Lehtimies ja kaapparikiinalaiset. Komedia kolmessa näytöksessä

Jatkoa viime numerosta...

Aina välillä en meinaa itsekään uskoa näitä tapahtumia, mutta tällaisiin hallusinaatioihin ei oma mielikuvitukseni riittäisi.

Lähdin tosiaan majapaikastani käppäilemään laaksonpohjaa pitkin kohti erästä paikallista vesiputousta. Kiinassa todella monet vähänkään tunnetummat trekkauspolut on kivetty, mikä syö melkoisesti tunnelmaa, mutta tekee kaikesta tosi helppoa ja raihnaisemmillekin soveltuvaa. Nautiskelin ympärilläni nousevista vuorista, maatöitä tekevistä paikallisista (ei sillä tavalla) ja yleisestä rauhan tunteesta. Tosi jees.

Mutta sitten. Eräällä levähdyspaikalla oli joukko kiinalaisia, joista yksi kutsui minut heidän kanssaan istumaan. Kuuden hengen seurue koostui kahdesta varttuneemmasta kiinalaispariskunnasta, toisen pariskunnan tyttärestä ja joukkion oppaasta. Tytär ja opas puhuivat englantia, joten kommunikaatiokin onnistui. Ja kuvia piti ottaa, koska olin päätä pitempi kaikkia paitsi niitä, joita olin kahta päätä pitempi.

Kuten pienet elefantit konsanaan, he pyysivät minua kävelemään yhtä matkaa kanssaan vesiputoukselle. Matkalla juttelin lähinnä Yuntaon (se tytär) kanssa, joka näytti noin 12-vuotiaalta, oli oikeasti 22, opiskeli yliopistossa Kanadassa lastensuojelujuttuja ja oli hauska tyyppi.

Vesiputous oli nätti, ja sen taakse pääsi! Se oli myös kuulemma pieni ja matala.

Ja kuinka kukaan on noin lyhyt?!

Takaisin kylään päästyämme olin jäämässä majatalooni, kun he kutsuivat minut lounaalle kanssaan. Olin että no mikäs tuossa, tilaisuuksiin on paree tarttua. Menimme syömään, ja koska Yuntao pystyi tulkkaamaan, kasvisruoka järjestyi kerrankin helposti. Siitä saikin sitten jutunjuurta, kun koitin Yuntaon välityksellä selittää pariskunnille Wang ja Pan, että miksi en syö lihaa. Ajatus oli kuulemma hämmentävä.

Tämä julma ja kunnianhimoinen elikko on chiliöljyssä paistettu ampiainen. Profeettamme ja vapahtajamme Riku Rantala on ennustanut hyönteisistä seuraavaa gourmet-trendiä, ja olen samaa mieltä. Hyvää ja ah, niin rapeaa.

Atrialla pääsin myös kokemaan kiinalaista juomakulttuuria. Heillä oli mukanaan pullo maissiviiniä, jossa oli n. 60 til-% alkoholia. Sain rispektiä sillä, että pystyin juomaan sitä suuremmitta ongelmitta, mutta silti kyynelet kirposivat silmiin. Karmaisevaa myrkkyä. Kuten sain pariinkin otteeseen seuraavan vuorokauden aikana huomata, herra Pan on melkoinen ninja pullonsa kanssa. Käännä hetkeksi katseesi muualle, ja hupsistarallaa, lasisi on taas kukkuroillaan, ja herra Pan haluaa nostaa uuden maljan.

Ruoan lomassa jampat ehdottivat, että hei, mitäs jos tulisin mukaan heidän kiertoajelulleen. He olivat vuokranneet minibussin, ja olivat aikeissa mennä sillä vielä Zhangjiajieen. Kun murehdin kamojeni kohtaloa, sanoivat, että ei huolta, me maksetaan sulle ensi yöksi huone samaan hotelliin, johon menemme. Seitinohuessa hiprakassa mietin, että tehdäkö vaiko eikö tehdä, ja olin että joo.

Kipetikopeti majataloon, kamat pakkaukseen, sydämistyneen majatalonpitäjän hyvittelyä, juoksumarssia minibussiin, ja mitäs hittoa tässä nyt tapahtuukaan.

Kaikesta piti ottaa kuva tai pari.

Vuorokauden ajan joukkio pyöritteli minua ympäri Länsi-Hunanin nähtävyyksiä. Punaisia kallioita? Check. Vuorenhuipulla sijaitseva kohtuuttoman syvä usvajärvi? Jep. Keltaisen lohikäärmeen luolakompleksi? Juu. (Näistä kerron lisää erillisessä postauksessa.) Aina, kun menimme syömään, pöytään tilattiin nippu kasvisruokia minua varten. Söin niin hyvää savutofua, että meinasin kupsahtaa siihen paikkaan.

GIVE ME MOAR

Ja kun tuli aika mennä nukkumaan? No hupsistarallaa, hotelli oli käsittämättömän överi viiden tähden luksushotla, jossa huoneeni oli isompi kuin useimmat asuntoni. Siinä sitä tunsi olevansa maailman huipulla.

Tällaista vieraanvaraisuutta en ole koskaan kohdannut missään. Siis huhhuh. Täysin tuntematonta jamppaa kestitään tällä tavalla. En vieläkään ymmärrä, miksi ihmeessä.

No, hirveällä säkällähän näitä hommia hoidetaan. Syvästi olen kyllä kiitollinen, sillä itse en olisi heittänyt sataa euroa erilaisten nähtävyyksien kiertelyyn enkä olisi osannut löytää niitä. Kiinassa monet luonnonpuistot ja vastaavat on tuotteistettu rajusti, ja lähes kaikki niistä ovat maksullisia. Esimerkiksi Wulinyuanin alue, jolla nyt olen, köyhdyttää kulkijoita minimissään 245 renmibin (n. 30 €) verran per pää.

Tämä maailman pienin maailmanpyörä odotti kesää ja parempia aikoja.

Herra Wang kertoi koko ajan vitsejä, jotka saivat hänen tyttärensä facepalmaamaan. Tämä todisti jälleen kerran, että kaikki maailman isät kertovat puujalkavitsejä. Herra Pan taas tykkäsi pitää mahtipontisia puheita ja kehua rohkeuttani yksin matkustamiseen. Rouvat Wang ja Pan eivät sanoneet minulle juuri mitään, hymysivät vain ja kattoivat pöytää.

Herra Wang (vas), Yuntao, herra Pan, meikäläinen.

Sukupuoli- ja sukupolvirooleista mainittakoon, että siinä meinasi länsimaisella individualistifeministillä mennä riikinkukko kurkkuun, kun isä-Wang pyysi tytärtään sitomaan kävelyn aikana auenneen kengännauhansa. Se on kuitenkin täälläpäin ilmeisesti normaalia.

Seuraavassa postauksessa luvassa kiinalaisen maisemakauneuden fanittamista ja yleistä päristelyä.

Reissumies taas raiteilla, ja renkailla, ja jalkaterillä

Lähdin Etelä-Kiinan Guangzhousta kohti keskempänä sijaitsevaa Hunanin maakuntaa, tarkoituksenani rentoutua ja trekkailla Länsi-Hunanissa. Olin katsonut juna-aikatauluja huolimattomasti, ja minulla oli aikataulun mukaan vain 24 minuuttia aikaa hypätä pois junasta Changshassa, ostaa lippu Jishouhun ja päästä kyseiseen junaan. Muita junia ei päivän aikana mennyt Jishoun suuntaan, joten joutuisin odottamaan iltaa ja yötä, jos myöhästyisin.

Eihän se tietenkään onnistunut. Kuten Kiinassa tuntuu usein olevan, lipunmyynti on ihan eri puolella tai jopa eri rakennuksessa, kuin mistä junat lähtevät. Hetken etsiskeltyäni pääsin lippujonoon 10 minuuttia ennen junan lähtöä. Paikallinen nuoriso ihmetteli juoksevaa olemustani ja halusi antaa vinkkejä, ja siinä kielimuuria selvitellessä hupsistarallaa, edessäni ei ollutkaan vain kahta jonottajaa, vaan siihen oli tunkenut viisi jamppatuutikkia. No game.

Liiketilojen aatelia.

Mutta ei hätää! Yksi miekkonen oli bussifirman kätyri, ja alkoi kovasti myydä minulle bussimatkaa Jishouhun. Vastaavanlaisia tyyppejä oli asema väärällään, joten paranoidi mieleni haistoi palaneen käryä, mutta päätin kuunnella. Tyyppihän ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia, joten kommunikaatiomme oli bussinkuvan näyttämistä käyntikortista, Jishouta tarkoittavien kirjoitusmerkkien tökkimistä ja hintojen näppäilyä kännykän laskimella.

Bussi"yhtiön" toimisto ansaitsee erityismaininnan, sillä sen arveluttavuuskerroin oli joitakin tuhansia. Korttelin päässä Changshan juna-asemalta oli nurkkaliiketila, jossa oli hyvin rämä työpöytä ja melko arveluttava sohva, ja that's it. Jotta teevettä sai, piti hana kääntää päälle sisällä ja mennä sitten kadulle, jossa itse hana oli. Rööki paloi ja huhhahhei, mutta paikalla oli muitakin Jishouhun menijöitä, joten arvelin, ettei kovin huonosti voi käydä. Kielimuuri tuli taas vastaan, mutta raha puhuu aina.
Väliaikavinkki: jos matkustelette Kiinassa isojen kaupunkien ulkopuolella, pitäkää tallessa määränpäänne nimi kiinaksi kirjoitettuna. Se helpottaa kaikkea ihan simona. Mm. Google Translate osaa kääntää myös paikannimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi, eikä virheitä ole ollut tähän mennessä.

Kun koitin kysyä, milloin bussi on perillä Jishoussa, sain vastaukseksi vain paperille piirretyn ykkösen. Olin vähän että jaa'a, tuleeko tästä nyt sellainen 27 tunnin bussimatka Hunanin vuoristojen halki, mutta koska olin jo maksanut, vaihtoehtoja ei ollut. Zeniä suoneen ja menoksi.

Possujen matka oli paljon epämukavampi, ja sen kuuli äänistä.

Paitsi, että bussin lähtöajaksi oli merkitty 8.30, ja kun 8.45 kysyin, että niin koskas mennään, jamppa vain kirjoitti ajan yläpuolelle 8.50. Bussiin päästiin lopulta kello 10. Perusmeininki, ja niin aasialaista.

Yllätyksekseni bussissa oli ihmisen mittaiset selkänojat, jollaista vasten sain nukuttuakin, ja matka kesti vaivaiset 6 tuntia, eli 2 tuntia vähemmän kuin junalla. Mikä on tämä ihme? Miten näin voi olla? Mysteeri!

Maisemat olivat sympaattiset.

No, pääsin Jishouhun kuitenkin hyvissä ajoin. Kaupunki oli melko mitäänsanomaton, joten lähdin käppäilemään kohti rautatieasemaa, jonka pihalta lähtisi busseja Dehang-nimiseen miao-vähemmistön kylään vuorten syleilyssä. Bussin lähtiessä alkoivat maisemat jylhistyä ja sumupilvet laskeutua. Huhhuh, millaisissa maisemissa jotkut riisiä viljelevät.

Dehang on syrjäinen kylä, josta on alettu rakentaa kotimaan turisteille suunnattua mukaeksoottista lomakohdetta. Länkkäreitä ei taaskaan näkynyt yhtään, mutta kiinalaisia turisteja oli runsaasti, ja kojut olivat pullollaan rihkamaa. Mutta mikäs siinä, kylä on kauniin näköinen ja ympäröivä luonto trekkauspolkuineen juupelin nätti. Tällaisiin maisemiin ei Härmässä törmää.

Löysin passelin majatalon 60 rinmibillä (n. 8 €) per yö. Huone on tosi kauniisti lakattua puuta, ja ainoat ongelmat ovat ikkunan paikalla oleva ristikko ja pesutilojen sijainti betonikellarissa. Mutta close enough, sain peiton, huovan ja sähköhuovan. Kyllä niillä pysyy hengissä.

Ja tämä nerokas keksintö! Ruokapöydän pöytäliina on paksu ja ulottuu maahan saakka, ja pöydän alla on oranssina hehkuva lämmitin. Jalat pysyvät hyvin lämpiminä.

Aamulla herättyäni lähdin heti trekkaamaan ja hupsistarallaa, mitäs sitten kävikään ja ketkäs tapasinkaan! Suuri seikkailu jatkuu ensi numerossa.

Vieraileva stara Himasäkä Jokakamu

Edellisen postaksen videolla vilkutteleva 26-vuotias guangzhoulainen Jen on just niitä mainittuja maukka perusjätkiä. (Hänen koko nimensä tarkoittaa "Kotona rakennettu onni, ystävä maailmalle") Hänen kanssaan tuli turistua seitsemisen tuntia, ja mielenkiintoista oli.

Sekä suomalaisilla että kiinalaisilla on myös peukalot.

Jen pääsi finanssineuvontafirmansa järkkäämälle kurssille Shanghaissa ja oli siitä ylpeä, koska vain parhaille annetaan mahdollisuus koulutuksiin. Ilman niitä uralla on hyvin vaikea edetä.

Kuten Suomessa, Kiinassakaan tuoreet ylioppilaat eivät usein ole kärryillä siitä, mitä haluavat tehdä elämällään. Mutta kun suomalainen pitää välivuoden, käy ulkomailla, kokeilee jotain alaa testimielessä ja vaihtaa, jos homma ei tunnu toimivan, kiinalaisen pitää tehdä lopullinen päätös heti lukion jälkeen. Yliopistokoulutus on kallista, joten virheisiin ei ole varaa.

Jen päätyi finanssialalle aika lailla juuri niin. Lukion jälkeen hän ei tiennyt, mitä tahtoisi, mutta talousalan opiskelu yliopistossa takasi varman työpaikan ja hyvän palkan. Hän ei vielä tiedä, mitä syvällä sisimmässään tahtoisi tehdä, mutta kypsyttelee sitä rauhassa. Sille on tilaa tulevaisuudessa.

Suomessa ihminen ensin miettii, mitä haluaa tehdä elämällään, ja perustaa perheen, kun elämä vakiintuu. Kiinassa jokaisen ensisijainen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan ja suvustaan. Sitten varttuneena, kun ura, perhe ja muut olennaiset velvoitteet ovat hyvällä mallilla, on aikaa makustella ikiomia mielenkiinnon kohteita.

Tällaiselle yksilönvapautta korostavan pohjoismaisen yhteiskunnan kasvatille kiinalainen järjestys kalskahtaa erikoiselta, mutta se on syntynyt hyvästä syystä. Kuten suurimmassa osassa maailmaa, sosiaaliturvaa tai eläkettä ei juuri ole, vaan lapset ovat useimpien ihmisten ainoa vakuutus vanhuuden varalle. Velvollisuuden täyttäminen sukua kohtaan on itsestäänselvyys.

Kuullessaan, että olen toimittaja, hän on suuresti iloissaan siitä, että saan tehdä luovaa työtä. Jenille luovuus on sitä, että elää hyvää, tyydyttävää elämää, kerää siitä kokemuksia ja sitten yhdistelee niitä uusilla tavoilla. Mikki Hiiri oli hiiri, joka tehtiin uusiksi omalla, muista poikkeavalla tavalla ja hupsistarallaa, menestystä tuli. Ja kuullessaan kuuden kuukauden lomareissustani hän nauraa: miten kukaan voi vain ottaa noin paljon vapaata aikaa!

Suomi oli Jenille tuttu, koska hän on katsonut useammankin Härmää käsitelleen tv-ohjelman. Hän haluaisi suuresti Suomeen katsomaan revontulia, avantouimaan ja saunomaan. Kuulemma kuuman ja kylmän nopea vaihtelu on perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan hyväksi sydämelle, suonistolle ja lihaksille.

Lopuksi yllätysfakta: perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen luotetaan eniten kaupungeissa. Pätevät tohtorit ovat järjestään muuttaneet kaupunkeihin, joten maaseudulle on jäänyt enemmän epämääräisiä puoskareita, joiden tulokset eivät vakuuta. Todellisilla ammattilaisilla on suuresti kysyntää urbaanissa ympäristössä, mutta landella popsitaan enemmän buranaa.

Loppujen lopuksi loppukevennys:

Seen Kyle? He flies about this high.

Höhö.

Jokohama Tsuku Tsuku, eli junamatkustus Kiinassa

Kuten Jenni Vartiainen laulaa, junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan, ja täällä Kiinassa molempia on puoli miljardia. Yöjunalla Shanghain ja Guangzhoun väliseen 1 500 kilometrin matkaan (Suomen koko pituus on 1 100 kilsaa ja risat) menee rapsakat 21 tuntia. Hypersupermegaluotijunalla saman matkan pääsee parhaimmillaan neljässä tunnissa, mutta ne ovat minua paremmille ja varakkaammille ihmisille.

Kiinan talousbuumi näkyy ohikiitävässä maisemassa. Jokaisessa tuppukylässä näyttää olevan rakennusprojekteja meneillään, ja hitsausliekit loimottavat yötä myöten. Rakennuksia puuhataan täällä kellon ympäri, koska työvoimaa on koko ajan saatavilla.

Luonnollisesti vaunussa ei muita länsimaisia suurisilmiä ole. Pois ovat jääneet myös ovet, yksityisyys ja muut nykyajan hapatukset. Täällä ihminen on yhtä toisten matkustajien kanssa. Makuulaveri on kuitenkin mukava, petivaatteet puhtaat ja peitto niin paksu, että hiki tirskuu. Paikan mitoitus tosin on tehty keskimääräiselle kiinalaiselle, joten omien 185:n jumalaisen senttini taittelussa pitää nähdä vähän vaivaa.

Junan kuulutukset hoituvat sillä, että vaunuemäntämme karjuu huomattavasti siroa kokoaan kovemmalla äänellä, ja tietenkin pelkästään kiinaksi. Kuumavesivaraajasta saa kiehuvaa vettä, jolla voi kokata herkullisenperkulliset pikanuudelinsa ja vihreän teensä. Kiinalaiset varustautuvat junamatkoilleen täysin hillittömillä evässäkeillä, jotka pursuavat kananpaloja, synninhajuisia kananmunaruokia, siemeniä ja kakkusia. Kerettiläislänkkärinä oma muonani koostuu lähinnä lihanmakuisista lihattomista sipseistä, karkista ja pikanuudeleista. Terveellinen, täysipainoinen ruokavalio on aina ollut minulle tärkeä.

Ei loppunut kesken.

Vähemmän zen-henkistä saattaa alkaa ahdistaa monikymmentuntinen toimettomuus, mutta onneksi tekemistä riittää:

Joka paikka on myös tupaten täynnä, ja varsinkin halvimpien makuupaikkojen liput myydään loppuun useita päiviä ennen junan lähtöä. Koska tämä maa on niin järjenvastaisen iso, ja lentäminen on kallista, tavalliset maukka perusjätkät liikkuvat ympäriinsä nimenomaan junilla.

Guangdonin ihmisten sanotaan asuvan tulen ja jään välissä. Yhtenä päivänä lämpötila voi olla nollan alapuolella, ja parissa päivässä nousta yli kolmeenkymppiin.

Lisäksi Shanghain juna-asemalla lippuja myytiin vain kolme päivää ennen junan lähtöä, mikä tarkoitti, että halvoille paikoille ei sitä kautta ollut asiaa. Onneksi on olemassa lipputoimistoja, joista lipun saa ostettua 5 yuanin (n. 0.70 €) palvelumaksua vastaan.

Osoitteesta http://www.cnvol.com löytyy Search China train ticket offices --työkalu, jolla löytää lipunmyyntipaikkoja isoista kaupungeista. Sitä tosin ei päivitellä taajaan: yhdessä paikassa hirveän etsiskelyn jälkeen löytyi puoliksi purettu tönö, jonka seinässä vielä vilkkui junafirman rapistunut logo. Guangzhoussa lippuja pystyi onneksi ostamaan parin viikon päähän ihan juna-asemaltakin.

Useampiakin lippuja myyviä nettifirmoja on olemassa, mutta ainakin http://www.chinatraintickets.net ja http://www.chinahighlights.com/china-trains halusivat läpsiä lipuille monenlaisia ylimääräisiä maksuja 7-17 $ verran. Kummaltakin sivulta on kuitenkin erittäin helppo tarkistaa, milloin, millaisia ja minkä hintaisia junia minnekin menee.

Koska en osaa kiinaa ja monien paikallisten englanti on vähän heikohkoa, lippujen osto kävi huomattavan näppärästi niin, että kirjoitin älypuhelimeeni, mistä mihin, minä päivänä ja minkä numeroisilla junilla voisin matkustaa. Junien numerot sain yllä mainitsemieni sivujen aikatauluhausta. Homma oli helppoa sekä turistille että lippuvirkailijalle, kun olennainen data oli kirjallisessa muodossa.

Lippuni Guangzhousta Changshaan ja Changshasta Pekingiin hard sleeper -makuupaikalla maksoivat 180 ja 350 yuania, eli noin 60 euroa. Ei paha tuhansien kilometrien erittäin mukavista matkoista.

***

Ja tosiaan, Maailmanmatkaajakisassa pääsin tuomariston suosikkina ekalle haastattelukierrokselle, mutta valitettavasti noihin haastatteluihin tyssäsi tieni. Harmillista, mutta mikäs tässä, onpahan aikaa sluibailla Suomessa. Kiitos kuitenkin kaikille äänestäneille <3 <3

Aitouden etsijät

Viikon filosofiapaketissa neuronien naksuntaa ja psyyken paukkumista itse kullekin säädylle!

Travellerikulttuurin on sanottu korostavan muun muassa aitouden kokemuksen metsästämistä. Tunnistan tämän jossain määrin itsessäni, mutta koko aitouden konsepti on aika ristiriitainen. Tässä tekstissä pohdiskelen sen problematiikkaa ja avaan omia mielikuviani asiasta.

Tosi aitoa.

Olen kuullut aitoudella tarkoitettavan matkustustapaa (pakettimatka vai itsenäinen reppureissaaja?), matkakohdetta (Myanmarin vuoristoheimojen kylät vai Pattayan Suomi-baari?), valittuja palveluja (homestayt ja katukeittiöt vai ketjuhotellit ja -ravintolat?) ja ajanviettotapoja (kielen opiskelu paikallisten ystävien kanssa vai Koskenkorvan kiskominen?).

Koira aito, nurtsi ei. Myös mahdoton saada terävää kuvaa tuosta ikiliikkujasta.

Koska kaikki nämä asiat ovat olemassa ja siten ontologisesti katsoen aitoja, voimme sivuuttaa asiaan liittyvän metafysiikan ja keskittyä kokemusten pohdiskeluun.

Jos joku lähtee lomalle vieraaseen maahan muttei koko aikana juuri poistu all inclusive -resortistaan ja syö joka ilta wieninleikettä, koska se on tuttu ruoka, ollaan aikamoisen suojakuoren sisällä.

Juuri tuon suojakuoren riisumisen näen olevan tämän aitouden tavoittelun määräävä tekijä. Rahalla saa ostettua pehmikettä itsensä ja likaisen, kaoottisen, vaikean ja kovan maailman väliin, mutta AitousReissari haluaa Tuntea Asioita Sellaisina Kuin Ne Ovat. Tämähän on tietenkin aina jossain määrin illuusio, ja reissarilla on lähes aina melkoiset turvaverkot takataskussa, vaikka niiden rajoilla liikkuisikin. Suomalaisen vakuutusyhtiön matkavakuutuskortilla voittaa pelin heti, jos jokin menee pahasti pieleen, ja pienemmissä ongelmissa minun sukupolvelleni on yleensä varsin helppoa tekstata vanhemmille, jotta saisko vähän lisää pätäkkää, kun rahat eivät riitä lentolippuun.

Jos munkin kanssa ottaa selfien, onko kyseessä siis monkie? Eang oli hieno mies Kambodzassa. Ja paikallinen, joten tää on ihan juupelin aitoa.

Itselleni läheisin osa "aitoutta" on se, paljonko ympäristöä on muovattu matkailijoita varten. Esimerkiksi Pattayalla minua ärsytti eniten se, miten alue tuntui pyörivän nimenomaan turistien varassa ja turisteja varten. Nautin siitä, jos tunnen olevani kärpänen katossa seuraamassa tavallisten ihmisten tavallista elämää, joka pyörisi eespäin, vaikka minä ja kaltaiseni eivät olisikaan paikalla.

Syrjäisemmissä paikoissa on helpompi tuntea olevansa Suuri Seikkailija, joka näkee muutakin kuin häntä varten kyhätyn fasadin. Voi fiilistellä erityisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan; Minä en ainakaan ole kuten ne matkailijoiden virrat, jotka komppaavat kaluttuja kontuja!

Kuala Lumpurissa oli Stonehenge. Aivan helevetin feikkiä :D

Samalla minulla on mahdollisuus ratkaista mikä tahansa päivittäisessä elämässä vastaantuleva ongelma heittämällä sitä vasten vaikka paikallisen kuukausitulojen verran hynää.

Eli siis, sanoisin aitouden hakemisen olevan omista turvaverkoista osin irtautumista ja paikallisiin ilmiöihin sopeutumista sen sijaan, että käyttäisi ylettömästi rahallista valtaansa muokatakseen tilanteesta itselleen helpomman.

Ei ole yhtään sattuma, että tätä aitoutta metsästävät ovat usein liikkeellä minimibudjetilla. Rahasta tämä nimittäin on kiinni: iso tukko kahisevaa ostaa käyttöön oppaan, ajoneuvon kuskeineen, englanninkieliset ruokalistat ja ilmastoidun hotellihuoneen. Luksus on hirveän kivaa, mutta jos siihen ei ole varaa, matkustustapaansa on kiva pystyä perustelemaan jollain muullakin kuin sillä, että oma hanuri repsottaa.

Aitoa ja rankkaa, kato urban exploring kato.

Vaikka olen itsekin matkustanut melko pienellä budjetilla, minulla on silti monta monituista suojakuorta itseni ja näiden paikkojen välissä. Listataanpa, mitä keksin:
1) Rahareservi. 25 euron päiväbudjettini on melko ruhtinaallisesti enemmän kuin useimpien ihmisten, joita olen näissä maissa kohdannut. Sen lisäksi minulla on niin paljon vararahaa, että huolta ei ole tarvinnut kantaa. Yksi halpalento oli varaa jättää käyttämättä, kun suunnitelmat muuttuivat. Varaa on ollut syödä ravintoloissa ja majoittua hyvissä hostelleissa ja välillä jopa hotelleissa yksityishuoneissa.
2) Matkavakuutus. Maailman paras asia, ja varmistaa, että jos homma kusee, niin rahasta ei ainakaan jää kiinni.
3) Sosiaalinen piiri. Nettiyhteyksiä löytyy kaikkialta, ja koneella on tullut vietettyä aikaa. Ei ole tullut yksinäinen olo, eikä ole tullut pakottavaa tarvetta tutustua uusin ihmisiin. Vertaistukea ja kuuntelevaa korvaa on riittänyt. Jos tulee ongelmia, minulla on ihmisiä, joilta pyytää apua.
4) Kansalaisuus. Suomen passi on artifakti, jolla pääsee melkeinpä mistä vaan minne vaan. Paitsi Venäjälle. Tätä ei tule usein ajatelleeksi, kun oma liikkuminen on niin vaivatonta, mutta esimerkiksi laosilaisen pitää hommata viisumi päästäkseen minne vaan Euroopassa. Itse en interreilatessani ollut edes harkinnut sitä, että johonkin saattaisi tarvita jotain paperityötä.
5) Viihdyke. Minulla on kallis tablettitietokone, joka pursuaa kirjoja, leffoja ja musiikkia. Pystyn missä vain vetäytymään tuttujen ja turvallisten asioiden pariin.
6) Sukupuoli. Miehiä kohdellaan automaattisesti arvostavammin, ja turvallisuusriskejä on vähemmän kuin naisilla.
7) Ihonväri. Koska olen farangi, minulle annetaan anteeksi etikettivirheitä, minua tullaan neuvomaan jos seison kartan kanssa kadunkulmassa ja syrjäseuduilla olen automaattisesti kiinnostava keskustelukumppani.
8) Englannin kieli. En ole juurikaan yrittänyt opiskella mitään täkäläistä kieltä enkä ottanut kummoisestikaan kontaktia ihmisiin, jotka eivät puhu englantia. Omalla mukavuusalueella mennään tässäkin.

Ainakin nämä. Mitäköhän muita turvarenkaita itselläni on? Kertokaa, jos keksitte omia.

Aitoa ja tosi taiteellista. Lisäksi erittäin syvällistä. Kato kello kuuluu Babyloniin kato!

Mutta mutta. Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, onko aitous tavoittelemisen arvoinen asia. Sanoisin, että kysymys on järjetön, jos nauttii siitä, mitä tekee. Aitous on työkalu, jolla pystyy tavoittelemaan tietynlaisia matkakokemuksia. Jos sentyyppiset kokemukset ovat kiinnostavia, niin aitouden etsiminen on tosi hyvä juttu. Jos ei niin nappaa, niin ei kannata pakottaa itseään kärvistelemään. Aitouden tavoittelu voi olla vaikeaa, ja jotkut ihmiset pitävät haasteista, mutta ei se tee siitä silti lähtökohtaisesti parempaa motivaatiota.

Toisaalta itsensä haastamisesta tulee hienoja kokemuksia ja jänniä tarinoita kerrottaviksi. Koska olen vastenmielinen dialektikko, taidan kannustaa ääripäiden synteesiin, ja kokeilemaan kumpaakin. Pitkällä reissulla tulee joka tapauksessa tehtyä niin, joten sen voisi saman tien tehdä tietoisesti ja lopettaa turhan vastakkainasettelun. Koko aikaa ei viitsi viidakossakaan asua, vaikka sen aidommaksi ei juuri pääsekään.

Melakan riksat ovat niin feikkejä, että mittari pyörähtää ympäri. Tämän aidommaksi ei pääse.

Veljeskaupungit kuin ilvekset: Hong Kongcrete

Tapahtui viime numerossa: sankarimme selvisivät Singaporen kieltokavalkadista ja kavalilta kauppakujilta kaikki munuaiset mukanaan, mutta julma esivalta yritti näännyttää heidät nestehukkaan kieltämällä vesipullojen tuomisen lentokoneeseen. Kuivakielisten sankariemme ryppyisten naamojen edessä aukeni Hong Kongin erityislaatuinen hallintoalue.

Harmaat pilvet myllersivät taivaan poikki sen näköisinä, ettei niiden takanakaan olisi mitään värikästä. Pilvenpiirtäjien varjossa oli kujia, jotka eivät koskaan nähneet suoraa auringonvaloa. Betonikolossit sulkivat kadunkulkijat keskelleen: horisontti oli hullu haave, mahdoton unelma.

Tahtoisin vain ratsastaa triceratopsilla ;_______; (Science Museum oli hieno, hieno!)

Hong Kong on sekoitus film noiria ja Cyberpunk 2020:aa. Omia, kieroutuneita estetiikkahetuloitani tämä kutkutti paljon enemmän kuin Singaporen tiukasti hallittu näpsäkkyys. Monet rakennukset ovat karmaisevan rumia, kadut likaisia ja joka nurkan takaa tuntuu löytyvän syrjäkuva, jossa voisi helposti kuvata leffan jengiväkivallasta. Täälläkin kieltokyltit rumentavat ilmettä, mutta niitä on vähemmän ja säännöistä joustetaan Singaporea enemmän.

Siinä, missä Singaporen-tutkimusmatkailija näkee nurkkia nuuskiessaan vaikuttaviksi rakennettuja megalomaniakompensaattoreita, Hong Kong on täynnä viiltävänviehättäviä eletyn elämän jälkiä. Graffiteja, kukkaistutuksia, rompetta, tauolla olevia katukojuja ja sillai. Täällä on salaisuuksia ja sivukäytäviä, ylipäätään sellainen aitouden tuntu (joka on todella probleemallinen konsepti, jota käsittelen seuraavassa postauksessa lisää).

Paikallinen hedelmätarha.

Hong Kong on teoriassa kiinalainen, mutta se on ollut käytännössä itsenäinen hallintoalue 1800-luvun oopiumsodista lähtien. Kaupunki oli pitkään brittien hallinnassa, mutta nykyään hallitsee monin tavoin itse itseään. Ylin virkamiehistö kommunikoi nykyään Pekingin eikä Lontoon kanssa, mutta Honkkarissa on oma valuutta, oma viisumipolitiikka, vapaa lehdistö, sensuroimaton internet ja muuta jännää.

Kuten näissä miljoonakaupunkivaltioissa tuppaa olemaan, asuminen on tietenkin järjettömän hintaista. Hong Kong oli pitkään maailman tiheimmin asuttuja alueita, ja sänkyä dormista on vaikea saada alle kahdellakymmenellä eurolla. Saimme onneksi eräältä Ryan-nimiseltä paikalliselta vuokrattua hänen kakkosasuntonsa kohtuullisella 40 euron vuorokausihinnalla. Ja voi pojat, millainen asunto se olikaan!

Kokoa kämpällä oli ehkä 10 neliötä, joista kaksi kylppärissä. Lopusta puolet vei sänky, ja tilan säästämiseksi vaatekaapit oli pultattu seinään sängyn jalkopäähän. Jaloille jäi siis sellainen 30 senttiä korkea kolo heilua. Mutta oli siellä suihkuvedenlämmitin, vedenkeitin, pieni hellalevy ja jääkaappi! Eristystä tai lämmitystä ei tosin ollut, mikä 5 asteen yölämpötiloissa oli vähän koleaa näin 25-35 asteeseen tottuneen tropiikin-matkaajan mielestä.

Tämä oli ensimmäinen kerta öö viiteen kuukauteen, kun käytössäni oli jonkinlainen keittiö. Juhlin tätä ostamalla nuudeleita, satay-kastiketta ja kananmunia. Ay gourmet, mm-mm.

Sorsien sijaan paikallisissa ankkalammissa on punakorvakilpikonnia.

Hong Kongin joukkoliikenne on toimivaa, ja siellä on käytössä innovaatio, jonka kovasti soisin Suomeenkin rantautuvan, nimittäin lonkerokortti eli Octopus Card. Kortille ladataan haluttu summa rahaa ja joukkoliikenteessä sitä vain vilautetaan lukijaan ja hypätään vempeleeseen. Eikä siinä vielä kaikki! Octopuksella nimittäin pystyy maksamaan useimmissa päivittäistavarakaupoissakin! Haluatko ostaa purkkapussin? Unohda kolikoiden kaivelu taskunpohjalta, heilauta vain Octopusta ja bittirahat loikkaavat eteenpäin! Mitä vapaus, mikä kauneus, mikä ylittämätön kätevyys!

Haittapuolena tietenkin kyseinen firma on joskus myynyt käyttäjien osto- ja liikkumistottumuksia eteenpäin. Octopus on mahdollista ostaa myös ilman, että sen yhdistää mitenkään tiettyyn henkilöön (itse tein näin), mutta silti aika inhaa. Mutta oli se vaan kätevää pikkuostosten kohdalla.

Hong Kongkin on kauppakaupunki, joten shoppailumahdollisuuksia oli vaikka millaisiin tarpeisiin. Ne eivät kuitenkaan tyrkkineet naamaan yhtä riettaasti kuin Singaporessa, tai sitten olin vain jo ehtinyt tottua. Vastenmielisyydestäni huolimatta ostin (hyi) seuraavat asiat:

Uusi akku wanhaan Xcover-kännykkääni. Edellinen akku alkoi mädäntyä oikein kunnolla eikä antanut enää kuin kuusi tuntia päälläoloaikaa, puoli tuntia jos sillä yritti tehdä jotain. Uusi akku kustansi 13 euroan verran, ihan ok. Älypuhelin (varsinkin Tripadvisorin Singapore-, Hong Kong-, Shanghai- ja Peking-kartta-matkailu-opas-sovelluksilla) on kuitenkin sen verran kätevä juttu tien päällä.

Lushin merisuolainen kuorintavoide. Tämä on nyt kosmetiikkablogi.

Uusi lompakko, jossa Kansan Sankari katsoo lempeän isällisesti perintönsä käyttöä kapitalismin palveluksessa. Tekstissä lukee "Palvele kansaa". Tämän ostaminen sai psyykeni luisumaan väliaikaisesti myyttiseen ironiavorteksiin, jossa surffaamani kymmenet salaivan tasot romahtivat yhteen eikä missään ollut enää järkeä. Rakennan haluamaani tiedostavan tarkkailijan identiteettiä kuluttajana, joka ostaa rahan säilyttämiseen tarkoitetun esineen, jossa on kommunistijohtajan kuva, jonka keralla on tosielämän tapahtumat huomioonottaen aiiiiika jännä slogan, ja jumankapita kun vielä tiedostankin tämän kaiken. Yritän siis pilkata sekä diktaattoreja, totalitarismia että rahan valtaa, mutta päädyn toimimaan tavalla, joka tukee mainittua rahavallan järjestelmää. Bjerkkel. On mulla elämässä ongelmat.

PIDÄN TÄSTÄ

Seuraavaksi pitää ostaa uudet sukat. Oikea isovarpaani vilkuttelee ohi käveleville kiinalaisille.

Hong Kongissa viimeisenä päivänä koin sitten suuren yllätyksen: siellä on hemmetin hyviä trekkausmaastoja. Tein yhden noin kolmetuntisen vaelluksen, jossa ensin nousin noin 500 metriä portaita keskellä kiinalaista, hyvin kompaktia hautausmaata, mutta sitten olinkin melko metsäisissä maisemissa. Ja ihan nyppylän takana piileskeli 8 miljoonaa ihmistä. Vaikuttavaa.

Edullinen tilansäästöratkaisu vaativiin tarpeisiin.

Siellä ne on.

Kuala Lumpurin, Melakan, Singaporen ja Hong Kongin betoniviidakoiden jälkeen tuntui juupelin hyvältä päästä taas puiden keskelle. Pystyin taas hengittämään vapaasti. Reitti oli selkeä ja hyvin ylläpidetty, ja maisemat olivat melkoiset. Jos joku koskaan suuntaa Hong Kongiin, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Googlesta löytyy paljon reittiohjeita ja vinkkejä. Ajoin metrolla päätepysäkille, dallailin kolme tuntia kiemuraisia polkuja, ja pääsin reitin päätepisteestä 10 minuutissa bussilla takaisin metron varteen. Ah.

So ronery <3

Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla Shanghaihin. Matka kestää 19 tuntia, mutta mikäs tässä, kun makuupaikan sai 467 HK$:lla, eli reilulla 40 eurolla. Sänkyjä on kolmessa kerroksessa, ja alapedeillä matkustavilla mummoilla on kummallakin oma tablettitietokone. Toinen jopa pelasi Angry Birdsiä. Suomi Winland!

Junasta saa mielinmäärin kuumaa vettä eikä juuri muuta kasvissyöjäystävällistä, joten pääasiallinen ravinnonlähteeni ovat pikanuudelit, sipsit ja karkki. Koska mukana on myös banaaneja, jotka ovat hedelmiä ja siksi terveellisiä, tämä ruokavalio tekee varmasti hyvää. Ruokailuvälineet tosin olisivat hyödylliset. Huomasin Hong Kongissa pakkaillessani, että 6 vuotta sitten takomani ja tervapolttamani lusikka, joka on palvellut minua erittäin hyvin, on kadonnut jonnekin. Katkeruuteni oli suuri. Onneksi pikanuudeleita syö vaikka ilman välineitäkin suoraan kupista, vaikka se tuntuu monia paikallisia huvittavan. Pöytätavat best.

Loppuhuipennuksen hoitavat vanhat ystäväni Bruce Lee ja Jackie Chan. Pojat, antaa mennä vaan!

Turistiposetus maan tavalla.

Nuo kädet ovat läpsineet ihmisiä <3 <3

Veljeskaupungit kuin ilvekset: Singabore

Jo kreikkalaiset sen tiesivät: pienet kaupunkivaltiot ovat a) rikkaita ja b) ahdistavia. Singapore, tuo jellonien kaupunki reilun 80 mailin päässä päiväntasaajalta, oli juuri sitä, mistä kaakkoisaasialaisen vapauden huumaamat reissarit puhuivat ääni pelosta väristen. Katu-, baari- ja liiketilakuvan perusteella puolet paikallisesta taloudesta valmisti kieltokylttejä ja toinen puoli valvoi noiden kieltojen noudattamista. Kun trooppisen ilmaston ryydittämä Laura meinasi siemaista vanhaa kunnon hookaksoota metroasemalla, paikallinen styranki juoksi heti huomauttamaan, että moisesta karmeudesta saa rapiat 500:n Singaporen dollarin (about 50 euron) sakot. Jäi juomatta.

Potra poika, pituutta 15 metriä ja painoa kolme tonnia. Don't ask.

Yleensä ainakin skeittaaminen, juoksentelu, syljeskely, eläinten ulkoiluttaminen, kiipeily, norkoilu, syöminen, juominen, koskeminen, lukeminen, Jehovan todistajana toimiminen, valokuvaaminen ja oleminen olivat kiellettyjä, missä sitten olikin. Kadun ylittämisestä ilman suojatietä tai punaisia päin saattoi oikeasti saada sakot. Kylmä kylpy oli melkoinen, kun edelliset 4 kuukautta oli kulunut maissa, joissa lakeja ei juurikaan noudateta eikä valvota.

Tämän drakoniaanisen pykäläviidakon vastapainoksi Singapore oli siisti. Todella, todella siisti. Kadut olivat keskustassa kuin nuoltuja, ja syrjäkylilläkin (joissa majoitus tietenkin oli halvempaa ja Little Indian kasvisruokaparatiisit käden ulottuvilla) muualla Aasiassa yleisiä roskakasoja ei näkynyt. Kuulemma poliisi oli myös luotettava, ja rikosilmoitukset saattoivat jopa johtaa tutkintaan ja, uskomatonta mutta totta, sanktioihin. Ja kaikki tämä ilman sen kummempaa lahjontaa!

Kaikki myös puhuivat englantia, joten oleminen oli merkittävästi helpompaa kuin monissa paikoissa. Singapore on myös erittäin rikas maa, ja se näkyy: arkkitehtuuriin, kaupunkisuunnitteluun, hämäriin monumentteihin ja puistoihin on puskettu tsiljoonia dollareita. Puistot ovat säntillisesti hoidettuja ja erittäin siistejä, eläintarha on paras ja eläinystävällisin koskaan näkemäni, julkinen liikenne on halpaa ja toimivaa, ja joka nurkalla tuntuu olevan jonkinlainen mieltä nyrjäyttämään suunniteltu rakennelma, laservaloshow tai luksuspilvenpiirtäjä.

Hei koira, kuulin, että pidät laivoista, joten laitoimme sellaisen hotellisi katolle.

Varsinkin kaupungin ultimaattinen showpuisto, Gardens by the Bay, oli ulkoasultaan kuin suoraan Avatarista. Neonvärisiä sienenmuotoisia taikapuita 40 metrin korkeuteen? Valtava hopeakupoli suojaamassa tropiikkiin tuotuja vuoristokasveja ja 30-metristä vesiputousta? Kolmen tonnin painoinen, ilmassa leijaileva pronssivauva? Juuh elikkäs. Erittäin vaikuttavaa, mutta puistonkäyttövaihtoehdot olivat "kävele ympäriinsä" ja "valokuvaa." Pallopelit, pyöräily, taideperformanssit ja vastaavat olisivat rikkoneet joitain kielloista.

Tuo luonnehtii mielestäni koko Singaporea. Hienoja, siistejä, vaivoja säästämättä rakennettuja paikkoja, joissa saa katsoa muttei koskea. Kaikki oli viimeisen päälle suunniteltua, rakennettua ja viritettyä, eikä mitään villiä, orgaanista tai kaoottista ollut. Paikan alignment oli hyvin vahvasti lawful neutral, jota olen aina pitänyt D&D:n vastenmielisimpänä filosofiana. Kaupunki oli vähähenkinen kuori, joka osti itselleen siisteyttä ja turvallisuutta kontrollilla.

Yksi asia Singaporessa oli vapaata, nimittäin ostaminen. Singapore syntyi alunperin kauppa-asemaksi hyvälle paikalle Kiinan, Oseanian maustesaarten, Intian, Arabian ja Euroopan välistä kaupankäyntiä varten. Singaporen satama on yksi maailman vilkkaimmista, ja sieltä voi ostaa ihan mitä tahansa. Paitsi huumeita, niiden maahantuonnista saa kuolemantuomion. Riittävästi rahaa, niin se pakollinen kokaiiniannoskin varmasti järjestyy.

Toiset tykkää luomummasta. (mistähän tääkin kuva on, ei mitään käryä)

Raa'an kulutuskapitalismin päällejuoksu talloi naamaani aika kovaa. Monikerroksisia kauppakeskuskomplekseja oli pahimmillaan kortteli korttelin perään jopa sivuseuduilla, ja kauppakatu Orchard Roadilla ei mitään muuta ollutkaan. Kuinka monta kauppakeskusta voi tarvita, häh? Miten kukaan pystyy tai haluaa käydä niitä läpi päivästä ja viikosta toiseen (tämä on Singaporen-matkailijoiden lempiharrastuksia)?

Kieltoja ja kapitalismia, kontrollia ja kulutusjuhlaa. Se jäi Singaporesta parhaiten mieleen. Tämä olisi varmasti aivan hillitön paikka, jos takatasku pullistelisi pätäkkää: Singaporessa voisi ympäröidä itsensä aivan uskomattomalla, käsittämättömällä luksuksella. Esmes Sentosan resort-saarelta ei tarvitsisi juuri poistua rahvaan pariin, kun koko saari on täynnä parhaita mahdollisia hotelleja, ravintoloita ja viihdettä.

Sentosalla käväisimme tsekkaisemassa Universal Studios Singaporen, joka kuulemma on melkos tunnettu paikka. Kyse on siis eräänlaisesta leffateemapuistosta. Oli pätkä New Yorkia, pala Jurassic Parkia, kortteli scifikaupunkia, pala muinaista Egyptiä ja sillai. Liput olivat tyyriihköt (˜30 €, tosin tämä siis lähinnä suhteessa 25 euron päiväbudjettiini), mutta hintansa väärtit. Universal Studiosin juttu nääs ovat erilaiset ajelut, ja kuten Singaporessa muutenkin, ne olivat melkos övereitä.

Mutta kaikki kiva oli sielläkin kielletty :( :( :(

Kovin setti oli Transformers-leffoista tehty ajelu, jossa istuttiin kahdentoista hengen pikkukärryyn. Kärry liikkui ajelun aikana pienen kierroksen, mutta sitä oli vaikea arvioida, sillä sen pyöriminen, kääntyily ja useilta 3D-valkokankailta päälle loikannut visio futuristisen jättirobottisodan keskelle joutumisesta oli leukojaloksauttavan todentuntuinen. Suuni oli vilpittömästi auki hämmästyksestä melkein koko ajelun ajan. Siinä oli suunnittelija pähkäillyt päänsä puhki katsojan perspektiivillä leikkimiseksi.

Myös Jurassic Park -jokiajelu oli rouhea. Tiedättekö sen tunteen, kun näette lauman raptoreita viidakossa, ja sen, kun maan alla lautta pysähtyy pimeässä, yllätyshissi lähtee nostamaan sitä ylöspäin, ja ylös katsoessasi huomaat olevasi matkalla kohti tyrannosauruksen leukoja?

(Kertokaa, jos video on rikki, niiden toimivuus on ollut heikko.)

Muut ajelut olivat melko meh, mutta elävien näyttelijöiden esittämät musikaali Monster Rock (Lady Gaga -potpurri! Wuu!) ja Water World olivat myös erittäin viihdyttäviä. En ole ennen nähnyt, miten vesiskootteria käytetään aseena.

Tällaiselle Tiedostavalle Nuorellemiehelle touhu oli problemaattista, koska se oli niin hyvää. Koko paikka oli täpötäynnä uskomatonta viihdettä, jota ei voisi missään muualla kokea, ja jonka luominen on vaatinut miljoonien investoinnit. Sentosa oli tiukasti hallittu fantasiamaailma, jonka kulissientakainen työläisarmeija piti tahrattomana ja toimivana. Saarella ei ollut köyhyyttä eikä paikallisia, vain loistopalveluita ja yleistä halipusi-ihanuutta. Nurkat eivät repsottaneet, ja kaikki oli hyvin, koska järjestelmä oli piilossa vilpittömän kauniin ja taitavasti tehdyn kuoren alla.

Hemmetin ahdistavaa, ja samalla varsin kiehtovaa. Minun tekisi hirveästi mieli tökkiä ja tutkia tätä järjestelmää ja varsinkin sen rahavirtoja. Ne ovat jättimäiset, mutta mihin ne menevät ja kuka niistä hyötyy? Mitkä ovat Singaporen pimeät puolet? Huumeiden hallussapidosta voi saada jopa kuolemantuomion, mutta näin rikkaassa paikassa riittävän isokenkäisten bileissä niitäkin on varmasti tarjolla. Singaporen ulkokuva on todella siisti ja järjestelmällinen, mutta olen luontaisesti skeptinen hyvältä vaikuttavia järjestelmiä kohtaan (en ole kyyninen! Olen vain epäluuloinen! Vannon sen). Turisti näkee Singaporesta lähinnä hyvät puolet, kuten sen, että hanavettä voi juoda (!!!). Mitkä ovat huonot puolet? Mitä suljettujen ovien takana tapahtuu?

Ainakin sammunut tapiiri joutuu ovelien pilojen uhriksi ja muuttuu sen takia kasvissyöjäksi.

Näistä kuvista ja näistä tunnelmista palaamme vielä hetkeksi konkreettisen reissailun pariin. Koska Singaporessa majoittuminen oli kohtalaisen kallista ja lentomme Hong Kongiin lähti kuudelta aamulla ennen metrojen virkoamista, päätimme viettää viimeisen yön Singaporen lentokentällä. Sitä on kehuttu yhdeksi maailman mukavimmista lentokentistä: leposohvia nukkujille, ilmainen wifi, raflaava ravintolatarjonta, elokuviakin. Kaikkea elämälle välttämätöntä, siis.

Harmi vain, että lentomme check-in avautui vasta neljältä aamuyöllä. Nukuin pätkittäisesti viisi tuntia rinkkani päällä makaillen ja huhhuh, kun tuntui hyvältä. Check-inin läpi päästyämme Paratiisi aukesi edessämme, mutta oli tietenkin ääriään myöten täynnä, ja aikaakaan ei nukkumiseen enää ollut. No, aamiaiselle (tofujuustopalleroita) ja koneeseen. Lady Fortuna pitää minua ilmeisesti vieläkin kultapojunaan, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin istumaan hätäuloskäyntipaikalle. Näiden 185:n jumalaisen komean senttimetrin taitteleminen lentokoneistuimiin on aina vähän sellainen epätoivoinen versio lihatetriksestä, mutta tällä kertaa ei tarvinnut turvautua kirveeseen.

Sitten menetin tajuntani ja heräsin Hong Kongissa neljä tuntia myöhemmin, mutta kaikki ei ollutkaan unta.

Ihana shoppailupostaus

Kuala Lumpurin sykkivän metropolin katku sai jopa minun kyynisen antikapitalistin sydämeni kulutusjuhlan tunnelmiin! Minut tuntevat saattavat tietää, että vihaan asioiden ostamista yli kaiken, koska saan maailmanluokan buyer's remorsen heti kassakoneen kilahdettua. Asioiden ostaminen vaatii minulta useiden päivien pohdiskelun ja pyörittelyn, kevyttä ahdistuneisuutta ja pitkäaikaista vakuuttelua siitä, että kyllä tää oli nyt järkevää. Pistin menemään neljän päivän budjetin seuraaviin designer-muotituotteisiin, ja vieläkin ahdistaa.

Ykkösostokseni olivat Merrellin vaellussandaalit, 250 ringittiä mutta 30 %:n alennuksessa, hintaa siis noin 35 euroa. Merrell tekee laatukenkiä, ja hyville sandaaleille on tarvetta.

So grey. Much reliable.

Edelliset ostin kympillä Kanarialta vuosia sitten, ja hintaansa nähden ne kestivät varsin hyvin, vaikkakin jouduin pari juttua itse korjailemaan. Hyvä ne eivät kuitenkaan olleet, mitä nyt olivat jonkinlainen välipohja maan ja jalan välillä. Kanariasandaalit kuitenkin kuluivat puhki Phnom Penhissä, joten ostin sieltä 12 dollarilla uudet, kohtalaisen onnettomat läpyttimet. Niistä on pohjalevy alkanut lähteä irti jo nyt, ja kävelymukavuus ei ylipehmeän pohjan takia ole kummoinen.

Mutta ai että noita Merrellejä! Pohja on oikeasti kova, oikeasti kuvioitu, oikeasti hyvän tuntuinen ja uuh aah. Ero on aivan älytön. Jalkani kipeytyvät pehmeillä kengillä astelusta, mutta näillä ei todellakaan ole sitä ongelmaa.

Ekstraplussaa nerokkaista suunnitteluoivalluksista: sandaalit jalassa pitävä remmi on varustettu pikalukolla, joten tarranauhaa ei tarvitse aukoa ja kuluttaa joka kerta, kun kengät laittaa jalkaan. Lisäksi takahihnan saa otettua kokonaan pois, jos esimerkiksi reissaa maassa, jossa hyviin tapoihin kuuluu jatkuvasti ottaa kengät pois sisätiloihin mentäessä (aivan kuin... Aasiassa! Wou!).

Olen tyytyväinen. Toivottavasti kestävät pari vuotta vähintään. Ja tähän ikään mennessä olen nyt viimein toivottavasti  tajunnut, ettei vain kannata ostaa halpaa, koska se on huonoa ja hajoaa. Varsinkin jalkineet vaikuttavat olennaisesti ihmisen tukirankaan ja hyvinvointiin. Ei enää ikinä halpoja ja huonoja kenkiä, plz.

***

Toinen ostokseni oli Sea To Summitin vedenpitävä pikkureppu, 185 ringittiä eli about 40 €. Nykyinen päiväreppuni on varsin iso vempele, jossa on tilaa tarpeettomankin paljon moniin tilanteisiin (lisäksi vetoketjut alkoivat hajota, häpeä, Halti). Sitä ei saa pakattua oikein mitenkään rinkkaani, vaan se pitää aina laittaa kengurumahaksi etupuolelle. Lisäksi tällä reissulla on tullut vietettyä enemmän aikaa vesillä kuin olisin arvellut, mutta vedenpitäviä kantolaitteita ei ole mukana.

Kyllä tuohon päivän vedet, eväät ja sälät mahtuvat. Kompressiohihna on kiva lisä, niin puolityhjäkään reppu ei hölsky tarpeettomasti.

Ensimmäisellä Thaimaan-reissullani pakkasin kaikki kolmen viikon kamani 28-litraiseen Deuterin Tunturisuteen, joka on paras koskaan omistamani reppu (7 vuotta hyvin aktiivisessa käytössä, käytännössä täysin ehjä). Ongelmaksi muodostui se, että kun saavuimme johonkin, minun piti aina tyhjentää koko reppu, että sain sen päiväreppumoodiin. Tästä tuli idea hommata sellainen pikkunyssäkkään kokoontaittuva reppu, johon päivällä tarvittavat kamat voisi vain viskata ja jättää kamanroudausrepun sellaisenaan majapaikkaan.

Aika pieneen pakettiin se menee. Hyväksyn tämän.

Harkitsin pitkään halvemman vetoketjullisen repun ja tämän rullattavalla suuaukolla varustetun välillä. Ensimmäinen olisi ollut halvempi, ja tämä oli vedenpitävä. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostui se, että rullattava suuaukko on merkittävästi kestävämpi konstruktio, vetoketjut kun tuppaavat hajoamaan ennen pitkää. Lisäksi vedenpitävyys tekee tästä monikäyttöisemmän, sillä aion tälläkin matkalla vielä käydä sukeltamassa jossain päin Malesiaa. Nyt sitten vaan toivotaan, että positiivinen mielikuvani Sea To Summitista ihan pätevänä kestävien kamojen valmistajana ei ole turhan ruusuinen.

Lyhyellä käytöllä huomasin sellaisen jännän ominaisuuden, että koska vedenpitävyys, kaikki selän kautta poistunut hiki jää repun ja ihon väliin, ja olosta tulee nahkea. No, pahemmastakin on selvitty.

***

Tämän enempää en aio shoppailla, ahdistavaa puuhaa moinen. Tuota reppuakin kävin katsomassa neljä kertaa ja vietin yhden illan googlaillen, saisiko sitä jostain halvemmalla. Sandaaleista riitti kaksi katsomiskertaa. Myyjät varmasti ihmettelevät oudon finskin outoa palloilua.

Kuolaava Lumppuri ja muita tarinoita kilteille lapsille

Nyt on kulunut neljä ja puoli kuukautta Aasiassa. Kuumuutta, käsittämättömiä kieliä, sotkuisia kaupunkeja, ruuhkia, väkijoukkoja, tuktuk-jamppojen kanssa riitelyä eikunsiis tiukkaa tinkimistä, pelkkiä liharuokia kasvissyöjän kauhuksi. TIA, This Is Asia. No can do, tällaista se on ja tällaista täältä haetaan.

Täällä on hämmentävän usein pilvistä.

Naapurikuppilamme. Pakko kai uskoa. Nomen est omen ja sillai. Tosin ruoka ei ole hirveän hyvää, vaikka palvelu onkin.

Mutta sitten, wild Malesia and Kuala Lumpur appears, and it's super effective. Kadut ovat siistejä, kasvisruokaa on joka nurkalla (varsinkin Little Indiassa, jossa majapaikkamme on), täällä on toimiva joukkoliikennejärjestelmä ja herra varjele, IHMISET JONOTTAVAT SIISTEISSÄ JONOISSA SIIHEN PÄÄSTÄKSEEN. It's madness. Suurin ero Saksaan on vallitseva ihonväri ja trooppinen lämpötila. Arpinen travellerin-nahkani on alkanut nyt ohentua uhkaavasti, kun monet asiat ovat paljon, paljon helpompia kuin muualla. Lähes kaikki jopa puhuvat jonkinasteista englantia!

Näettekö?! Se on totta!

Lämpötilat tietenkin ovat trooppiset, mutta mikäs siinä. Täällä on viihtynyt hyvin. Keskeltä kaupunkia löytyi jopa kappale sademetsää, sisältäen mm. skorpioneja, käärmeitä ja juupelisti vihaisia hyttysiä (vain viimeisiä näin itse).

Pilvenpiirtäjiä ja sademetsää rinnakkain. Hämmennyin.

Pakollinen maamerkkikuva.

Sivistyneen maan olennaisin merkki: irtokarkkihylly! (5/6 oli pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, mutta oli siinä karkkiakin)

Tämä on halpa vitsi olemattoman kansanosan kustannuksella.

Viime viikolla kävimme pyörähtämässä paikallisessa lintupuistossa. Mesta oli aikas jeba, sillä puisto oli katettu valtavalla verkolla ja monet linnut saivat elellä ja lennellä hyvin vapaasti puiston sisällä. Joitakin lintuja sitten pidettiin pienemmissä häkeissä, joista osa oli kyllä vähän vanhempaa ja ei-niin-olentoystävällistä sorttia, mutta yritystä parempaan sentään oli, mikä ei eläintarhoissa ole mikään vakio-oletus.

Hei, olen tiikeri ja nimeni on Derp.

Ihan kivat maisemat olivat rakentaneet.

Helmikana? Pikemminkin hölmökana, höhö.

Flamingot näyttävät myös vähän hupsuilta.

Yksinäisen rubiini-iibiksen mysteeri. Laumalintu, ilman laumaa. Mikä synkkä tarina hänen taustallaan on?

Jonkinlainen goottiriikinkukko.

Ghettobooty on out, vyötiäispylly on in.

Muuten suurimmat ajanvietteet ovat olleet kiinalaisen viisumibyrokratian kanssa puuhastelu ja keskikaupungin trendikaffeloissa ja ostareilla chillahtelu. Huomenna toivottavasti saan tassuuni 30 päivän turistiviisumin, jolla Trans-Siperian junarata on taas yhden askeleen lähempänä.

Tämä anatomisesti korrekti, viehättävä näky tervehtii Kiinan viisumikeskuksesta poistujaa. Symbolism, much?

Sitten jäljellä onkin enää itse Suuri Saatana, eli Venäjän federaation rakastava slaavilainen byrokratia. Tämä on nyt neljäs maa, jossa yritän kyseistä viisumia tavoitella, joten toivoa sopii, että tällä kerralla viimein tärppää. Jotta Venäjän viisumi voidaan myöntää ihmiselle, joka ei asu maassa, jossa konsulaatti sijaitsee, hakijalla pitää olla vähintään 90 päivän viisumi kyseiseen maahan. Tästä asia on kaikissa aiemmissa konsulaateissa jäänyt kiinni, mutta Malesiaan saa 90 päivän viisumin Suomen passilla. Toivoa vain sopii, että täkäläinen konsulaatti ei ole viisumituristien tulvan takia päättänyt kiristää sääntöjään. Ja jos ei onnistu, niin Singaporessa voi vielä yrittää.

No, jos Venäjän viisumia ei herkeä, varasuunnitelma on lentää himaan Pekingistä. Antiklimaattista se kyllä olisi, mutta ans kattoo.

***

Sitten vielä promoasiaa. Barona pyörittää tällä hetkellä videokilpailua, jossa 9 eniten yleisöääniä saanutta jamppaa pääsee työhaastatteluun. Duunina on reissata kesäkuu ympär maailmaa, haastatella paikallisia työelämäasioista ja tuottaa reissusta sisältöä nettiin.

Allekirjoittanut lähti opiskelemaan journalistiikkaa siksi, että jonain päivänä pystyisin elättämään itseni reissaamalla ja löytämällä siistejä ihmisiä ja paikkoja. Tämä jopi olisi prikulleen sitä, mistä olen unelmoinut. Siitä jopa maksetaan palkkaa, mikä ei tämänkaltaisissa promojutuissa ole kovin yleistä :D

Joten siis elikkäs, osoitteesta http://maailmanmatkaaja2014.fi/video/ löytyy meikäläisen (Tapio P.) video. Katso se, kauhistu, naurahda myötähäpeää tuntien ja kliksauta sitä sinistä Äänestä-painiketta, niin saat hyvää karmaa ja lempeitä ajatuksia.

Halutessaan voi äänestää useampaa videota, ja ne tulevat uudelleen äänestettäviksi taas jonkin ajan kuluttua. Koodaus on ilmeisesti jotenkin epävakaata, koska saman koneen eri selaimilla pystyy äänestämään useamman kerran, mutta se on heidän koodinikkarinsa häpeä.

Eli pyydän, auttakaa minua kohti unelmahommiani. Kiitän sydämellisesti. Palkkioksi kiviset, tuhat vuotta vanhat tissit Angkor Watista.

Onpas kivet.