Otsikko on villi viittaus Kate Adien omaelämänkertaan Kindness of strangers. Ukrainalaisesta divarista mukaani tarttunut kirja oli yksi merkittävistä asioista, jotka saivat minut kääntymään journalismin puoleen. Kate Adie siis oli BBC:n ensimmäisiä naispuolisia ulkomaantoimittajia. Hän oli paikalla Irlannin pahimmissa levottomuuksissa, Tianmenin aukion verilöylyssä, Persianlahden sodassa, Falklandin sodassa ja melekoisen monessa muussa vähän vaikeammassa paikassa. Kirjan nimi tulee siitä, että jopa keskellä pahimpia kuviteltavissa olevia julmuuksia ja kärsimyksiä ihmiset olivat valmiita auttamaan täysin tuntematonta ja kielitaidotonta ihmistä, joskus oman henkensä uhallakin.
***
Maanantaipäivän matkustusoperaatio oli taas sensorttista säätöseikkailua, mikä omalla kohdallani on todistanut Adien havainnot oikeiksi. Matka Phitsanulokista Sappraiwan Grand Hoteliin oli vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta Sappraiwan epäonnekseen sijaitsee melkoisen keskellä ei nii mittää. Tiedossa oli, että Phitsanulokin yhdeltä torilta pääsee oranssilla songthaew-autolla puolimatkassa sijaitsevaan Wang Thongin kylään, joten ajattelimme suunnata ensin sinne ja sieltä kikkailla tiemme Sappraiwaniin.
Wang Thongiin pääseminen oli helppoa. Mitään linja-autoasemaa tai vastaavaa ei kuitenkaan löytynyt, joten ajattelimme tallustella takaisin paikallisen valtatien varteen ja toivoa, että ohi menee jonkinlainen oikeaan suuntaan matkalla oleva ajoneuvo, lopullinen määränpäämme kun sijaitsi kuitenkin aivan valtatien varressa. Matkalla valtatien ylittävälle jalankulkusillalle (koska vain hullut ja kuolemaa rakastavat yrittävät juosta 8-kaistaisen, erittäin vilkkaasti liikennöidyn valtatien yli täkäläisessä liikennekulttuurissa) törmäsimme paikalliseen nuorisojoukkoon, joka chillahteli menemään valtatien varressa.
Kukaan ei valitettavasti puhunut englantia, mutta karttaa taputtelemalla saimme viestittyä, että tänne pittäis piästä. Seurasi paljon kiivasta thainkielistä väittelyä, paikallisen, noin 14-vuotiaan alfatyttösen ankaria käskyjä laumalleen ja pari mystistä kännykkäpuhelua. Älypuhelimen käännösohjelmalla (kiitos, teknologia) meille viestittiin, että oranssi bussi toiselta puolen tietä veisi meidät perille. Jotta varmasti löytäisimme pysäkin, jolle oli matkaa siis noin 300 metriä, meidät rinkkoinemme lastattiin skootterien selkään ja surautettiin suoraan pysäkille. Onneksi matka oli lyhyt, sillä väärään suuntaan moottoritietä skootterin kyydissä rinkka selässä oli melko kuumottavaa kulkea.
Pysäkillä venttailimme nelisenkymmentä minuuttia, kunnes oikea bussi tuli, ja halleluja! Eräs paikallinen puhui englantia, ja saimme kommunikoitua bussikuskille, mihin olemme menossa. Tästä se urkenisi, ongelma ratkaistu. Nyt piti ainoastaan enää seisoskella puoli tuntia bussissa ja olisimme perillä. Thaimaalaisen paikallisbussin istuimiin nimittäin ei tätä 185-senttistä rankaa tungeta hevillä eikä progella. Seistessäkin pääni otti kiinni kattoon. Pygmien ja kääpiöiden maa on tämä.
Ja ei, ei se mennyt ihan näin helposti.
Huristelimme bussilla, kunnes etäisesti tuttuja maamerkkejä alkoi näkyä - olimme siis tämän hotellin maisemissa ollessamme täällä hoitamassa norsuja 2011. Yhtäkkiä, hotellin portti tuli näkyviin, mutta kuski ei jarruttanutkaan. Aloimme roudata rinkkojamme kohti ovea, joka tietenkin oli auki ajon aikana, ja huutelimme kuskia hidastamaan. Loikkasimme veks ja aloimme taivaltaa rinkat selässä portille. Lähistöllä olleet kojut näyttivät tutuilta, yhdessä olin varmasti viimeksi käynyt syömässäkin.
Portilla kuitenkin oli sotilas, ja portin takana oli lisää maastopukuisia miekkosia baretit päässä ja M-16-rynnäkkökiväärit kädessä. Myös portintakaiset rakennukset olivat aivan uusia, niitä ei ollut silloin kun viimeksi kävimme täällä.
Porttirakennuksesta luoksemme dallaili paikallinen upseerismies miekka vyöllään. Kävi ilmi, että ei, emme olleet Sappraiwan Grand Hotel & Resortissa, vaan Thaimaan armeijan laskuvarjoerikoisjoukkojen harjoitusalueella. Kartan tökkiminen alkoi taas, ja eräs sotilaista päätti lähteä heittämään meidät autollaan perille. Auton takapenkillä oli taisteluvöitä ja muuta armeijasälää, ja kojelauta oli koristeltu söpöillä norsutarroilla.
Vartin ajelun aikana rupattelimme sotilaan kanssa, hän kun puhui muutaman sanan ihan ymmärrettävää englantia. Sitten eteemme avautui hotelli, joka oli aivan väärä. Lisää kartan tökkimistä ja asian selittelyä, takaisin valtatielle palaaminen, pari reitinkysymistä ohikulkijoilta ja hupsansaa, pääsimme perille Sappraiwaniin. Edes bensarahaa ei miekkonen halunnut urakastaan.
***
Sappraiwan on tosiaan jäätävä luksushotelli, jonka yhteydessä on norsujensuojelualue. Mystinen rikas liikemies rakensi hotellin hyvälle paikalle ja alkoi pyörittää bisnestä. Kerran kaupungilla hän kuitenkin näki kärsivän norsun ja tämän ohjaajan eli mahoutin kerjuulla ja alkoi ajatella: "Ei tuo ole norsunarvoista elämää. Jumaliste, minullahan tätä pätäkkää piisaa, minäpä korjaan asian."
Thaimaassa tosiaan metsätyöt on tehty norsujen avulla parintuhannen vuoden ajan. Viimeisen sadan vuoden aikana metsätyökoneet ovat kuitenkin tulleet laajempaan käyttöön, ja tämä on tehnyt monista metsätyönorsuista työttömiä. Työttömät norsut ja mahoutit ovat joko alkaneet viihdyttää turisteja norsun kannalta huonoissa oloissa kaupungeissa, tai kesyt norsut on vain ajettu pois työmailta, jonka jälkeen ne ovat tehneet tuhoa maaseudun ihmisten taloille ja istutuksille.
Tämä liikemies osti lisää maata ja alkoi ostaa vanhoja työnorsuja puistoonsa viettämään norsunarvoisia eläkepäiviä. Nyt alueella majailee reilut kymmenen norsua, joista muutama on syntynyt täällä.
Koko hotelli on nyt niin rajusti norsuteemainen, että oksat poies. En ole missään nähnyt koskaan yhtä monta erilaista versiota norsupatsaista, -tauluista, -kupeista, -kylteistä, -peitoista, -pylväistä ja mistä ikinä.
Ja jumaleissön, kun norsut ovat siistejä elikoita. Ne ovat sosiaalisia, älykkäitä ja huumorintajuisia. Viime kierroksella huomasimme, että eräs pikkunorsuista ei oikein pidä uimisesta. Muut norsut tietenkin koittivat puskea sen veteen aina, kun se erehtyi lähellekään rantaa.
Norsujen kanssa painiessa myös häviää aina, vuoden ikäinen pikkunorsukin tuntuu kuin koittaisi rekkaa työntää.
Hotellin ulkopuolella sijaitsevassa uberluksus-bungalowissamme on vain yksi ongelma.
Huomatkaa rennonletkeä populaarikulttuuriviittausele lähteestä, jonka jälkiä saattaa olla havaittavissa blogini kielenkäytössä muuallakin.
***
Ja kliffasti juuri siisteimmässä mahdollisessa ympäristössä päälle kävi julma trooppinen mongoliflunssa. Nenä puskee räkää, kurkussa on kookospähkinä ja kevyt kuume tekee olosta höpön. Onneksi paikallisesta apteekista sai semmoisen kasan troppeja, että kaikki gekkoa pienempi kuolee. Hyvänä puolena emme ole vielä olleet malaria-alueella, joten siitä ei tarvitse olla sen kummemmin huolissaan.
***
Maanantaipäivän matkustusoperaatio oli taas sensorttista säätöseikkailua, mikä omalla kohdallani on todistanut Adien havainnot oikeiksi. Matka Phitsanulokista Sappraiwan Grand Hoteliin oli vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta Sappraiwan epäonnekseen sijaitsee melkoisen keskellä ei nii mittää. Tiedossa oli, että Phitsanulokin yhdeltä torilta pääsee oranssilla songthaew-autolla puolimatkassa sijaitsevaan Wang Thongin kylään, joten ajattelimme suunnata ensin sinne ja sieltä kikkailla tiemme Sappraiwaniin.
 |
| Jossa riittää luksusta jos monenmoista. |
Kukaan ei valitettavasti puhunut englantia, mutta karttaa taputtelemalla saimme viestittyä, että tänne pittäis piästä. Seurasi paljon kiivasta thainkielistä väittelyä, paikallisen, noin 14-vuotiaan alfatyttösen ankaria käskyjä laumalleen ja pari mystistä kännykkäpuhelua. Älypuhelimen käännösohjelmalla (kiitos, teknologia) meille viestittiin, että oranssi bussi toiselta puolen tietä veisi meidät perille. Jotta varmasti löytäisimme pysäkin, jolle oli matkaa siis noin 300 metriä, meidät rinkkoinemme lastattiin skootterien selkään ja surautettiin suoraan pysäkille. Onneksi matka oli lyhyt, sillä väärään suuntaan moottoritietä skootterin kyydissä rinkka selässä oli melko kuumottavaa kulkea.
Pysäkillä venttailimme nelisenkymmentä minuuttia, kunnes oikea bussi tuli, ja halleluja! Eräs paikallinen puhui englantia, ja saimme kommunikoitua bussikuskille, mihin olemme menossa. Tästä se urkenisi, ongelma ratkaistu. Nyt piti ainoastaan enää seisoskella puoli tuntia bussissa ja olisimme perillä. Thaimaalaisen paikallisbussin istuimiin nimittäin ei tätä 185-senttistä rankaa tungeta hevillä eikä progella. Seistessäkin pääni otti kiinni kattoon. Pygmien ja kääpiöiden maa on tämä.
Ja ei, ei se mennyt ihan näin helposti.
Huristelimme bussilla, kunnes etäisesti tuttuja maamerkkejä alkoi näkyä - olimme siis tämän hotellin maisemissa ollessamme täällä hoitamassa norsuja 2011. Yhtäkkiä, hotellin portti tuli näkyviin, mutta kuski ei jarruttanutkaan. Aloimme roudata rinkkojamme kohti ovea, joka tietenkin oli auki ajon aikana, ja huutelimme kuskia hidastamaan. Loikkasimme veks ja aloimme taivaltaa rinkat selässä portille. Lähistöllä olleet kojut näyttivät tutuilta, yhdessä olin varmasti viimeksi käynyt syömässäkin.
Portilla kuitenkin oli sotilas, ja portin takana oli lisää maastopukuisia miekkosia baretit päässä ja M-16-rynnäkkökiväärit kädessä. Myös portintakaiset rakennukset olivat aivan uusia, niitä ei ollut silloin kun viimeksi kävimme täällä.
Porttirakennuksesta luoksemme dallaili paikallinen upseerismies miekka vyöllään. Kävi ilmi, että ei, emme olleet Sappraiwan Grand Hotel & Resortissa, vaan Thaimaan armeijan laskuvarjoerikoisjoukkojen harjoitusalueella. Kartan tökkiminen alkoi taas, ja eräs sotilaista päätti lähteä heittämään meidät autollaan perille. Auton takapenkillä oli taisteluvöitä ja muuta armeijasälää, ja kojelauta oli koristeltu söpöillä norsutarroilla.
Vartin ajelun aikana rupattelimme sotilaan kanssa, hän kun puhui muutaman sanan ihan ymmärrettävää englantia. Sitten eteemme avautui hotelli, joka oli aivan väärä. Lisää kartan tökkimistä ja asian selittelyä, takaisin valtatielle palaaminen, pari reitinkysymistä ohikulkijoilta ja hupsansaa, pääsimme perille Sappraiwaniin. Edes bensarahaa ei miekkonen halunnut urakastaan.
***
Sappraiwan on tosiaan jäätävä luksushotelli, jonka yhteydessä on norsujensuojelualue. Mystinen rikas liikemies rakensi hotellin hyvälle paikalle ja alkoi pyörittää bisnestä. Kerran kaupungilla hän kuitenkin näki kärsivän norsun ja tämän ohjaajan eli mahoutin kerjuulla ja alkoi ajatella: "Ei tuo ole norsunarvoista elämää. Jumaliste, minullahan tätä pätäkkää piisaa, minäpä korjaan asian."
Thaimaassa tosiaan metsätyöt on tehty norsujen avulla parintuhannen vuoden ajan. Viimeisen sadan vuoden aikana metsätyökoneet ovat kuitenkin tulleet laajempaan käyttöön, ja tämä on tehnyt monista metsätyönorsuista työttömiä. Työttömät norsut ja mahoutit ovat joko alkaneet viihdyttää turisteja norsun kannalta huonoissa oloissa kaupungeissa, tai kesyt norsut on vain ajettu pois työmailta, jonka jälkeen ne ovat tehneet tuhoa maaseudun ihmisten taloille ja istutuksille.
Tämä liikemies osti lisää maata ja alkoi ostaa vanhoja työnorsuja puistoonsa viettämään norsunarvoisia eläkepäiviä. Nyt alueella majailee reilut kymmenen norsua, joista muutama on syntynyt täällä.
Koko hotelli on nyt niin rajusti norsuteemainen, että oksat poies. En ole missään nähnyt koskaan yhtä monta erilaista versiota norsupatsaista, -tauluista, -kupeista, -kylteistä, -peitoista, -pylväistä ja mistä ikinä.
Ja jumaleissön, kun norsut ovat siistejä elikoita. Ne ovat sosiaalisia, älykkäitä ja huumorintajuisia. Viime kierroksella huomasimme, että eräs pikkunorsuista ei oikein pidä uimisesta. Muut norsut tietenkin koittivat puskea sen veteen aina, kun se erehtyi lähellekään rantaa.
Norsujen kanssa painiessa myös häviää aina, vuoden ikäinen pikkunorsukin tuntuu kuin koittaisi rekkaa työntää.
Hotellin ulkopuolella sijaitsevassa uberluksus-bungalowissamme on vain yksi ongelma.
Huomatkaa rennonletkeä populaarikulttuuriviittausele lähteestä, jonka jälkiä saattaa olla havaittavissa blogini kielenkäytössä muuallakin.
***
Ja kliffasti juuri siisteimmässä mahdollisessa ympäristössä päälle kävi julma trooppinen mongoliflunssa. Nenä puskee räkää, kurkussa on kookospähkinä ja kevyt kuume tekee olosta höpön. Onneksi paikallisesta apteekista sai semmoisen kasan troppeja, että kaikki gekkoa pienempi kuolee. Hyvänä puolena emme ole vielä olleet malaria-alueella, joten siitä ei tarvitse olla sen kummemmin huolissaan.
 |
| Kyllä tällä arsenaalilla yksi flunssa talttuu. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti