria ja erinomaisia laitesukellus- ja snorklauspaikkoja. Tosin vesiskootterin vuokraamisessa saattaa käydä niin, että vuokraaja on peittänyt vanhan naarmun tarralla, joka sitten vedessä lähtee irti. Palautuksen yhteydessä vuokraaja sitten nostaa metakan siitä, miten turisti on naarmuttanut kallista vesiskootteria ja joutuu maksamaan maltaita.

4) Parhaat ravintolat ovat erinomaisia. Siis oikeasti aivan loistavia. Patong Beachin ainoa libanonilainen ravintola sai minut nielaisemaan kieleni saman tien, ja häkellyttävän kohtuuhintainen intialainen paikka kokkasi sellaiset curryt että tsaijai. Huonotkin raflat maksavat joka tapauksessa ihan älyttömästi, joten saman tien voi käydä syömässä oikeasti herkullista ruokaa.

5) Phuket on suosittu turistikohde, joten sinne pääsee ja sieltä pääsee pois todella helposti. Tai no, helposti ja helposti, oma tulomme Bangkokista venyi 12 tunnista 22 tuntiin ja sisälsi neljä eri ajoneuvoa, vaikka kyse piti olla vain yhdestä bussista. En enää luota matkatoimistoihin, en sitten pätkääkään. Kovat jätkät lähtevät suoralla yöbussilla Phuketista Pattayalle.


Disklaimeri: kävin läpikulkumatkalla Phuket Townin kautta, vietin viikon Patong Beachilla ja vierailin Karon Beachilla. Teksti kuvastaa näitä kokemuksia. Phuketissa on muutakin, mutta jos hedonistinen yöelämä ja luksusresortit eivät nappaa, kaiken muun saa huomattavasti miellyttävämmin ja halvemmalla, kun lähtee Phuketista vähänkään mihinkään. Esimerkiksi 100 kilometriä Phuket Townista pohjoiseen on Kao Lak (juu, se tsunamimesta), joka oli huomattavan miellyttävä paikka, josta löytyi kaikki mahdolliset turistipalvelut, biitsiä, laadukasta ruokaa ja sillai. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että Phuket sux, man. On tosi vähän syitä mennä mieluummin sinne kuin jonnekin muualle.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Viidakko opettaa

Kambodzan Koh Kongilla olin elämäni ensimmäistä kertaa viidakossa. Kahdeksan hengen retkikunnastamme neljä oli oppaita ja kantajia, kaksi päiväreissulla olevia hollantilaisia, ja minä ja eräs lontoolainen yön yli olijoita. Koh Kongia ympäröivän seudun maisemat ovat helkutan komeat, mutta niitä ei viidakosta näe sitten ollenkaan: siellä nimittäin on aika paljon puita ja kasveja edessä.

Onneksi tiet kulkivat välillä hyvissä paikoissa.

Ennen pusikkoon painumista oppaamme pyysi meitä laittamaan lahkeemme sukkien sisään. Ensin ajattelin, että ei minun ei pitkävartisine maihareineini tarvitse, mutta laitoinpa silti, ja kyllä kannatti. Vaikka sadekauden loppumisesta oli jo aikaa, viidakon jokainen lehti kätki alleen julman ja verenhimoisen iilimadon. Ilman sukkiin tungettuja lahkeita olisimme kaikki menehtyneet verenhukkaan ensimmäisen tunnin aikana. Viiden minuutin välein piti pysähtyä hutkimaan innokkaimmat ihailijat huitsin nevadaan tarkoitusta varten meille jaetuilla tikuilla, joiden päässä oli kangasnyytillinen tupakkaa. Tervakeuhkottomina kunnon kansalaisina iilimadot nimittäin kavahtavat kessun hajua ja makua ja ymmärtävät luovuttaa. Muuten niitä saa hutkia olan takaa.

Eräällä tällaisella tauolla huomasin nilkassani harvinaisen ison iilimadon ja hutaisin sen irti. Iilimadon vyötärömitan salaisuus kävi ilmi evästauolla, kun otin kenkäni pois vilvoitellakseni ja huomasin sukkani olevan aivan veressä. Se paholaisen elukka oli onnistunut pureutumaan kiinni hentoon lihaani paksun vaellussukan läpi! Häntä ei voi laiskuudesta syyttää.

Tämä on tauti.

Samalla tauolla pääsin tutkimaan lähietäisyydeltä noiden olentojen toimintaa, kun tein vakavan virhearvion: söimme kalliolla, jolla ei ollut kasvillisuutta eikä edes pudonneita lehtiä. Haistaen tilaisuuden tulleen eräs kapitalistinsikiö sprinttasi parin metrin matkan päästäkseen kalvamaan suojatonta jalkapohjaani. Nykäisin turilaan irti, mutta vahinko oli jo tapahtunut; iilimadon kolmiomainen suu ja syljessä oleva hyytymisenestoaine aiheuttavat haavoja, jotka vuotavat kuin Wikileaks. Matka jatkui lahkeet vielä syvemmällä sukissa ja sukat veressä.

Tämä on lääke.

Ensimmäisen päivän aikana pysähdyimme kahdella vesiputouksella, jotka olivat viidakon keskellä tiettömien taipaleiden takana. Kummassakin pystyi uimaan, ja hyvin harvat asiat elämäni aikana ovat tuntuneet yhtä hyviltä. Parikin tuntia 32-asteisessa sadan kosteusprosentin ilmanalassa, jyrkkiä korkeuseroja edestakaisin rampaten, sai kaikki vaatteeni likomäriksi ja olon nuutuneeksi. Hyppy keskellä kuvankaunista viidakkoa olevan vesiputouksen alle muodostuneeseen viileään lampeen oli taivas.

Katsokaa tuota itseensätyytyväistä velmua virnettä.

Jälkimmäisen vesiputouksen rannalle pystytimme riippumattoleirimme. Vain yksi oppaista ja lontoolainen jäivät kanssani viidakkoon. Illan hämärtyessä katoimme päivällisen kalliolle vesiputouksen viereen. Tarjolla oli riisiä, tamariinitahnaa, patonkia, kanaa ja kasvissyöjän hampailleni paistettua kananmunaa. Maistuipa paremmalta kuin mikään gourmet matkan aikana. Kaikki oli pakattu banaaninlehtiin käärimällä, joten pois kannettavaa oli ennätysvähän. Oppaamme sai minulta huimasti rispektiä sillä, että hän otti talteen kaikki muoviroskat eikä vain heittänyt niitä lähimpään pusikkoon, kuten monilla hänen maanmiehillään on ikävä kyllä tapana.

Nami nami. Feat. oppaan jalka.

Istuskelimme kallioilla ja heitimme huulta. Kävi muunmuassa ilmi, että oppaamme piti työstään niin paljon siksi, ettei hänen tarvinnut viettää aikaa vaimonsa kanssa. Vaimo kuulemma oli ollut varsin mukava ennen naimisiinmenoa, mutta valojen jälkeen oli muunmuassa kieltänyt miestään laulamasta ja käymästä tansseissa - molemmat hänelle hyvin rakkaita harrastuksia. Kaiken lisäksi appiukko oli melkoinen tyrannisaurus, joka määräili vävypoikaa mennen tullen. Opas harmitteli sitä, miten Euroopassa on mahdollista ottaa avioero, mutta Kambodzassa käytännössä ei, ja nyt hänellä oli vaimonsa kanssa jo tytär, jota hän luonnollisesti jumaloi. Joten no can do, mutta onneksi hän sai olla viidakossa. Hän olisi halunnut jäädä viidakkoon seuraavaksikin yöksi toisen turistiryhmän kanssa, mutta appiukko oli kieltänyt.

Viidakko vai nainen, viidakko vai nainen?

Jamppa oli kyllä melkoinen metsämies, ja osasi selvästi asiansa. Kun sopivaa ripustuspaikkaa riippumatoille ei löytynyt, hän ja muut oppaat ottivat vesurinkokoiset veitsensä ja rakensivat bambusta ripustuskehikon, jonka sai kätevästi katettua.

Huikeaa oli myös lähteä hänen kanssaan yöllä pariksi tunniksi viidakkoon eläimiä etsimään. Öinen viidakko on melko kuumottava paikka: on täysin säkkipimeää, ja kaikkialla kahisee, rapisee ja heiluu. En tiedä, miten pirussa oppaamme osasi otsalampun valossa löytää muunmuassa skorpionin pesän, joka oli vain pieni reikä rinteessä. Näimme myös jonkinlaisen pienen peuraeläimen, joka tuijotti meitä pimeydessä kiiluvine silmineen.

Riippumatot olivat miellyttäviä luksusmalleja, joissa nukkui oikein hyvin. Pohja oli paksu ja eristävä, ja kiinni rakennettu hyttysverkko oli täysin välttämätön. Aluksi meinasi tulla vilu, kun matkanjärjestäjä ei ollut maininnut, että mitään peittoa tai vastaavaa ei järjestäjän puolesta ollutkaan, mutta pukemalla ylle kaiken mukanani olleen sain itseni pidettyä miellyttävän lämpimänä. Suurin haaste oli hillitön kosteus, joka teki kaikesta kankaasta kylmännihkeää ja vilpoista.

Luksuslukaali oli luksus.

Aamulla söimme nuotiolla paahdettua patonkia, läpsäisimme leirin kasaan, siivosimme jälkemme ja poistuimme viidakosta. Kuulimme vielä sarvinokan valtavan siipivälin tuottaman äänen yläilmoista, mutta itse lintua emme nähneet.

Käärme sen sijaan näkyi!

Matkaan kuului vielä käynti alueen isoimmalla vesiputouksella, joka olikin sitten turkasen iso (leveydeltään, ei korkeudeltaan). Siellä vietimme rattoisat pari tuntia hyppien kalliolta veteen ja tutkailemalla veden kaivertamia reikiä, kanavia ja hiidenkirnuja. Vastarannalla kolme apinaa leikki puissa, ja elämä oli melkoisen rattoisaa. Vielä rattoisampaa olisi ollut, jos olisin tajunnut dipata itseni aurinkorasvaan, sillä tietenkin selkäni kärähti hempeän elefantinpunaiseksi.

Hajotkaa varvaskuvaan.

Hyvän oppaan merkitys kyllä näkyi. Kun oppaan englanti sujui ja asiantuntemusta löytyi, turistikin sai reissusta paljon enemmän. Pääsin kiipeilemään liaanissa, oppimaan eri puiden käyttötarkoituksista ja eläimistön elintavoista. Hintakin oli vain 35 dollaria, sisältäen kaikki ruoat ja kuljetukset, lukuunottamatta isoimman vesiputouksen dollarin pääsymaksua. Ei olleskaan paha, ei olleskaan.

Tätä voisi tehdä paljon enemmänkin. Luonnossa ihmisen on hyvä olla. Katsotaan, miltä Pohjois-Laosin trekkausympäristöt vaikuttavat, kunhan sinne asti pääsen. Pitää ennen sitä vain jotenkin korjata vasen maiharini, jonka pohjaan ilmestyi mystinen reikä. Ei enää ikinä Mil-Teciä, kiitos.

Etäelämöintiä ja varusteviilailua

Blogini oli hetken aikaa tyhjäkäynnillä. Joulukuun suururakkani oli rustata työhakemuksia ensi kesän kesätöitä varten, ja siinä meni parikin hetkistä. Kun lisäksi piti valmistella hakua haluamaani maisteriohjelmaan ja puljailla erästä rikosasiaa, tekemistä oli omiksi tarpeiksi. Kaiken lisäksi vietin joulukuun loppupuolella viikon Pimeyden Ytimessä Phuketissa, ja siellä lähinnä ahdisti. Reissatakin piti. Mutta nyt pakolliset ylläpitotoimenpiteet on hoidettu, ja voin keskittyä itse reissaamiseen.

Kotimaasta puhuen, turhien romppeiden postittaminen takaisin kotimaahan oli pelimiesratkaisuista rapsakoin. Yhteensä minulta ja Lauralta irtosi yli 5 kiloa turhaa roinaa. Itseltäni kotiin lähti makuupussi (käytin kerran kuumeessa Don Detillä), riippumatto (kaikkialla on ollut sellainen jo valmiiksi), hiustenhoitotuotteita ja partavaahtoja (ajan kaljun ja ostan halpaa kopio-Gilletteä) ja nippu kirjoja, joista en halua luopua. Kannatti, kannatti niin tuhansia prosentteja. Parin-kolmen kilon pudotus mukana kannettavan roinan määrässä teki rinkasta huomattavasti mukavamman kantaa.

Mistä sitten on ollut eniten iloa? Tässä top kuusi jee-kategoriasta. Kuvia ette saa, koska täältä hornan tuutista fotojen lähettäminen kestää meeeeelko kauan.

1. Ilmastointiteippi. Bungalowin hyttysverkossa on reikä? Ei ole enää. Aavikkomaiharit pitäisi saada kestämään Siperian loskaa? Nou problemo. Ikkunaruutu paukkuu tuulessa? Hah! Vielä kun saisi jostain viemäriputkea, superlonia ja putkieristettä.
2. Putkihuivi. Maailman monikäyttöisin vaatekappale. Pipo, kauluri, aurinkohuivi, hengityksensuojain, mitä ikinä. Yksi tällainen on aina reisitaskussani siltä varalta, että jotain tarvitsee peittää tai lämmittää. Ekstraplussaa siitä, että voi näyttää tier 1 -operaattorilta. Sota sota.
3. Asuksen TF700T-tablettitietokone näppistelakalla. Erinomainen matkakumppani: 10 tunnin akunkesto, hyvä kamera, mahdollisuus editoida videoita ja muokata kuvia. Tällä viihdyttää itsensä pitkänkin bussimatkan ajan, kun voi pelata, kuunnella musiikkia, katsoa leffoja tai lukea kirjoja. Erinomainen monitoimilaite, vaikka pari typerää suunnittelumokaa ärsyttääkin (jos näppäimistö on kiinni ja kone päällä, akku hurahtaa tyhjäksi paljon nopeammin kuin osien ollessa erillään).
4. Puolalainen (?) sotilasrinkka. Tämä noin 45-litrainen rinkka kestää kaiken ja siihen saa kiinni kaikki maailman asiat. Rinkan koko ulkopinta on käytännössä peitetty erilaisilla remmeillä ja lenksuilla, joista olen muun muassa ripustanut kaksi kymmenkiloista telamiinaa roikkumaan hiihtomatkan ajaksi. Kantomukavuus on varsin jees, taskuja on riittävästi (2.5) ja muoto on kapea, mistä on iloa tungoksessa dallatessa. Hyvänä puolena rinkka on sen verran pieni, ettei ole mahdollista pakata aivan liikaa kamaa mukaan. Lisäksi se on ulkonäöltään niin kämäinen, että pitkäkyntisen huomio saattaa kiinnittyä uudempiin rinkkoihin.
5. Khao San Roadilta ostettu sininen puuvillapaita. Kevyt, viileä, riittävän särmän näköinen ja hämmästyttävän kestävä. Yleensä täkäläiset vaatteet alkavat rispaantua reunoistaan saman tien, mutta tämä paita on nyt kestänyt yli kolme kuukautta jatkuvaa reissailua. Minulla on mukanani yhteensä neljä paitaa, joista yhtä käytän vain hyttyssuojana, joten tämä puuvillapaita on ollut päällä paljon. Väri alkaa vähitellen haalistua, mutta ehjä se on.
6. Pattayalta pari vuotta sitten ostettu saronki. Nerokas kangaskappale, joka toimii pyyhkeenä, peittona, tyynynä, vaatteena, turbaanina, silmäsiteenä tai kauppakassina (ei yleensä yhtä aikaa). Ei ole vielä edes rikki, vaikka reunat vähän jo rispaavatkin.

Kunniamaininnan saa Samsungin Xcover-kännykkäni. Pöly- ja vesisuojaus on ollut ihan hillittömän kätevä ominaisuus tällä reissulla, kun kännykästä ei tarvitse stressata. Jos haluan hypätä viidakkolampeen ottamaan kuvia, homma toimii silloinkin. Harmi, että malli on sen verran vanha, ettei siihen voi tilanpuutteen vuoksi asentaa juuri mitään ohjelmia. Ensi kierrokselle mukaan parempi vempele.

Mikä olisi pitänyt jättää himaan?
1. Makuupussi. Perustelin tätä itselleni sillä, että saattaisin tarvita sitä kotimatkalla Venäjän läpi, mutta tokkopa. Ennen kotiinpostitusta otin sen pussistaan kahdesti: kerran Bangkokissa pehmentämään kivikovaa sänkyä ja kerran Don Detillä, kun olin sairas.
2. Hyttysverkko. Tällä on ollut käyttöä vain kerran, koska vähemmän yllättäen lähes kaikissa paikoissa, joissa sellaista tarvitsee, on jo sellainen. Enemmän käyttöä tälle on Suomessa retkeillessä.
3. Niken (vaatemerkki, ei Kinnunen) uimashortsit. Eivät pysy päällä eivätkä kuivu helposti, joten mitäs hyvää näissä on? Ei jatkoon.
4. Fyysiset kirjat, joista ei halua luopua (Alan Wattsin Zen ja Sun Tzun Art of war). Ei täältä lukeminen lopu, vaikka ei kantaisikaan omia kirjoja mukana. Tärkeintä olisi, että kirjoista pystyy luopumaan ne luettuaan. Tai sitten vaan lukee sähkökirjoja, jotka ovat maailman paras asia.
5. Haltin 30-litrainen päiväreppu. Vähän liian iso käteväksi päivärepuksi, vaikkakin hyvänkokoinen pitempien siirtymisten ajaksi, kun mukaan saa kolme litraa vettä, päivän ruoat, elektroniikan, kirjat ja sälän. Mutta pahinta on se, että tämä täysin bränikkä pirulainen alkaa hajota! Pikkutaskun vetoketju on jo revennyt niin, ettei sitä saa enää kokonaan kiinni, ja ison taskun vetoketju rispaa. Ei ihme, sillä täytenä repun painosta turhan suuri osa kohdistaa vedon juuri vetoketjuihin. Lisäksi tätä ei saa kätevästi pakattua rinkkaan silloin, kun pitää siirtyä jalan pitkiä matkoja.
6. Puolen vuoden malarialääkitys. Noita pillereitä on törkeästi enemmän kuin mitä tällä matkalla ehdin mitenkään käyttää. Jos joku tarvitseva haluaa, niin täältä saa.

Mitä olisi pitänyt ottaa messiin?
1. Taittokuksa tai -kulho. Välillä olisi tosi kätevää voida sekoittaa omat drinksunsa omassa kupissa tai valmistaa pikanuudeleita vedenkeittimellä.
2. Vedenpuhdistin. Tällaisista minulla on niin vähän kokemusta, etten tiedä, millainen järjestelmä tai aine olisi hyvä, mutta olisi erittäin miellyttävää päästä eroon jatkuvasta pullovesikierteestä. Tätä muoviroskaa tyhjistä pulloista muodostuu aivan järkyttävä määrä.
3. Sähkökirjojen lukulaite. Lauralla on mukanaan Kobo Glo, ja olen kateudesta vihreä. Käsittämättömän kätevä vempele tällaiselle kirjallisuusaddiktille. Akku kestää kuukauden, ja helposti reisitaskuun sujahtavaan laitteeseen saa mahtumaan helposti koko vuoden kirjat. Tämä on hankintalistan ykkösenä.
4. Valokuvia perheestä, ystävistä ja Suomesta. Joka maassa ihmisiä tuntuu kiinnostavan hirveästi, millainen perheeni on ja miltä Suomessa näyttää.
5. Ompelutarvikkeet. Vaatteisiin tulee pientä kremppaa, ja nyt joudun joka kerta etsimään jonkun, joka tekisi huoltotoimenpiteet puolestani. Neula ja lankaa olisi niin helppo kantaa mukana.
6. Venäjän viisumi >________<! Sen hommaaminen maasta, jonka kansalainen ei ole, on ollut jäätävä savotta. Toivottavasti Kuala Lumpurissa viimein nappaa. Tarinan opetus: tsekkaa byrokratia ja hoida se mahdollisimman pitkälle etukäteen valmiiksi.
7. Shortsit. Viimeisenä iltana jätin ne pois tilansäästöpäissäni, mutta sitä olen katunut. Nyt minulla on vain kahdet pitkät housut, joiden vuoropyykkääminen on välillä ollut vähän vaikeaa. Toisaalta täällä myydään shortseja ja kaikenlaisia reissarivaatteita joka nurkalla, joten todellisen tarpeen yllättäessä rahalla saa. Vielä ei ole tarvinnut, mutta välillä olisi ollut kiva.

Seuraavalle reissulle otan kyllä vielä vähemmän roinaa mukaan. Vuoden 2011 kolmen viikon Thaimaan-reissuni kamat olin saanut mahdutettua 30-litraiseen Deuterin reppuuni, ja silloinkin mukana oli jäätävästi ylimääräistä sälää. Sillä koitan seuraavan reissun tehdä, ellei ole jotain erityiskalustoa, jota pitäisi kantaa mukana. Ei täällä oikeasti tarvitse juuri mitään.