Huomenna on ensimmäinen kerta, kun ylitän kahden valtion rajan maata pitkin kaikkien fanfaarien, viisumikikkojen ja sählingin keralla. Aiempi kokemukseni asiasta on viime vuoden kevään interraililta, jolloin Itä-Euroopassa junaan välillä nousi milloin minkäkin valtion rajaviranomaisia leimailemaan passiani. Tuolloin en ollut edes selvittänyt, mahtaisiko johonkin maahan tarvita viisumia. Kiitos, pyhä huolettomuus.
Agendamme huomenna on tosiaan ylittää Thaimaan kuningaskunnan ja Laosin kansantasavallan rajalla lipuva Äiti Mekong Ensimmäistä Ystävyyden Siltaa pitkin. Kätevästi laot päättivät laittaa pääkaupunkinsa Vientianeen aivan rajan tuntumaan, joten pääsemme laskeutumaan alueelle hieman kevyemmin kuin pahimpien rajaseutujen kautta.
Viisumipuljaus tosiaan tuo omat haasteensa tähän soppaan. Udon Thanin (nykyinen olinpaikkamme) linja-autoasemalta pääsisi suoraan bussilla Vientianeen, ellei lipunmyyntiluukulla olisi ollut hymynaamoin ympäröity lappunen "No visa, no ticket". Laosin viisumin saa noin 35 dollarilla joko Bangkokista Laosin suurlähetystöstä tai suoraan rajalta - muita optioita ei oikein ole.
Ohjelma tulee siis olemaan suunnilleen seuraava: ensin bussilla Udon Thanista Nong Khaihin, Thaimaan-puolen rajakaupunkiin. Nong Khaista surautamme tuktukilla Ystävyyden Sillalle, leimauttelemme passimme Thaimaasta poistumista varten, siirrymme pikkubussilla sillan yli, täyttelemme kaavakkeita, viskomme dollareita Laosin rajaviranomaisille, koitamme välttää korruptiomaksuja ja sitten hilpaisemme rapsakalla paikallisbussilla Vientianen keskustaan ja säädämme itsemme rahanvaihtohumpparallan jälkeen guesthouseemme.
Näin EU-kansalaisena tämä ruljanssi tuntuu naurettavan monimutkaiselta ja tarpeettoman arkaaiselta jäänteeltä menneisyydestä. Eikä tämä ole vielä mitään verrattuna siihen, kuinka jännää Laosin ja Kambodzan välisen keskellä-ei-mitään sijaitsevan rajan ylittäminen tulee olemaan. Ei julkista liikennettä, ei englannintaitoisia, muchos corruptios kummankin puolen rajaa, kusettavia bussiyhtiöitä and all that jazz (ainakin internetin mukaan).
Eikä mikään ole mitään verrattuna Äiti Venäjään. Voi veljet ja veikkoset.
Aion tosiaan palata Kaakkois-Aasiasta junalla, ja se tarkoittaa oivaa tilaisuutta verestää venäjänkielentaitojani. Jos koskaan pääsen sinne asti, siis. Venäjän viisumin hakeminen muussa kuin omassa pysyvässä asuinmaassa on vähän tällainen hankalampi juttu. Jotkut lähetystöistä myöntävät viisumeita muillekin kuin kyseisen maan kansalaisille, jotkut eivät ja jotkut välillä myöntävät, välillä eivät.
Tilasin interwebsistä Express to Russia -sivun kautta 18 dollarin hintaisen visa invitationin (erittäin nopea ja hyvä palvelu, suosittelen), ja nyt aion käydä heiluttelemassa sitä kaikissa matkan aikana kohtaamissani Venäjän suurlähetystöissä siinä toivossa, että jossain joku myöntäisi minulle viisumin. Kaiken muun pettäessä kuulemma Hong Kongin Venäjän-suurlähetystö myöntää iloisesti viisumeita kenelle vain, mutta se tarkoittaisi, että Kiinan-viisumiini tarvittaisiin oikeus kahdelle maahantulolle (kerran Vietnamista Kiinaan ja kerran Hong Kongin erityishallintoalueelta Manner-Kiinaan), mikä taas maksaa lisää ja vaatii vähän enemmän säätämistä. Plus Hong Kongissa dormimajoituskin maksaa puoli munuaista, eikä minulla ole siellä kavereita, toisin kuin Shanghaissa ja Pekingissä. Ylimääräinen kierto muutenkin pitkällä paluumatkalla, brrh.
Venäjälle matkailu alkaa vaikuttaa hyvin haastavalta. Viisumihakemuksessa kysytään mm. työnantajan nimeä ja osoitetta, ja seitsemän päivän kuluessa mille tahansa paikkakunnalle saapumisesta oma viisumi pitää rekisteröidä paikkakunnalle, ettei paha miliisi tule ja sakota. Tai jos sakottaa, joutuu sakottamaan jostain muusta. Jälleen kerran pullamössöinen EU-kansalaisuuteni nostaa päätään ja sanoo, että onko tämä tosiaan näin olennaista? Slaavilainen byrokratiakoneisto ei korvaansa lotkauta, korkeintaan pieraisee ilmoille väärin täytetyiltä viisumihakemuksilta tuoksahtavan savupilven ja kääntää kylkeä.
Toivottakaa minulle lempeitä byrokraatteja.
Agendamme huomenna on tosiaan ylittää Thaimaan kuningaskunnan ja Laosin kansantasavallan rajalla lipuva Äiti Mekong Ensimmäistä Ystävyyden Siltaa pitkin. Kätevästi laot päättivät laittaa pääkaupunkinsa Vientianeen aivan rajan tuntumaan, joten pääsemme laskeutumaan alueelle hieman kevyemmin kuin pahimpien rajaseutujen kautta.
Viisumipuljaus tosiaan tuo omat haasteensa tähän soppaan. Udon Thanin (nykyinen olinpaikkamme) linja-autoasemalta pääsisi suoraan bussilla Vientianeen, ellei lipunmyyntiluukulla olisi ollut hymynaamoin ympäröity lappunen "No visa, no ticket". Laosin viisumin saa noin 35 dollarilla joko Bangkokista Laosin suurlähetystöstä tai suoraan rajalta - muita optioita ei oikein ole.
Ohjelma tulee siis olemaan suunnilleen seuraava: ensin bussilla Udon Thanista Nong Khaihin, Thaimaan-puolen rajakaupunkiin. Nong Khaista surautamme tuktukilla Ystävyyden Sillalle, leimauttelemme passimme Thaimaasta poistumista varten, siirrymme pikkubussilla sillan yli, täyttelemme kaavakkeita, viskomme dollareita Laosin rajaviranomaisille, koitamme välttää korruptiomaksuja ja sitten hilpaisemme rapsakalla paikallisbussilla Vientianen keskustaan ja säädämme itsemme rahanvaihtohumpparallan jälkeen guesthouseemme.
Näin EU-kansalaisena tämä ruljanssi tuntuu naurettavan monimutkaiselta ja tarpeettoman arkaaiselta jäänteeltä menneisyydestä. Eikä tämä ole vielä mitään verrattuna siihen, kuinka jännää Laosin ja Kambodzan välisen keskellä-ei-mitään sijaitsevan rajan ylittäminen tulee olemaan. Ei julkista liikennettä, ei englannintaitoisia, muchos corruptios kummankin puolen rajaa, kusettavia bussiyhtiöitä and all that jazz (ainakin internetin mukaan).
Eikä mikään ole mitään verrattuna Äiti Venäjään. Voi veljet ja veikkoset.
Aion tosiaan palata Kaakkois-Aasiasta junalla, ja se tarkoittaa oivaa tilaisuutta verestää venäjänkielentaitojani. Jos koskaan pääsen sinne asti, siis. Venäjän viisumin hakeminen muussa kuin omassa pysyvässä asuinmaassa on vähän tällainen hankalampi juttu. Jotkut lähetystöistä myöntävät viisumeita muillekin kuin kyseisen maan kansalaisille, jotkut eivät ja jotkut välillä myöntävät, välillä eivät.
Tilasin interwebsistä Express to Russia -sivun kautta 18 dollarin hintaisen visa invitationin (erittäin nopea ja hyvä palvelu, suosittelen), ja nyt aion käydä heiluttelemassa sitä kaikissa matkan aikana kohtaamissani Venäjän suurlähetystöissä siinä toivossa, että jossain joku myöntäisi minulle viisumin. Kaiken muun pettäessä kuulemma Hong Kongin Venäjän-suurlähetystö myöntää iloisesti viisumeita kenelle vain, mutta se tarkoittaisi, että Kiinan-viisumiini tarvittaisiin oikeus kahdelle maahantulolle (kerran Vietnamista Kiinaan ja kerran Hong Kongin erityishallintoalueelta Manner-Kiinaan), mikä taas maksaa lisää ja vaatii vähän enemmän säätämistä. Plus Hong Kongissa dormimajoituskin maksaa puoli munuaista, eikä minulla ole siellä kavereita, toisin kuin Shanghaissa ja Pekingissä. Ylimääräinen kierto muutenkin pitkällä paluumatkalla, brrh.
Venäjälle matkailu alkaa vaikuttaa hyvin haastavalta. Viisumihakemuksessa kysytään mm. työnantajan nimeä ja osoitetta, ja seitsemän päivän kuluessa mille tahansa paikkakunnalle saapumisesta oma viisumi pitää rekisteröidä paikkakunnalle, ettei paha miliisi tule ja sakota. Tai jos sakottaa, joutuu sakottamaan jostain muusta. Jälleen kerran pullamössöinen EU-kansalaisuuteni nostaa päätään ja sanoo, että onko tämä tosiaan näin olennaista? Slaavilainen byrokratiakoneisto ei korvaansa lotkauta, korkeintaan pieraisee ilmoille väärin täytetyiltä viisumihakemuksilta tuoksahtavan savupilven ja kääntää kylkeä.
Toivottakaa minulle lempeitä byrokraatteja.
Rattoisia rajamiehiä, lyhyitä jonoja ja leppoisia borokraatteja tiellesi toveri! Muista nöyryys, katse maahan ja lakki käteen :) On sieltä muutkin pois tulleet, joten kyllä kaikki aina jotenkin järjestyy.
VastaaPoista