torstai 31. maaliskuuta 2016

Jotain rajaa sentään

Jekaterinburgin asukkaat ovat hyvin tarkkoja siitä, että he asuvat pikemmin Euroopassa kuin Aasiassa, ja nimenomaan Uralilla: Siperia on kyllä lähellä, mutta siellä asuvat ihmiset ovat selvästi enemmän maalaisia. Tämän erottelun kunniaksi parikymmentä kilometriä Jekaterinburgin ulkopuolelle on pystytetty massiivinen monumentti merkkaamaan sitä kohtaa, jossa Eurooppa jää taakse ja Aasian loputtomat tasangot alkavat. Urhoollinen sankaritoimittajamme lähti reportaasimatkalle, joka oli täynnään epäilyksiä, pettymyksiä, huijauksia ja lopulta virvoittavia onnistumisia.

Olkaa hyvä:




Jos teitä pyydetään viemään joku "obeliskille", kumpi näistä vastaa sanaa paremmin?
Tästäkin huikeasta seikkailusta selvittiin vain lompakko puolella tuhannella ekstraruplalla laihtuneena. Taksikuski, tuo oveluksista nokkelin, myös parkkeerasi aina mahdollisimman kauas kohteista, että kävelyyn menisi aikaa ja mittari raksuttaisi. Aika velikulta.
Kuvatodiste luvattomasta rajanylityksestä.
Ja koska kaikki coolit mukulat haluavat instant-kuvavirtaa kaikkialta, missä kuljenkin, kannattaa ehdottomasti tsekkailla Snapchat-tiliäni. Julkaisukynnys on Mariaanien haudan kohdalla, ja säkenöivä huumorintajuni saa hymyn siperialaisen verovirkailijankin huulille.



maanantai 28. maaliskuuta 2016

Venäläisen boffaamisen kansallisia erikoisuuksia

Jekaterinburgissa on parikin miekkailuseuraa, joista yhdessä olen käynyt mätkimässä ihmisiä tämän vuoden aikana. Suurin osa treenaamisesta on enemmän tai vähemmän hema-vaikutteista kaksintaistelun harjoittelua kovilla impaktimuoviaseilla, mutta muutamissa viimeisimmissä treeneissä on käytetty myös pehmustettuja aseita joukkotaisteluissa. Täkäläisessä pehmomiekkailukulttuurissa on joitakin aikas kiinnostavia piirteitä.

Niille, joille boffaus ei ole tuttua, kerrottakoon, että kyse on siis pehmustetuilla keskiaikavaikutteisilla aseilla kanssaihmisen hutkimisesta. Kesällä 22.-24.7. järjestetään kahdestoista Sotahuuto, yli 600 hengen massiivinen taistelutapahtuma. Mikäli kiinnostaa, lisää tietoa löytyy Facebook-eventistä ja tapahtuman virallisilta sivuilta (kunhan päivittyvät). Olen itse järjestäjätiimiä, ja suosittelen lämpimästi osallistumista itse kullekin säädylle.

Voi veljet sitä tunnetta, kun treenien
kokenein jamppa pistää keihäällä hyvin
tuetun askelpiston vastapalloon suoraan
haimaani.
Silmiinpistävin ero venäläisen ja suomalaisen boffauksen välillä on käytetyissä aseissa ja varusteissa. Miekoissa pistokärjet, väistimet tai lisäpehmusteet lyömäterässä ovat tuntemattomia suuruuksia, ja ainoana pehmusteena toimii yksi kerros putkieristettä, joka on päällystetty jesarin korvaavalla kangassukalla. Keihäiden "pistokärjet" ovat sekä surullisia, tuskallisia että vaarallisia suomalaiseen standardiin verrattuna. Niiden varret ovat jollain täytettyä 32-millistä pp-putkea, hyvin joustavia ja siksi vain noin 220 senttiä pitkiä. Kilvissä ei ole kiinteää runkoa saati kahvaa, vaan ne koostuvat useista kerroksista solumuovia, painavat vähemmän kuin heliumilla täytetty kolibri, eikä niillä torjuta yhtään mitään, mikä ei osu suoraan kilven takana olevan käden kohdalle. Ainoa tapa torjua kilvillä mielekkäästi on pitää ne vartalossa kiinni. Miekoilla saa vain lyödä, keihäillä saa vain pistää. Matsatessa pitää käyttää vähintään miekkailumaskia ja oman maun mukaan muita suojavarusteita. Toisaalta, Moskovassa miekkailumaskeja ei käytetty, päähän ei vain saanut lyödä.

Sääntösysteemissä jokaisella on 3 osumapistettä, ja mikä tahansa hyvä osuma vie yhden pisteen. Raajat eivät lähde käytöstä. Päähän ei saa lyödä, vaan päähän lyönyt kuolee itse, vaikka miekkailumaskin peittämä pää on aika lailla parhaiten suojattu ruumiinosa. Itse en kuole mihinkään yhtä paljon kuin siihen, että vanhasta tottumuksesta rangon vastustajia päänuppiin. Varsinkin keihäällä kilpimiehiä on vaikea pistää mihinkään muualle kuin jalkoihin, koska heidän ei tarvitse suojata päätään, ja kilpeä pidetään usein kiinni vartalossa.

Aseteknologian huipentuma.
Kalibraatio vaihtelee villisti. Teoriassa kaikki "hyvät osumat" lasketaan, mutta määritelmä riippuu vastaanottajasta. Voimankäytön maksimi on täysin eri tasolla kuin Suomessa: täällä kekkoslaiset rottinkilyönnit olisivat lempeitä "joo, toi oli ihan kiva lyönti"-läpsyjä. Ne, joilla on habaa ja tekniikkaa, lyövät aivan järkyttäviä vuorenhalkojaniittejä, vähentäen voimankäyttöä vain, jos vastustaja on tosi pieni ja kokematon. Kokeneilla on myös taipumus laskea vain sellaisia lyöntejä, joista jää mustelmia. Keskimäärin ihmiset kuitenkin lyövät aika pitkälti samalla voimalla kuin Suomessakin, mutta hipsuja lyödään todella paljon vähemmän, koska niitä ei lasketa.

Vaikutus mättöön


Jännittävästi tällä sääntösysteemillä dualwieldaaja on kentän kuningas: motivoitunut kahdella aseella pätkyttäjä voittaa minkä tahansa 1 vs 1 -kohtaamisen. Kilpimies ei mitenkään saa mätkittyä yhtä nopeasti tarvittavia kolmea iskua sisään, ja keihäskin saa yleensä vain yhden piston perille ennen kuin dualwieldaaja on halausetäisyydellä. Lerppukilpiin verrattuna miekoilla voi sentään yrittää torjua, vaikka väistimiä ei olekaan.

Osumapisteiden määrä aiheuttaa sen, että kontrolli vastustajan aseesta muuttuu suomalaista boffausta tärkeämmäksi. Kokeneet mättäjät tekevät paljon sitä, että ryntäävät kilpimiekan tai dualwieldin kanssa vastustajaa kohti ja nostavat vasemmalla kädellä vastustajan miekan ylös, samalla paukuttaen iskusarjaa jalkaan. Näillä lerppukilvillä jalkaosumia ei torjuta mitenkään päin.

Selustaan pääseminen ei ole samanlainen oikotie onneen kuin suomalaisissa säännöissä. Kolmen osuman saaminen samaan tyyppiin kestää yllättävän kauan, joten käytännössä ikinä selkäänpuukottaja ei pääse lanaamaan koko riviä. Matsit myös kestävät selvästi pitempään, koska ensimmäiset osuneet lyönnit eivät tiputa ketään eivätkä heikennä kumpaakaan puolta kriittisesti, kun raajoja ei lähde.
Mahtuu silmäkuoppaan, muttei
läpäise ihoa. Toivottavasti.

Rynnäköt ovat näillä säännöillä selvästi helpompia kuin suomalaisilla, koska osumia pystyy ottamaan enemmän ilman, että se vaikuttaa toimintaan. Lisäksi on yllättävän vaikea saada kroppaa kilvellä suojaavaan rynnäköijään kolmea osumaa ilman, että lyö häntä vahingossa päähän.
Pistämisen puute ja voimakas kalibraatio tekevät asioista jänniä. Kilpikonnailua ja polvelle menoa käytetään todella paljon vähemmän, koska hyvin matalista asennoista on vaikeampi lyödä kovaa, ja pistääkään ei saa.

Keihäillä on helppo dominoida kokemattomia taistelijoita täälläkin, mutta pitkien aseiden teho on pienempi kuin Suomessa. Villillä miekallapätkyttämisella on helpompi saada osumia sisään kuin pistämällä.

Sijainti skenessä


Venäjällä boffaamista pidetään miekkailun nössönä alalajina, joka sopii etenkin lapsille ja nuorille, jotka saadaan sillä sisäänheitettyä muiden miekkailulajien pariin. Kaikki miekkailuharrastukset assosioituvat täällä larppaamiseen paljon vahvemmin kuin Suomessa, ja päällekkäisyyttä miekkailu- ja larppiskenen kanssa on tuntumani mukaan selvästi enemmän kuin Suomessa. Venäjällä monet miekkailijat lähtevät larppeihin fiilistelemään ja matsaamaan, ja larpitkin ovat aika erityyppisiä kuin meillä päin.

Huvittavasti venäläiset pitävät suomalaisia boffereita omituisina ja tarpeettoman pehmustettuina. Minulta on pariinkin kertaan kysytty, että miksemme vain käytä kovia impaktimuovimiekkoja ja suojavarusteita, kun haluamme miekkailla. Olen vastannut, että kunnollisilla boffereilla muita varusteita ei tarvita ja porukkaa saadaan kentälle enemmän, ja hema-tyylisemmissä miekkailuhommissa kaikki käyttävät mieluummin teräsaseita. Luulen, että suurin osa tästä ajatusmaailmojen erosta on sitä, että boffaaminen assosioituu monilla juurikin miekkailun esilajiksi, ei kamppailulajiksi itsessään. Myös eriävä näkemys siitä, mikä on riittävä turvallisuuden taso, luultavasti vaikuttaa.

Esimerkkiä paikallisesta menosta voi katsoa esimerkiksi tästä valloittavasta videosta.

Epätieteellinen katugallup ei-miekkailevien yliopistokavereideni keskuudessa kertoo, että miekkailuharrastuksiin suhtaudutaan joko ajatelmilla "Oho, onpas siistiä", "Oho, onpas omituista" tai "Ai larppaamista vai?"

Tuttujakin tuli vastaan.
Käytännössä kaikissa isommissa taistelutapahtumissa matsataan impaktimuovimiekoilla haarniskat päällä, vaikka muutamat hullunrohkeat paahtavatkin menemään puolialasti tai avokypärässä. Tästä sitten seuraa se, että suurin tutuillani tiedossa ollut venäläinen mättötapahtuma oli sellainen, jossa kentälle saatiin yhtä aikaa noin 300 taistelijaa. On tuo Sotahuuto 600 mättäjällään huomattavan iso tapahtuma.

Sotahuudon ekasta osumasta poikki -matsaamisessa on omat ongelmansa, lähinnä paljon nopeammin päättyvien matsien ja selkäänpuukottajien ajoittain kohtuuttoman suuren vaikutuksen takia. Edelleen paras boffaussysteemi on mielestäni ollut Kuninkaantekijöissä: raajojen suojaamatta jättämisestä rangaistaan muttei liikaa, panssari on tärkeää muttei liian tärkeää, ja matsit suosivat miekkailullista tekniikkaa.

Venäläisen boffauksen plussat ja miinukset:
+ Matsit kestävät pitkään
+ Kuolleeseen kulmaan päässyt pikajuoksija ei ole liian tuhoisa
+ Tarve hyvälle voimantuotolle johtaa välillä miekkailullisempaan tekniikkaan, kun ranneheilautushipsuilla ei tee mitään
+ Vastustajan aseen kontrollointi korostuu
+ Keihäät ovat sopivan lyhyitä :3

- Aseet ovat täysin hanurista suomalaisiin standardeihin verrattuna niin käytettävyyden kuin turvallisuudenkin puolesta
- Pistojen ja päähänlyömisen kielto poistavat paljon hyvää tekniikkaa ja mahdollistavat miekkailullisesti huonot taktiikat, kuten pää edellä ryntäilyn
- Mustelmia ja kipua tulee paljon enemmän kuin Suomessa
- Aloituskynnys sekamatseissa on hyvin korkea, kun kokeneet ja vahvat säännönmukaisesti käyttävät niin paljon voimaa, että aloittelijan tekniikalla siihen ei hevin vastata eikä sitä tuoteta itse

+/- Koska osumapaikoilla ei ole väliä, matseista tulee usein raajannapsimisfestareita.
+/- Kun osumapisteitä on 3, täysin puhtaat voitot vaativat huomattavan paljon enemmän taitoa ja tuuria kuin Suomessa.

Lyhykäisyydessään, suomalaiset bofferit ovat aivan törkeän hyviä ja mahdollistavat itseäni suunnattomasti miellyttävämmän matsaamisen. Venäläisellä versiolla sain onneksi silti rapsutettua boffaushimoani.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Byrokratian kansallisia erikoisuuksia

Isänmaan, kunnian ja
vapauden puolesta!
Koitinpa tuossa käydä lataamassa rahaa matkakortilleni. Kaupungin vilkkaimmalla metroasemalla on kaksi (2) lipunmyyntiluukkua, ja kaikki lippuautomaatit on rikki, ja jopa matkakorttien omistajat joutuvat pyörähtämään luukulla hakemassa poletin metroporttiin. Tästä seuraa se, että Aivan Kaikki jonottavat samoille kahdelle luukulle. Onneksi matkakorttia voi ladata myös latausautomaateilla, PAITSI jos korttisi sattuu olemaan esimerkiksi opiskelija-alennuksella varustettu. Siispä jonottamaan mars, komppania.

Onneksi olin noheva ja havaintokykyinen ja jo vartin jonottamisen jälkeen jonon puolivälistä huomasin, että matkakorttia voi ladata vain luukulta 1. Arvatkaa vain, kummassa jonossa olin. Sain onneksi pelastettua tilanteen ovelalla bullet time -kyynärpäälipumisella jonosta toiseen.

Ilo oli myös pinnassa, kun viikko Suomi-talvilomani alkamisen jälkeen saan kuulla, että jos poistuu välillä Venäjältä ilmoittamatta siitä yliopiston rekisteröintitoimistoon, ruljanssin joutuu puljaamaan uusiksi palattuaan. Onneksi tämä on kevyempi prosessi kuin alkuperäinen rekisteröityminen ja viisuminpidennys, sillä tarvitsin vain 2 kopiota passista, 2 kopiota maahantulokortista ja 2 kopiota viisumista. Olin myös varautunut ylimääräisillä kopioilla kaikesta siltä varalta, että passini lähtisi taas hallustani hetkeksi, mutta onneksi niitä ei tarvittu, pelkkä maahantulokortin jättäminen riitti.

Venäjässä on se mielenkiintoinen piirre, että abouttiarallaa kaikki byrokratia hoidetaan paperilla. Sähköisiä järjestelmiä on vähäkkäästi, ja dokumenttien alkuperäisyydelle pannaan paljon painoa. Musteella tehty nimikirjoitus ja leima käsinkosketeltavassa paperissa tunnutaan kokevan todisteeksi sen autenttisuudesta, ja esimerkiksi dokumenttien skannaamista ja sähköpostittamista tunnutaan vierastavan. Pankkitilini avaaminen meinasi jäädä kiinni siitä, että minulla oli silloin hallussani vain kopio maahantulokortistani, kun säännöt vaativat virkailijaa vaatimaan alkuperäistä. Onneksi olin niin vaarattoman ja suloisen näköinen, että hän suostui joustamaan.

Venäläinen lohisalaattini: 85 % lohta,
10 % leipää, 5 % salaattia.
Ja niin, sen matkakortin hankkiminen. Eihän siihen tarvita muuta kuin passi, opiskelijakortti, täytetty lomake ja maksutodistus. Mutta korttia ei voikaan maksaa korttitoimistossa, ehei! Sen sijaan pitää etsiä lähin posti ja selittää very broken russianilla hämmentyneelle postitädille, mitä oikeastaan haluaa maksaa. Postitäti sitten antaa maksetusta rahasta kuitin, joka henkensä kaupalla varjellen viedään takaisin korttitoimistoon. Jotta asiat eivät menisi liian helposti, vaihto-opiskelijoiden opiskelijakorteissa on merkattu eri titteli kuin opiskelijoilla yleensä, joten se ei kelpaa.

Onneksi yliopiston kansainvälisen toimiston Aleksei, Jumalan lahja vaihto-opiskelijoille, pystyy kirjoittamaan hyvin virallisen näköisen lapun, jossa kerrotaan, että kyllä minä olen ihan oikeasti opiskelija. Sitten vain otetaan valokopiot kaikista dokumenteista ja viehättävä webbikamera kuva allekirjoittaneen pärstästä, ja kaikki on hyvin! Paitsi että korttia pitää odottaa vähintään se 4-5 viikkoa, koska ei niitä nyt niin nopeasti teetetä. Kävin 3 viikon kuluttua kysymässä tilannetta, ja siellähän se kortti nökötti.
Lokaalin hedelmä- ja vihannesasettelijan taidonnäyte tyydyttää minua.

Mutta kyllä kannatti, koska nyt säästän joka matkalla 2.5 ruplaa, eli 3 eurosenttiä! Huraa! Siitä sentään kertyy omalla matkustustahdillani noin 30 sentin säästö viikossa, eli jotain 12 euroa koko vaihtoaikanani! Aion totisesti nauttia niistä kahdesta oluttuopista, joihin säästämäni summan voin Helsingissä käyttää.
BYROKRATIASTA YLI JOTTA HEILAHTAA, POJAT!