Minulla on reissatessani ongelma, joka näinä nollakokoihanteiden ja syömishäiriöiden aikoina tuntuu nololta.
Laihdun matkustaessani järjettömän paljon.
Varsinkin vaellusreissuilla tämä menee suorastaan naurettavaksi. Pahimmillaan olen viikonlopun metsäreissun aikana menettänyt 3 kiloa painostani, vaikka olen ollut hyvin nesteytetty koko ajan. En ymmärrä, millaisia määriä pähkinöitä ja suklaata minun pitäisi napaani tunkea, jotta paino ei lähtisi laskemaan. Näissä ruipelohujopin 70/185-mitoissa olen jo nyt laihanlainen, ja parin kilon tipahtaminen saa kylkiluuni jo kiiltämään auringossa. Lihasmassan kasvattaminen tuntuu olevan toivoton projekti, kun en vaan mitenkään ehdi syödä niin paljon, että jotain jäisi kroppaankin.
Sama ilmiö tapahtuu nytkin. Syön 2-3 ravintola-annosta ruokaa päivässä plus aamu-, ilta- ja välipalat, ja paino vain tippuu. Kotimaassa harrastan aktiivisesti hikiliikuntaa, täällä vain runsaasti kävelyä (joka on kyllä aika hikistä sekin, terveisiä 32 lämpöasteelle).
Yksi olennainen vaikeus on reissaavan kasvissyöjän tuska. Kun pitää vähän katsoa, mitä suuhunsa pistää, ei voi nälän vaaniessa vain tälläytyä lähimmän katukeittiön jonoon ja heittää arvalla, mitä tällä kertaa kupuunsa ahtaisi. Syömässä käyminen on aina vähän pitempi projekti, kun pitää fraasisanakirjan kanssa selvitellä, mitä kasvissyönti kunkin mielestä tarkoittaa (kanahan ei ole lihaa, eihän). Proteiinin saanti on sinänsä helppoa, kun lähes kaikessa käytetään kananmunaa tai erinäisiä palkokasveja, ja tofua on yllättävän monessa paikassa.
Toinen ylläri oli aamu- ja iltapalan löytämisen vaikeus. Pieniä snäksejä olisi vaikka millä mitalla, ja mutta ne ovat kaikki... Lihaa. Supermarketeista on löytynyt hyvin leipätarvikkeita, jogurttia ja sellaista länkkäreille tutumpaa pikkupurtavaa, mutta herratar varjelkoon sitä onnetonta sielua, joka erehtyy säilömään huoneessaan suojaamatonta syötävää. Ne murkkujen, lurkkien ja muiden basiliskien laumat, joita sen jälkeen joutuu katselemaan, tekevät kenestä tahansa välittömän paastonkannattajan. Ilman omaa jääkaappia ei ruokaa paljon säilytellä. Ekstraplussana katukeittiöiden ruoka on niin halpaa, että parin päivän välipalat maksavat usein enemmän kuin noiden päivien ateriat. Ei kauheasti motiveeraa tukemaan multikansallisia superkorporaatioita.
Phitsanulokista onneksi löytyi Jaroen Tham -niminen kasvisravintola (rautatieaseman liikenneympyrästä etelään, kunnes tie tekee kaksi mutkaa), jossa oli julmetun herkullista kasvismättöä. Paikallinen erikoisuus ilmeisesti olivat lihajäljitelmät, joista piti pariinkin kertaan varmistaa, että ne oikeasti ovat eläimettömiä. Menisivät nimittäin täydestä vannoutuneellekin lihaanille. Jaroen Thamissa syötiin sitten joka päivä, mutta ei haitannut yhtään. Kun edeltävät päivät ruokavalio tuppasivat koostumaan riisistä ja paistetuista vihanneksista tai pad thaista munalla, oli melkoista luksusta saada eteensä kasvisruokaa, joka oli tarkoitettukin sellaiseksi ja maustettu asiaankuuluvalla, kyyneleitä tirauttavalla tavalla.
Lopuksi haluan esittää hatunnostoni, virtuaalikaljan tarjoamiseni ja yleisen pokkurointini thaimaalaisten huoltoasemamausteille. Paikallisessa makujärjestelmässä diggaillaan siitä, että ateriassa maistuvat suolainen, makea, kirpeä ja tulinen. Keskimääräisessä raflapöydässä on tarjolla suomalaisten suolaa, pippuria ja tabascoa vastaava maustenelikko, josta löytyy makuja vastaavasti kalakastiketta, sokeria, etikkaa ja chiliä. Sekä kalakastikkeessa että etikassa lilluu yleensä pilkottuja chilejä antamassa niille ekstrapotkua. Varsinkin chilitetty etikka on jumalaista herkkua, joka tekee mistä tahansa sapuskasta maittavaa. Näiden jälkeen ei ole suolan ja pippurin pariin palaaminen. Yksi suurista tavoitteistani on tuoda pussillinen herrrrrrrrrkullisia kuivattuja chilejä kotomaahan, jotta saan suun ruvelle vastakin.
Ja tosiaan, jos joku keksii, mitä minun pitäisi syödä, että en kuihtuisi kokonaan, kertokaa ihmeessä. Virtuaalista ruoka-apua vastaanotetaan.
***
Muissa kuulumisissa olen ilmeisesti saanut trooppisen mongoliflunssan. Nokka on tukossa, kurkkuun sattuu ja imusolmukkeet ovat kepeästi koholla. Näissä fiilingeissä on hyvä huomenna lähteä ultra-super-mega-höpönlöö-luksusresort Sappraiwaniin (millä, sitä ei tiedä vielä Erkkikään). Siellä vietämme viisi yötä uberbungalowissa, käymme morjestamassa pari vuotta sitten hoitamiamme norsuja ja jatkamme kohti Udon Thania ja Laosin rajaa. 17. päivä Thaimaan viisumi menee umpeen, eikä minun tekisi yhtään mieli selvitellä asiaa paikallisten byrokraattien kanssa.
Lopuksi kuvassa ilmeeni, kun tapasin ensimmäisen torakan vessassamme. Kun saimme joukot viimein järjestykseen ja varustettua poisto-operaatiota varten, kyseinen julma ja kunnianhimoinen elukka oli ehtinyt piiloutua, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Aion kostaa tämän nöyryytyksen popsimalla hänen lajitovereitaan, kunhan heitä sopivasti paistettuna ja chilimaustettuna löydän.
Laihdun matkustaessani järjettömän paljon.
Varsinkin vaellusreissuilla tämä menee suorastaan naurettavaksi. Pahimmillaan olen viikonlopun metsäreissun aikana menettänyt 3 kiloa painostani, vaikka olen ollut hyvin nesteytetty koko ajan. En ymmärrä, millaisia määriä pähkinöitä ja suklaata minun pitäisi napaani tunkea, jotta paino ei lähtisi laskemaan. Näissä ruipelohujopin 70/185-mitoissa olen jo nyt laihanlainen, ja parin kilon tipahtaminen saa kylkiluuni jo kiiltämään auringossa. Lihasmassan kasvattaminen tuntuu olevan toivoton projekti, kun en vaan mitenkään ehdi syödä niin paljon, että jotain jäisi kroppaankin.
Sama ilmiö tapahtuu nytkin. Syön 2-3 ravintola-annosta ruokaa päivässä plus aamu-, ilta- ja välipalat, ja paino vain tippuu. Kotimaassa harrastan aktiivisesti hikiliikuntaa, täällä vain runsaasti kävelyä (joka on kyllä aika hikistä sekin, terveisiä 32 lämpöasteelle).
 |
| Hitto vie kielen ja pahanhajuisen hengityksen. Laihtumiseen eivät nämäkään auta. |
Yksi olennainen vaikeus on reissaavan kasvissyöjän tuska. Kun pitää vähän katsoa, mitä suuhunsa pistää, ei voi nälän vaaniessa vain tälläytyä lähimmän katukeittiön jonoon ja heittää arvalla, mitä tällä kertaa kupuunsa ahtaisi. Syömässä käyminen on aina vähän pitempi projekti, kun pitää fraasisanakirjan kanssa selvitellä, mitä kasvissyönti kunkin mielestä tarkoittaa (kanahan ei ole lihaa, eihän). Proteiinin saanti on sinänsä helppoa, kun lähes kaikessa käytetään kananmunaa tai erinäisiä palkokasveja, ja tofua on yllättävän monessa paikassa.
Toinen ylläri oli aamu- ja iltapalan löytämisen vaikeus. Pieniä snäksejä olisi vaikka millä mitalla, ja mutta ne ovat kaikki... Lihaa. Supermarketeista on löytynyt hyvin leipätarvikkeita, jogurttia ja sellaista länkkäreille tutumpaa pikkupurtavaa, mutta herratar varjelkoon sitä onnetonta sielua, joka erehtyy säilömään huoneessaan suojaamatonta syötävää. Ne murkkujen, lurkkien ja muiden basiliskien laumat, joita sen jälkeen joutuu katselemaan, tekevät kenestä tahansa välittömän paastonkannattajan. Ilman omaa jääkaappia ei ruokaa paljon säilytellä. Ekstraplussana katukeittiöiden ruoka on niin halpaa, että parin päivän välipalat maksavat usein enemmän kuin noiden päivien ateriat. Ei kauheasti motiveeraa tukemaan multikansallisia superkorporaatioita.
Phitsanulokista onneksi löytyi Jaroen Tham -niminen kasvisravintola (rautatieaseman liikenneympyrästä etelään, kunnes tie tekee kaksi mutkaa), jossa oli julmetun herkullista kasvismättöä. Paikallinen erikoisuus ilmeisesti olivat lihajäljitelmät, joista piti pariinkin kertaan varmistaa, että ne oikeasti ovat eläimettömiä. Menisivät nimittäin täydestä vannoutuneellekin lihaanille. Jaroen Thamissa syötiin sitten joka päivä, mutta ei haitannut yhtään. Kun edeltävät päivät ruokavalio tuppasivat koostumaan riisistä ja paistetuista vihanneksista tai pad thaista munalla, oli melkoista luksusta saada eteensä kasvisruokaa, joka oli tarkoitettukin sellaiseksi ja maustettu asiaankuuluvalla, kyyneleitä tirauttavalla tavalla.
Lopuksi haluan esittää hatunnostoni, virtuaalikaljan tarjoamiseni ja yleisen pokkurointini thaimaalaisten huoltoasemamausteille. Paikallisessa makujärjestelmässä diggaillaan siitä, että ateriassa maistuvat suolainen, makea, kirpeä ja tulinen. Keskimääräisessä raflapöydässä on tarjolla suomalaisten suolaa, pippuria ja tabascoa vastaava maustenelikko, josta löytyy makuja vastaavasti kalakastiketta, sokeria, etikkaa ja chiliä. Sekä kalakastikkeessa että etikassa lilluu yleensä pilkottuja chilejä antamassa niille ekstrapotkua. Varsinkin chilitetty etikka on jumalaista herkkua, joka tekee mistä tahansa sapuskasta maittavaa. Näiden jälkeen ei ole suolan ja pippurin pariin palaaminen. Yksi suurista tavoitteistani on tuoda pussillinen herrrrrrrrrkullisia kuivattuja chilejä kotomaahan, jotta saan suun ruvelle vastakin.
Ja tosiaan, jos joku keksii, mitä minun pitäisi syödä, että en kuihtuisi kokonaan, kertokaa ihmeessä. Virtuaalista ruoka-apua vastaanotetaan.
***
Muissa kuulumisissa olen ilmeisesti saanut trooppisen mongoliflunssan. Nokka on tukossa, kurkkuun sattuu ja imusolmukkeet ovat kepeästi koholla. Näissä fiilingeissä on hyvä huomenna lähteä ultra-super-mega-höpönlöö-luksusresort Sappraiwaniin (millä, sitä ei tiedä vielä Erkkikään). Siellä vietämme viisi yötä uberbungalowissa, käymme morjestamassa pari vuotta sitten hoitamiamme norsuja ja jatkamme kohti Udon Thania ja Laosin rajaa. 17. päivä Thaimaan viisumi menee umpeen, eikä minun tekisi yhtään mieli selvitellä asiaa paikallisten byrokraattien kanssa.
Lopuksi kuvassa ilmeeni, kun tapasin ensimmäisen torakan vessassamme. Kun saimme joukot viimein järjestykseen ja varustettua poisto-operaatiota varten, kyseinen julma ja kunnianhimoinen elukka oli ehtinyt piiloutua, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Aion kostaa tämän nöyryytyksen popsimalla hänen lajitovereitaan, kunhan heitä sopivasti paistettuna ja chilimaustettuna löydän.
 |
| Alastomuus on katsojan silmässä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti