Luulen olevani Aatami, mutta koska en pidä sukupuolibinääriä juuri minään, taidan mieluummin sanoa olevani Eetami.
Olen nimittäin paratiisissa.
Kun kävelen rannalle ja mereen, minua alkaa aina naurattaa silkasta poreilevasta riemusta, kun en voi vieläkään uskoa, että tällainen paikka on todella olemassa ja että minä, kaikista maailman ihmisistä, olen täällä. Meri on turkoosi, länsituuli lämmin ja rannalla vilistää kaivurirapuja pikkurillin kynnen kokoisista kämmenenlevyisiin. Ranta on pieni ja hiljainen, bungalowini (ruttoinen, halpa ja käytössä vain öisin) ympärillä lentelee kolibreja, ja ainoa yhteys ulkomaailmaan on kaksi kertaa päivässä ruokaa ja juomaa tuova vene. Legenda tosin kertoo, että jossain ravintolassa olisi wifi (myytti vahvistettu, kuten nokkelimmat varmaankin huomaavat). Horisontissa näkyy Burmalle/Myanmarille kuuluvia saaria, jos sää on selkeä.
Sähköä saa aurinkopaneeleilla kymmenestä neljään ja illalla generaattorilla kymmeneen saakka. Suurin osa ajasta kuluu rannalla, meressä tai aurinkorasvaa levittäessä. Kun juuri mitään muuta tekemistä ei ole, huomaan lukevani ja kirjoittavani paljon enemmän. Aika alkaa unohtua, kun sillä ei ole mitään väliä. Syön kun nälättää, juon kun janottaa, uin kun en tee kumpaakaan. Tukkani on merivedestä karhea, rantaparta alkaa kukoistaa ja käytän vaatteita vain iltaisin hyttysiltä suojautuakseni. Tätä lienee zen.
Kun istuin aurinkotuolissa lukemassa Jack Kerouacin On the roadia, sannasta (ei Heinonen) putkahti kaivurirapu. Se heilautti minulle vasenta mulkosilmäänsä, tuijotimme hetken aikaa toisiamme, ja se painui takaisin maan alle. Tämä oli merkityksellinen hetki.
Olen siis Koh Changilla (joskus kirjoitetaan Koh Chang Noi), parinkymmenen neliökilometrin kokoisella saarella Andamaanien meressä. Saaren ainoaan kylään pitää kävellä noin tunti, koska saarella on noin kymmenen mopoa, yksi auto, eikä juuri teitä. Kylän voi tässä ehkä laittaa lainausmerkkeihin, koska se koostuu neljästä rakennuksesta ja parista vajasta. Aurinkorasvaa ja hyttyskarkotetta sieltä sai, joten kaikki on hyvin.
Vietettyäni useina päivinä useita tunteja meressä, olen alkanut huomata omituisen ilmiön. Välillä kuivallakin maalla tunnen samanlaista huojuntaa kuin aaltojen keinuttaessa. Aivan kuin aallot heiluttaisivat minua edestakaisin. Mitä tämä on, saarihulluuttako? Denguekuumetta? Medusanpiston aiheuttamia hallusinaatioita? Symbioottisen suhteen muodostumista merenjumaluuksien kanssa? Kalamieheksi muuttumisen alkusoitto? Paras vastaus palkitaan.
Eräänä iltana ajattelin runopoikailla ja roudasin aurinkotuolin, rommipullon ja itseni yöllä rannalle tähtiä katsomaan. Sitten kaksi uroskoiraa tuli tuolini viereen ja alkoi nylkyttää kilpaa toisiaan. Koita siinä sitten ajatella eeppisiä.
Matka tänne oli kyllä taas dharmapummin käsikirjasta. Kao Lakilta lähtiessä en ehtinyt toivomaani yhdeksän bussiin suoraan Ranongiin, joten kun 45 minuutin päästä ilmestyi bussinmuotoinen mahdollisuus päästä Takua Pahan, tartuin siihen. Sattumalta Takua Pasta oli juuri lähdössä bussi Ranongiin, Ranongissa ystävällinen turistiopasmiekkonen kertoi minulle sopivan songthaewin numeron, sattumalta sellainen ajoi juuri ohitse ja totaalisen sattumalta ja suunnittelematta olin laiturilla 13.55, kun päivän viimeinen vene lähti kello 14.00. Minulla ei ollut hajuakaan mistään aikatauluista, mutta hyvin se meni, ins'Allah ja sillai.
Veneessä sitten iskin läpänderiä ranskalaisen Nicolan kanssa, joka kehui vahvasti omaa bungalowiaan ja sen biitsiä (hän on täällä uimassa ja polttamassa pilveä). Hän asui viimeisellä rannalla, jolle veneellä pääsi, ja kyllä kannatti. Tämä on syrjäinen ja rauhallinen, edellinen Long Beach oli aivan liian pitkä. Koko saarella ei ole yhtään hotellia, vain satunnaisia bungalow-paikkoja. Sain tingittyä omani 220 bahtiin yöltä, eli 5.50 euroon. Häkellyttävää kyllä, minulla on oma vessa ja suihku (kylmä, tietenkin). Asuinkumppaninani on 30 senttiä pitkä gekonsukuinen lisko, joka ensimmäisenä yönä rymisteli sisään niin että katto rämisi. Hänellä oli suussaan sormenmittainen heinäsirkka, mutta hän ei halunnut jakaa sitä kanssani, eikä hän maksa vuokraakaan. Mulkvisti.
Samoilla hoodeilla chillaa myös saksalainen Tom, joka on melkoinen persoona. 30 asteen lämmöissä hän kulkee pelkät lederhosenit jalassa ja kertoo jännittäviä tarinoita ajastaan rakennusmestarina Ugandassa ja kampalalaisten tyttöjen kauneudesta ja vieraanvaraisuudesta. Kun jokin huvittaa häntä, hän kierii naurusta penkkiä pitkin. Tom yritti rekrytoida minua kirvesmieheksi rakennusfirmaansa Saksassa, mutta päätyi sitten siihen, että minulla on sepän sielu ja minun pitää palata siksi niihin hommiin.
Bungaloweja pitävä Oi on topakka täti, jolla on sysimusta huumorintaju. Sen jälkeen, kun koira kaatoi hänet rannalla niin, että polvi meni verille, hän esitti tapahtumaa pantomiimina kaikille ravintolassa olijoille. Hän myös myy mitä tahansa kenelle tahansa.
Mutta mitäpä tästä sanomaan, tätä onni on. Tuntuu hyvältä, jäbä.
Tiedoksenne, että yhdessä kukkuraisessa annoksessa friteerattuja banaaneja ja hunajaa on niin paljon kaloreita, että sillä pärjää koko päivän. Tämä on mahdollisesti paras asia maailmassa.
Olen nimittäin paratiisissa.
 |
| Kattokaa nyt oikeesti hei jäbät. |
Kun kävelen rannalle ja mereen, minua alkaa aina naurattaa silkasta poreilevasta riemusta, kun en voi vieläkään uskoa, että tällainen paikka on todella olemassa ja että minä, kaikista maailman ihmisistä, olen täällä. Meri on turkoosi, länsituuli lämmin ja rannalla vilistää kaivurirapuja pikkurillin kynnen kokoisista kämmenenlevyisiin. Ranta on pieni ja hiljainen, bungalowini (ruttoinen, halpa ja käytössä vain öisin) ympärillä lentelee kolibreja, ja ainoa yhteys ulkomaailmaan on kaksi kertaa päivässä ruokaa ja juomaa tuova vene. Legenda tosin kertoo, että jossain ravintolassa olisi wifi (myytti vahvistettu, kuten nokkelimmat varmaankin huomaavat). Horisontissa näkyy Burmalle/Myanmarille kuuluvia saaria, jos sää on selkeä.
Sähköä saa aurinkopaneeleilla kymmenestä neljään ja illalla generaattorilla kymmeneen saakka. Suurin osa ajasta kuluu rannalla, meressä tai aurinkorasvaa levittäessä. Kun juuri mitään muuta tekemistä ei ole, huomaan lukevani ja kirjoittavani paljon enemmän. Aika alkaa unohtua, kun sillä ei ole mitään väliä. Syön kun nälättää, juon kun janottaa, uin kun en tee kumpaakaan. Tukkani on merivedestä karhea, rantaparta alkaa kukoistaa ja käytän vaatteita vain iltaisin hyttysiltä suojautuakseni. Tätä lienee zen.
 |
| Täällä on sarvinokkia! Ja kolibreja, mutta ne pirut ovat tähän asti olleet liian nopeita kuvattaviksi. Jonkinlaisen apinankin taisin nähdä vilaukselta (ei peili). |
Kun istuin aurinkotuolissa lukemassa Jack Kerouacin On the roadia, sannasta (ei Heinonen) putkahti kaivurirapu. Se heilautti minulle vasenta mulkosilmäänsä, tuijotimme hetken aikaa toisiamme, ja se painui takaisin maan alle. Tämä oli merkityksellinen hetki.
Olen siis Koh Changilla (joskus kirjoitetaan Koh Chang Noi), parinkymmenen neliökilometrin kokoisella saarella Andamaanien meressä. Saaren ainoaan kylään pitää kävellä noin tunti, koska saarella on noin kymmenen mopoa, yksi auto, eikä juuri teitä. Kylän voi tässä ehkä laittaa lainausmerkkeihin, koska se koostuu neljästä rakennuksesta ja parista vajasta. Aurinkorasvaa ja hyttyskarkotetta sieltä sai, joten kaikki on hyvin.
Vietettyäni useina päivinä useita tunteja meressä, olen alkanut huomata omituisen ilmiön. Välillä kuivallakin maalla tunnen samanlaista huojuntaa kuin aaltojen keinuttaessa. Aivan kuin aallot heiluttaisivat minua edestakaisin. Mitä tämä on, saarihulluuttako? Denguekuumetta? Medusanpiston aiheuttamia hallusinaatioita? Symbioottisen suhteen muodostumista merenjumaluuksien kanssa? Kalamieheksi muuttumisen alkusoitto? Paras vastaus palkitaan.
Eräänä iltana ajattelin runopoikailla ja roudasin aurinkotuolin, rommipullon ja itseni yöllä rannalle tähtiä katsomaan. Sitten kaksi uroskoiraa tuli tuolini viereen ja alkoi nylkyttää kilpaa toisiaan. Koita siinä sitten ajatella eeppisiä.
 |
| Tällainen mörökölli majailee miestenhuoneen yläpuolella. Uskoakseni neonkeltainen ja musta väriyhdistelmä on luonnon slangia sanoille "I'm gonna fuck you up, dude." |
Matka tänne oli kyllä taas dharmapummin käsikirjasta. Kao Lakilta lähtiessä en ehtinyt toivomaani yhdeksän bussiin suoraan Ranongiin, joten kun 45 minuutin päästä ilmestyi bussinmuotoinen mahdollisuus päästä Takua Pahan, tartuin siihen. Sattumalta Takua Pasta oli juuri lähdössä bussi Ranongiin, Ranongissa ystävällinen turistiopasmiekkonen kertoi minulle sopivan songthaewin numeron, sattumalta sellainen ajoi juuri ohitse ja totaalisen sattumalta ja suunnittelematta olin laiturilla 13.55, kun päivän viimeinen vene lähti kello 14.00. Minulla ei ollut hajuakaan mistään aikatauluista, mutta hyvin se meni, ins'Allah ja sillai.
 |
| Kannatti. |
Veneessä sitten iskin läpänderiä ranskalaisen Nicolan kanssa, joka kehui vahvasti omaa bungalowiaan ja sen biitsiä (hän on täällä uimassa ja polttamassa pilveä). Hän asui viimeisellä rannalla, jolle veneellä pääsi, ja kyllä kannatti. Tämä on syrjäinen ja rauhallinen, edellinen Long Beach oli aivan liian pitkä. Koko saarella ei ole yhtään hotellia, vain satunnaisia bungalow-paikkoja. Sain tingittyä omani 220 bahtiin yöltä, eli 5.50 euroon. Häkellyttävää kyllä, minulla on oma vessa ja suihku (kylmä, tietenkin). Asuinkumppaninani on 30 senttiä pitkä gekonsukuinen lisko, joka ensimmäisenä yönä rymisteli sisään niin että katto rämisi. Hänellä oli suussaan sormenmittainen heinäsirkka, mutta hän ei halunnut jakaa sitä kanssani, eikä hän maksa vuokraakaan. Mulkvisti.
Samoilla hoodeilla chillaa myös saksalainen Tom, joka on melkoinen persoona. 30 asteen lämmöissä hän kulkee pelkät lederhosenit jalassa ja kertoo jännittäviä tarinoita ajastaan rakennusmestarina Ugandassa ja kampalalaisten tyttöjen kauneudesta ja vieraanvaraisuudesta. Kun jokin huvittaa häntä, hän kierii naurusta penkkiä pitkin. Tom yritti rekrytoida minua kirvesmieheksi rakennusfirmaansa Saksassa, mutta päätyi sitten siihen, että minulla on sepän sielu ja minun pitää palata siksi niihin hommiin.
Bungaloweja pitävä Oi on topakka täti, jolla on sysimusta huumorintaju. Sen jälkeen, kun koira kaatoi hänet rannalla niin, että polvi meni verille, hän esitti tapahtumaa pantomiimina kaikille ravintolassa olijoille. Hän myös myy mitä tahansa kenelle tahansa.
Mutta mitäpä tästä sanomaan, tätä onni on. Tuntuu hyvältä, jäbä.
Tiedoksenne, että yhdessä kukkuraisessa annoksessa friteerattuja banaaneja ja hunajaa on niin paljon kaloreita, että sillä pärjää koko päivän. Tämä on mahdollisesti paras asia maailmassa.
 |
| Tämä on nyt ruokablogi. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti