Lehtimies ja kaapparikiinalaiset. Komedia kolmessa näytöksessä

Jatkoa viime numerosta...

Aina välillä en meinaa itsekään uskoa näitä tapahtumia, mutta tällaisiin hallusinaatioihin ei oma mielikuvitukseni riittäisi.

Lähdin tosiaan majapaikastani käppäilemään laaksonpohjaa pitkin kohti erästä paikallista vesiputousta. Kiinassa todella monet vähänkään tunnetummat trekkauspolut on kivetty, mikä syö melkoisesti tunnelmaa, mutta tekee kaikesta tosi helppoa ja raihnaisemmillekin soveltuvaa. Nautiskelin ympärilläni nousevista vuorista, maatöitä tekevistä paikallisista (ei sillä tavalla) ja yleisestä rauhan tunteesta. Tosi jees.

Mutta sitten. Eräällä levähdyspaikalla oli joukko kiinalaisia, joista yksi kutsui minut heidän kanssaan istumaan. Kuuden hengen seurue koostui kahdesta varttuneemmasta kiinalaispariskunnasta, toisen pariskunnan tyttärestä ja joukkion oppaasta. Tytär ja opas puhuivat englantia, joten kommunikaatiokin onnistui. Ja kuvia piti ottaa, koska olin päätä pitempi kaikkia paitsi niitä, joita olin kahta päätä pitempi.

Kuten pienet elefantit konsanaan, he pyysivät minua kävelemään yhtä matkaa kanssaan vesiputoukselle. Matkalla juttelin lähinnä Yuntaon (se tytär) kanssa, joka näytti noin 12-vuotiaalta, oli oikeasti 22, opiskeli yliopistossa Kanadassa lastensuojelujuttuja ja oli hauska tyyppi.

Vesiputous oli nätti, ja sen taakse pääsi! Se oli myös kuulemma pieni ja matala.

Ja kuinka kukaan on noin lyhyt?!

Takaisin kylään päästyämme olin jäämässä majatalooni, kun he kutsuivat minut lounaalle kanssaan. Olin että no mikäs tuossa, tilaisuuksiin on paree tarttua. Menimme syömään, ja koska Yuntao pystyi tulkkaamaan, kasvisruoka järjestyi kerrankin helposti. Siitä saikin sitten jutunjuurta, kun koitin Yuntaon välityksellä selittää pariskunnille Wang ja Pan, että miksi en syö lihaa. Ajatus oli kuulemma hämmentävä.

Tämä julma ja kunnianhimoinen elikko on chiliöljyssä paistettu ampiainen. Profeettamme ja vapahtajamme Riku Rantala on ennustanut hyönteisistä seuraavaa gourmet-trendiä, ja olen samaa mieltä. Hyvää ja ah, niin rapeaa.

Atrialla pääsin myös kokemaan kiinalaista juomakulttuuria. Heillä oli mukanaan pullo maissiviiniä, jossa oli n. 60 til-% alkoholia. Sain rispektiä sillä, että pystyin juomaan sitä suuremmitta ongelmitta, mutta silti kyynelet kirposivat silmiin. Karmaisevaa myrkkyä. Kuten sain pariinkin otteeseen seuraavan vuorokauden aikana huomata, herra Pan on melkoinen ninja pullonsa kanssa. Käännä hetkeksi katseesi muualle, ja hupsistarallaa, lasisi on taas kukkuroillaan, ja herra Pan haluaa nostaa uuden maljan.

Ruoan lomassa jampat ehdottivat, että hei, mitäs jos tulisin mukaan heidän kiertoajelulleen. He olivat vuokranneet minibussin, ja olivat aikeissa mennä sillä vielä Zhangjiajieen. Kun murehdin kamojeni kohtaloa, sanoivat, että ei huolta, me maksetaan sulle ensi yöksi huone samaan hotelliin, johon menemme. Seitinohuessa hiprakassa mietin, että tehdäkö vaiko eikö tehdä, ja olin että joo.

Kipetikopeti majataloon, kamat pakkaukseen, sydämistyneen majatalonpitäjän hyvittelyä, juoksumarssia minibussiin, ja mitäs hittoa tässä nyt tapahtuukaan.

Kaikesta piti ottaa kuva tai pari.

Vuorokauden ajan joukkio pyöritteli minua ympäri Länsi-Hunanin nähtävyyksiä. Punaisia kallioita? Check. Vuorenhuipulla sijaitseva kohtuuttoman syvä usvajärvi? Jep. Keltaisen lohikäärmeen luolakompleksi? Juu. (Näistä kerron lisää erillisessä postauksessa.) Aina, kun menimme syömään, pöytään tilattiin nippu kasvisruokia minua varten. Söin niin hyvää savutofua, että meinasin kupsahtaa siihen paikkaan.

GIVE ME MOAR

Ja kun tuli aika mennä nukkumaan? No hupsistarallaa, hotelli oli käsittämättömän överi viiden tähden luksushotla, jossa huoneeni oli isompi kuin useimmat asuntoni. Siinä sitä tunsi olevansa maailman huipulla.

Tällaista vieraanvaraisuutta en ole koskaan kohdannut missään. Siis huhhuh. Täysin tuntematonta jamppaa kestitään tällä tavalla. En vieläkään ymmärrä, miksi ihmeessä.

No, hirveällä säkällähän näitä hommia hoidetaan. Syvästi olen kyllä kiitollinen, sillä itse en olisi heittänyt sataa euroa erilaisten nähtävyyksien kiertelyyn enkä olisi osannut löytää niitä. Kiinassa monet luonnonpuistot ja vastaavat on tuotteistettu rajusti, ja lähes kaikki niistä ovat maksullisia. Esimerkiksi Wulinyuanin alue, jolla nyt olen, köyhdyttää kulkijoita minimissään 245 renmibin (n. 30 €) verran per pää.

Tämä maailman pienin maailmanpyörä odotti kesää ja parempia aikoja.

Herra Wang kertoi koko ajan vitsejä, jotka saivat hänen tyttärensä facepalmaamaan. Tämä todisti jälleen kerran, että kaikki maailman isät kertovat puujalkavitsejä. Herra Pan taas tykkäsi pitää mahtipontisia puheita ja kehua rohkeuttani yksin matkustamiseen. Rouvat Wang ja Pan eivät sanoneet minulle juuri mitään, hymysivät vain ja kattoivat pöytää.

Herra Wang (vas), Yuntao, herra Pan, meikäläinen.

Sukupuoli- ja sukupolvirooleista mainittakoon, että siinä meinasi länsimaisella individualistifeministillä mennä riikinkukko kurkkuun, kun isä-Wang pyysi tytärtään sitomaan kävelyn aikana auenneen kengännauhansa. Se on kuitenkin täälläpäin ilmeisesti normaalia.

Seuraavassa postauksessa luvassa kiinalaisen maisemakauneuden fanittamista ja yleistä päristelyä.