From Nakhon Sawan with love

Nakhon Sawan. Bangkokin Khao San Roadin kaikennähneiden reissuruunien mieleen jo pelkkä nimi tuo Beerlaoa kylmemmät väreet. Betonitalot ja Hänen Majesteettinsa kuvat hallitsevat maisemaa, toisin kuin aivan kaikissa muissa thai-kylissä. Kaiken ylle kohoaa kaupunkia hallitsevan Big C -supermarketmafian massiivinen logo.

Tuonne pimeyden ytimeen me olimme matkalla.

Olin peittänyt kasvoni kerroksella kenkälankkia ja mopista väsäämälläni tekoparralla sulautuakseni paremmin paikallisten joukkoon. Jos minut äkättäisiin, seuraukset olisivat... Vakavat. Hinnakkaan tuktukin kiitäessä kohti tukikohdaksi soviteltua Bangrak Resortia vilkuilin syrjäkarein ympärilleni. Kioskin edessä kököttävä lapsipari, selviä ilmiantajia. Nuudelisoppaa hämmentävä thaimamma, varmasti kiikarit taskussa. Pokerinaamani kuitenkin piti, eikä kukaan epäillyt mitään. Olin huijauksen Halla-aho, vetkuilun Viinanen, bluffauksen Berlusconi.

Tukikohta oli hulppea, mutta vihollisvaltion pienet, kuusijalkaiset ja kärkkäät vakoojat ilmaantuivat ovenraosta välittömästi otettuani ruokatarpeeni esille. Epäilen, että ne halusivat analysoida ruokavalioni voidakseen aiheuttaa minussa hivenaineiden puutostiloja yhdessä katuruokakojujen korruptoituneiden myyjien kanssa. Julmat ja kunnianhimoiset pirut. Agentti Oranssikin on eläkkeellä.

Lähdin tiedustelemaan ympäröivää seutua varmistaakseni pakoreittini ja ruokahuoltoni. Ensimmäistä soppakojua ohittaessani myyjä kuitenkin katsoi minua silmiin, ja hänen suunsa vääntyi lempeään mutta salaa niin ilkeään hymyyn. Eih! Tekopartani oli jäänyt tukikohtaan, ja suunseutuni oli kirkkaanvalkoinen kuin kukuxklanilaisen lakana. Silmäni kuitenkin tuikkivat yhä keskeltä pärstää, joka olisi mennyt täydestä murjaanien missikisoissa.

Lähdin juoksemaan, mutta toivoa ei ollut. Joka puolella ihmiset hymyilivät, vilkuttivat, tööttäilivät kulkuneuvojensa torvia ja huutelivat tervehdyksiä.TURISTI! NAKHON SAWANISSA!

Peitetarinani oli menetetty, eikä mitään ollut tehtävissä. Pesin naamani, heitin hoppariloimet roskikseen ja menin kahvilaan särpimään pirtelöä. Kaikkialla minua tervehtivät hämmentyneet katseet, hymyilevät suut ja vilkuttavat kädet. On ihan jees olla turisti.

***

Nakhon Sawanista löytyi myös puisto, jonka keskellä oli saari, jonka keskellä oli syvästi hämmentävä rakennelma. Oli kuin hotelli olisi päättänyt muuttua vuoreksi mutta kyllästynyt kesken kaiken. Rakennusta oli alettu peittää teräsverkon päälle läpsityllä, maalatulla betonilla niin, että sen ulkokuori muistutti suuresti luonnonkalliota. Ylös päästäkseen piti ylittää siltaa pitkin vallihauta, joka olisi kevyesti pitänyt velociraptorin loitolla, ja kasvillisuus oli vallannut portaikon kummankin reunustan. Ylhäällä pariin huoneeseen pääsi vielä sisään, ja näköalat olivat miellyttävästi puiston suuntaan. Kaikki oli hylättyä, mutta yllättävän siistiä. Suomessa vastaavanlainen paikka olisi välittömästi täpötäynnä roskaa ja pulloja.

Hetken aikaa paikalla pyörittyämme mestoille pamahti koulupoika ja kolme tyttöä. Emme voi tietää varmasti, joten täytyy olettaa niin, mutta kyseessä ilmeisesti oli paikallisen nuorison ns. kutupaikka. Vähän sellaiset vibat joidenkin saarella pyörijöiden käytöksessä oli, nääs.

Jos zombiapokalypsi iskee Aasiassa ollessani, tiedän, mihin suojaudun. Molemmat saarella johtavat sillat sai suljettua tukevilla teräsporteilla, ja järveä pitkin pääsisi helposti suurimpia zombikeskittymiä väistellen kaupungille hakemaan tarvikkeita.

Paitsi, jos zombit älyävät kävellä veden alla. Silloin ei ole toivoa.

***

Tämänhetkinen sijainti on jo Phitsanulokissa, joka on kertaluokkaa miellyttävämpi kaupunki. Eloisampaa, vähemmän teollisuutta, enemmän kaikkea. Mukava paikka. Tästä lisää myöhemmin.

Landen kutsun kuulen, ihmisiä ystäviksi luulen

Ensimmäinen siirtyminen Thaimaan sisällä on nyt takana. Sijainti on Bangkokista noin 250 kilometriä pohjoiseen Nakhon Sawanin kauniissa, tai no, ainakin kaupungissa. Bussimatka kesti kolme ja puoli tuntia ja maksoi huikeat 160 bahtia eli 4 euroa per nassuntuutelis. Kaupunki on (varsinkin Bangkokiin verrattuna) pieni, matala ja mukava, vähän kuin kihlattuni HEH HEH.

Ensimmäiset todelliset kielimuurit ovat tehneet itsensä tiettäväksi täällä: abouttiarallaa kukaan ei puhu englantia, ei sitten yhtään. Onneksi fraasisanakirjasta voi osoitella soveltuvia kuvia, ja paperilapulle thaiksi kirjoitettu "Onko teillä kasvisruokaa?" on tehnyt tehtävänsä. Vasta kerran olen saanut nuudelisoppaa, josta puolet oli kauhistuttavaa, kuollutta eläinkudosta.

Sitä en kyllä lakkaa koskaan hämmästelemästä, miten hyvin ihmiset voivat ymmärtää toisiaan ilman yhteistä kieltä. Espanjan pyhiinvaelluksellani vuonna 2006 keskustelin vanhan espanjalaisukon kanssa pitkät pätkät paikallispolitiikasta, polkupyöristä ja niiden hinnoista. Minä puhuin englantia ja äijä espanjaa, mutta jotenkin ne merkitykset vain siirtyivät.

Tänä iltana haeskelin sapuskaa (ällöluksuksellisen super)resortin ulkopuolelta. Purjehdin lähimmälle kojulle, morotin marisevalla turisti-thaillani ja ojensin kasvissafkalappuseni. Noup, silkkaa lihaa oli heillä tarjolla. Olisivat mieluusti heittäneet minut motskarilla paikalliseen 7-11:iin ostoksille, mutta sieltä ei myöskään saa mitään järkevää. Dallailin hieman eteenpäin, ja koska en löytänyt mitään muutakaan paikkaa, ajattelin mennä paikalliseen (superprameaan) yökerhoravintolabaariin, jossa eilen söimme. Matkalla sinne ohitin kojun uudestaan, ja ympärille kokoontunut poppolo huikkasi minut vielä mestoilleen.

Emäntä oli päättänyt, että hänhän vaikka sitten pyöräyttää minulle jotain totaalisen improvisoitua. Ilmeisesti kyseessä oli joko perhe tai suuri ystäväjoukko (siinä 8 ihmistä, iät 15-70), kaikilla oli minulle asiaa ja kysymyksiä. Suomesta tiedettiin, että siellä on kylymä, niin kylymä. Hetken puljailun jälkeen saatiin selville, mitä kaikkea en voi syödä, matami läpsäisi nuudelit tulille ja hälinä jatkui. Lopulta minulle iskettiin tassuun muovipussillinen nuudeleita, kasviksia ja kaikkea sekalaista sälää, eikä rouva halunnut edes maksua ottaa. Kiitin vuolaasti ja siirryin hotlalle. Oli muuten turkasen hyviä nuudeleita, paikalliset mausteet ovat täysin omaa luokkaansa. Varsinkin chilinen kalakastike, mm. Ja chili, aijaijai.

Oman kokemukseni mukaan ihmiset ovat lähes 95-prosenttisesti kivoja, ystävällisiä ja avuliaita. Tähänastisten reissujen aikana en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa olisin ollut pulassa ja joku ei olisi minua auttanut. Kukaan ei ole edes aktiivisesti tahtonut minulle pahaa niin, että sitä olisi mitenkään varmuudella huomannut. Rahaa nyhtäviä taksi- ja tuktuk-kuskeja ei lasketa, elantoaan koittavat tienata.

Ihmisen perustarpeet ovat kuitenkin ympäri maailmaa niin yhtenevät, että varsinkin hengissä selviytymisessä kieli- ja kulttuurimuurit eivät ole juuri mitään. Nälkä, jano, väsymys, kylmä, sairaudet: näitä on kaikkialla, ja ne ihminen helposti ymmärtää eksoottisenkin kanssaolijan kohdalla.

Eksotiikasta voisi mainita, että kyllä sitä huomaa olevansa vähemmän turistipitoisessa kaupungissa. Lauran vaaleaa tukkaa ja pisamaista naamaa ja minun hongankolistajan korkeuttani ja hehkeää hipiääni tuijotetaan kaikkialla täysin avoimesti. Olen keskimääräistä thai-miestä päätä pitempi, enkä meinaa mahtua varsinkaan seisomaan julkisissa liikennevälineissä juuri mitenkään. Ja tämä sentään vasta 250 kilometrin päässä Bangkokista. Jännityksellä odotan Phitsanulokia, joka on vielä kauempana, Laosin maaseudusta puhumattakaan.

Mutta niin. Ihminen on ihmiselle hyvä. Se on maailmankäsitykseni pohja, ja miellyttävää kyllä, maailma todentaa käsitystäni jatkuvalla syötöllä. Ihmisissä on paljon enemmän hyvää kuin pahaa, vaikka paha usein näkyy selkeämmin.

Loppukaneettina mainittakoon, että puhdas pyykki on maailman hienoin asia. Se on jotain aivan uskomatonta. Varsinkin maassa, jossa kosteusprosentti huitelee 95:ssä ja kaikki on koko ajan hiestä märkää.

Bangkokin pohjoisella bussiasemalla oli hauskaa.

Paikallinen snack-herkku oli valkosipuliöljyssä paistettu sokerikorppu. Varsin jännittävä makuyhdistelmä.

METAL! \,,/_(>___<)_\,,/

Viva la revolución!

Kävinpäs tuossa eilen lompsimassa itäisen Bangkokin suunnilla. Apostolinkyydittimeni osuivat Lumphinin puistoon, jonka ajattelin olevan miellyttävän vehreä hengähdys betoniviidakossa.

Hämmennykseni oli suuri, kun puiston portilla minua tervehti kaksi ja puoli metriä korkea Guy Fawkes -naamari ja melekoisen massiivinen sinivalkoinen telttakylä. Oli parturia, oli soppatykkiä, oli buddhalaista vallankumouskirjallisuutta. Ja yo dawg, isojen telttojen alla oli pieniä telttoja. Kaikki armeijamaisen siisteissä riveissä, täydellisesti järjestyksessä. Telttoihin oli jopa merkattu niiden postiosoitteet.

Fawkes-naamareita oli vähän joka puolella, ilmeisesti symboliikan siirto myös kaakkoisaasialaiseen kulttuuriperintöön oli onnistunut mainiosti. Juttelin telttakylässä kuukauden asuneen bangkokilaisen lakimiehen, herra Surititin kanssa, joka kertoi, että parin viikon välein protestoijajoukko laittaa naamarit päähän ja menee osoittamaan mieltä paikallisten hallintorakennusten edustalle. Suurimmat valituksen aiheet ovat hallituksen korruptio, öljy- ja kaasupitoisen maan myyminen Kambodzalle, kohtuuton lainanotto finanssikkojen suosikkielimeltä International Monetary Fundilta, hallituksen jäsenten itselleen puuhaama menneiden rikosten armahduslaki ja sokerina pohjalla kuningassuvun epäkunnioittaminen, jota tosin taidetaan täällä käyttää vähän sellaisena geneerisenä lyömäaseena ketä tahansa vastaan, vähän kuin sotaveteraaneja Suomessa.

Retoriikka oli melkoisen villiä, yhdessä pamfletissa hallitusta syytettiin muun muassa kansanmurhasta. Koko touhu tuntuu henkilöityvän entiseen pääministeri Taksiniin, joka sattumalta on miljonääri, kuulemma istunut vankilassa ja suhmuroinut rajulla kädellä etuja lähipiirilleen. Taksin on ollut maanpaossa vuodesta 2006 lähtien, joten minulle ei ihan tullut selväksi, miten hän liittyy tämänhetkisiin protesteihin, ellei sitten vain symbolina eliitin korruptiolle ja muulle iljettävälle. Pamfletin mukaan Taksin johtaa edelleen vallanpitäjiä kulissien takaa, varsinkin neuvoen Thaimaan nykyistä pääministeriä, siskoaan Yingluckia.

Perinteisesti media kuulemma on hallinnon talutusnuorassa, koska julkinen tuki mediataloille on ilmeisesti merkittävä osa niiden toimintaa, ja jos toimittajat tekevät vallanpitäjiä ärsyttäviä juttuja, rahoitus katkeaa ja toiminta loppuu.

Surititin mukaan telttakylä saa rahoitusta joltain pieneltä oppositiopuolueelta, mutta naapuriteltassa asunut herra Eak vakuutti, että tässä kansa pitää huolen itsestään ilman ulkopuolista rahoitusta ja haluaa muuttaa koko tämänhetkistä puoluejärjestelmää paremmaksi, hyläten myös oppositiopuolueet. Harjoitan skeptisyyttä jälkimmäistä väitettä kohtaan. Osalla varmasti on moisia ambitioita, mutta mesta näytti hyvin rahoitetulta, järjestäytyneeltä ja samanmuotoiselta. Kaikkien isojen telttojen kangaskin oli samaa, ja niitä oli ainakin parisataa. Pienet teltat olivat myös kaikki noin kolmenmallisia erilaisia kupolitelttoja.

Lisäksi paikalla tarjottiin ilmaista kasvisruokaa kaikille ohikulkijoille, ja minullekin annettiin osani. Oli muuten herkkua, etenkin jälkiruoaksi ollut makea, rapea munakas voilla ja hunajalla. Suritit myös kutsui minut asumaan telttakylään pariksi päiväksi. Jumaleissön kun tekisi mieli, mutta seuraavien aikojen suunnitelmat on jo lyöty lukkoon. Pitää katsoa, kun tulen takaisin Bangkokiin. Se olisi ainakin jotain aivan uutta.

Sydämeni kyllä sykähtelee aina räväkästi, kun kansa nousee vallanpitäjien korruptiota vastaan. Sanokaa minua romantikoksi ja pukekaa minut Che-paitaan. Che che, pikku apina.

Kiitos, blogi-applikaatio

Kahden tunnin säätämisen tulos katosi bittiavaruuteen. Huomenna uusi yritys. Sillä välin kuva tästä massiivisesta liskosta!

Reissussa opittua, osa 1

Jos salaatissasi näyttää olevan paprikaa, SE EI OLE PAPRIKAA. Olet hengenvaarassa. Poistu välittömästi alueelta tai varaa litra-pari jugurttia, kasa valkoista leipää ja kahmalokaupalla kurkkuja lievittämään pahinta poltetta.

Sign of the times

SE ON MERKKI

Lentokoneen (naurettavan hifiteknisessä ja tulevaisuusvibaisessa) viihdelaitteen leffavalikoimassa on mikäpä muukaan kuin kaikkien tuntema ja joidenkin fanittama Braveheart. They may take our lives, but they will never take... Our FREEDOM!

Merkit taivaista eivät ole yleensä näin selkeitä, mutta on tässäkin tulkinnanvaraa. Taipumaton sydän ja usko ihmisiin johtaa... Vapauteen? Siihen, että hevoset kiskovat raajat irti? Prinsessaan ja joltisenkiin palaan valtakuntaa? Badass-kasvomaalaukseen? Kaikkiin näihin?

Tämä teknosoturin reissutapa on kyllä melkoisen huvittava. Ensimmäisellä reissullani Espanjassa mukana oli gsm-kännykkä, enkä ottanut edes laturia, kun en uskonut sellaista tarvitsevani. Solisluun murruttua tarvitsin, yllättävää kyllä. Nytkin koitin minimeerata mukana kantamani roinan (epäonnistuin), mutta ilmaisesta langattomasta internetistä on tullut melkoinen myyntiartikkeli. Kahvilassa katsastan tarkkaan, minkä pöydän alla on verkkovirtapistoke. Yhteydenpito kotiin on naurettavan helppoa, mutta koitan välttää sitä. Tämän reissun tavoitteiden (niistä lisää myöhemmin) kannalta wanhoista cuwioista irroittautuminen on olennaisen kriitillistä.

Vempainaddiktin käheällä rintabassolla voin vakuuttaa, että elektroniikka on hyvä renki ja jumalattoman huono isäntä. Soon vain niin tenhoavaa, turvallista ja lempeää. Varsinkin tämä tabletinpiru, jolla on leppoisan helppoa katsella karttoja, suunnitella meiningsejä, selata Twitteriä, lukea sähkökirjoja ja pelata (Air Patriots, Dead Trigger ja Rope Escape rulez ok). Tämä on helppo henkireikä sellaiseen maailmaan, jonka tunnen ja jossa osaan toimia. Epäilemättä tämä helpottaa sitten, kun kulttuurishokki syö uskoa olemassaolon tarkoitukseen, ja no, reilussa puolessa vuodessa ehtii luultavasti uppoutua reissuunkin välineistä huolimatta. Kaiken muun pettäessä diilaan itseni jonnekin sähköttömälle biitsille Malesiaan kuukaudeksi tai pariksi. Tai jumahdan Mongoliaan.

Pakkohan sinne on taas lähteä

Juuh elikkäs 500 milligrammaa uutuudenkiiltävää matkablogia. Sisältää reissupärinää, kevyttä keulimista, satunnaista seikkailua, randomeja ruumiinvammoja ja ihanaa inhorealismia. Kylä tästä hyvä tulloo, nääs.