Reissaamisen järjestä, järjettömyydestä ja sosiaalipolitiikasta

Don Detillä Laosissa juttelin ravintolanpitäjän kanssa matkustamisesta. Yksi syy siihen, että varsinkin matkalippujen suhteen on niin paljon puliveivauksia, on yksinkertaisesti se, että paikalliset eivät juuri matkusta, joten monet matkat suunnitellaan etupäässä turisteja varten.

Tämä on aika loogista. Laosissa useimmat ihmiset vääntävät vähintään 6-päiväistä työviikkoa. Kun tiet ovat kehnot ja rautateitä ei ole, milläs käyt perhettä morjestamassa edes pääkaupungissa, kun matkaan suuntaansa menee 18 tuntia ja maanantaina pitäisi olla taas sorvin ääressä? Melkoinen osa paikallisista elää ja ruokkii perheensä alle dollarilla päivässä per nassu. Siitä ei paljon ulkomaanmatkailuun liikene. Ei ihme, että turisteja pidetään maailman rikkaimpina silavaporsaina.

Kambodzan Kratiessa toinen ravintolanpitäjä kertoi, että hänen tähänastiset 3 kuukauttaan yrittäjänä ovat tuntuneet kolmelta vuodelta. Töissä on pakko olla joka päivä aamusta iltaan. Jos hän sairastuu tai haluaa käydä sukuloimassa, rafla on kiinni, ja se tuntuu ikävästi tulotasossa. Vaikka Suomen hyvinvointivaltiota on potkittu polviin viime aikoina, on se silti edelleen aivan järjettömästi stressivapaampi ja parempi systeemi kuin tämä melko lailla totaalinen sosiaaliturvan puuttuminen.

Varsinkin Kambodzan pääkaupungissa Phnom Penhissä päin pläsiä läpsähti se, mitä tyhjän päälle jäämisestä täällä seuraa. Varsinkin jokirannan suosituissa kahviloissa ja rafloissa istuskellessa pöydän ääressä kävi jatkuva virta pyörätuolimiekkosia, lapsia, nuoria äitejä ja vanhuksia joko kerjäämässä, kusettamassa tai kauppaamassa valokopioituja kirjoja, punottuja nauhoja tai tukkaklipsuja. Iltaisin kodittomista rikkaimmat nukkuivat katujen varsilla polvenkorkuisilla, puusta rakennetuilla korokkeilla. Vähän köyhemmät lepäsivät kaislamatoilla, ja osa pötkötti silkalla betonilla roskasäkki päänalusena. Tämä oli monilapsisten perheiden vakkarielämää. Koitapa siinä sitten miettiä oman liiketoimintaosaamisen vahvuuksia ja heikkouksia, ja harkita sijoitusasunnon hommaamista. Mikä vapaan kapitalismin ylistyslaulu, jossa kukin on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan!

Kehittäisivät vaan itseään, saatanat. Ai niin, paitsi että opiskelu maksaa melkoisia summia, joten tämä onnistuu vain valmiiksi rikkailta. My bad.

Tähän kohtaan lainaan tanssiorkesteri Kitkeriä Neitsyitä:
"Tulonsiirtomuoto oikeudenmukaisin
on tietenkin kerjääminen
Siinä vauraus jakautuu perusteella
oman aktiivisuuden
Siinä toteutuu kauneimmin
ideaali vapaaehtoisuuden"

Minun on mahdollista tehdä yksi kesä töitä Suomessa ja saada kokoon niin paljon dineroa, että pystyn ottamaan käytännössä 8 kuukautta vuodesta vapaaksi vieraalla mantereella. Tämä ei ole missään määrin omaa ansiotani, vaan se on seurausta ainoastaan siitä, että olen syntynyt rikkaaseen pohjoismaahan. Se 6 000 euroa, jonka tähän olen budjetoinut, on täysin järjenvastainen rahasumma lököttelyyn ja itsensä etsimiseen käytettäväksi melkein missä vain länsimaiden ulkopuolella. 25 euron päiväbudjetillani vähänkään nuukempi paikallinen eläisi helposti pari viikkoa. Kirjoitan tätä tablettivempeleellä, jonka 700 euron hinnalla täältä saisi ostettua pienen mökin.

Ei ehkä ihan tällaista. Melkoisen lehmälauman sillä kyllä saisi.

Koen, että tässä alkaa kiteytyä se, miksi pidän reissaamista tärkeänä: tällaista perspektiiviä ei vain voi saada istumalla koto-Suomessa. Täällä joutuu kohtaamaan järjettömän hyväosaisuutensa ja olemaan siitä kiitollinen. Paikallisen järjestelmän toivottomuus lyö vasten naamaa. Vaikka lahjoittaisin kaikki rahani paikallisille, aniharva pystyisi silti vetämään itseään pois köyhyydestä vähänkään pitemmäksi ajaksi. Näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, eriarvoisuutta ja kärsimystä, mutta en tiedä, mitä voisin tehdä sille. Tämä ristiriita kuitenkin pakottaa minut ajattelemaan asiaa, ja toivottavasti johtaa joko toimiviin oivalluksiin tai ainakin parhaansa yrittävään toimintaan.

Epäkohtia epäkohtien jälkeenkin. Joku täälläkin silti kantaa huolta niinkin kaukaisesta maasta kuin Tiibet.

Kiitos, Suomen ilmaiset koulut ja kirjastot, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden rakentaa elämästäni haluamaani. Kiitos, sosiaaliturva, joka on pitänyt minut pinnalla, kun elämä ei ole mennyt suunnitellusti. Kiitos, Euroopan vuosituhantinen geopolitiikka, jonka ansiosta pieni, pohjoinen ja kohtalaisen luonnonvaraton maa voi olla nyt yksi maailman rikkaimmista ja siten mahdollistaa edellämainitut kohdat.

Sitten loppukevennys, ettei mene silkaksi paasaamiseksi.

Höhö.

Viisumipirut ja inflaatioilkiöt

Pahin puoli Aasiassa reissaamista on se, kun jossain vaiheessa alkaa käydä paranoidiksi huijatuksi tulemisesta. Onko tämä bussilippu nyt oikeasti tämän hintainen? Paljonko menee lipunmyyjän taskuun? Viekö tämä minut oikeaan paikkaan, vai hylätäänkö minut keskelle ei-mitään seuraavan liikennevälineen kiskurihintaiseen armoon? Onko viisumi oikeasti tuon hintainen? Ai miten niin guesthouseni paloi viime vuonna, vastahan minä tein sinne varauksen?

Lisävaikeutta reissusäätöön tuo se, että oikeat hinnat vaihtelevat maasta, alueesta ja kysyjän pärstästä riippuen välillä hyvinkin mystisesti. Internetin ihmemaasta saa joltisenkin käsityksen siitä, mikä ainakin olisi naurettava hinta, mutta inflaatio ja turistivirrat tekevät jänniä juttuja hinnoille hyvin lyhyessäkin ajassa, kymmenestä vuodesta puhumattakaan.

Hiplailin Don Detillä guesthousen hyvin kärsinyttä Lonely Planet -opasta vuodelta 2003. Silloin Don Det oli jo menettänyt neitseyttään, mutta venematka Ban Nakasangista maksoi 8 000 kipiä (0.8 €), bungalowin sai helposti 10 000-15 000 kipillä (1-1.5 €) ja sillan ylittäminen Don Konille kustansi 5 000 kipiä (laskekaa itse). Nyt veneestä joutui pulittamaan ainakin 25 000 kipiä (itsehän tosiaan jouduin ryöstökalastetuksi 50 000 kipillä), bungaloweista joutui irroittamaan 25 000-50 000 kipiä ja sillanvartijaa oli lahjottava 25 000 kipillä. Ihan jebat muutokset nän kymmenessä vuodessa.

Osa hintojen noususta on kuitenkin ihan luontevaa ja normaalia. Aivan oma alahelvettinsä on kuitenkin varattu niille julmille jannutuutikeille ja kohtuuttomille koriantereille, jotka tunkevat nokkaansa maksumiehen ja maksun saajan väliin, silpaisevat oman osansa turistin halutusta silavasta ja poistuvat paikalta antamatta vastineeksi juuri muuta kuin läsnäolonsa ja pahan hajun.

***

Ylitin tänään Laosin ja Kambodzan rajan. Tämä rajanylitys kuulemma sisältää kaikenlaista puliveivarointia, joten olin koittanut valmistautua henkisesti bulldogmaiseen irvistyspuolustukseen. Olin hommannut guesthouseni kautta matkalipun välille Don Det - Stung Treng, tavoitteenani päästä mahdollisimman nopeasti pois ulkopuolisen matkajärjestäjän kikkailevasta huomasta. Hintaa koko lipulle oli 18 $.

Ensimmäinen jännä osuus oli se, että matkailufirman lupaama ja hintaan sisältynyt venekyyti purjehti mahtipontisesti guesthouseni ohitse vailla aikomustakaan pysähtyä. Just. Kun kävi selväksi, että eipä toista venettä ole tulossa, guesthouseni isäntä, Allah häntä siunatkoon, otti aloitteen ja heitti minut veneellään Ban Nakasangiin, saattoi turistibussiasemalle ja vaihtoi vielä lippunikin seuraavaksi lähtevään bussiin, olkoon hänen partansa aina simasta märkä.

Paikalla oli tietenkin vain länkkäreitä ja muutama paikallinen kuski, mikä on aina vähän huono merkki: silloin palvelut ja hinnat on yleensä vahvasti sovitettu valkonahkaisille kukkaroille. Pöydän ääressä eräs paikallinen puhui erinomaista englantia ja jakeli viisumihakemuskaavakkeita. Kaikki paperityö kannattaa yleensä tehdä aina etukäteen, jos mahdollista, joten nappasin omat kappaleeni ja aloin nautiskella byrokratiasta.

Sitten on aika jälkiviisauden: jos olisin ollut hereillä, olisin tässä vaiheessa katsonut ja kuunnellut, millaisia keskusteluja mies kävi ympäröivien länkkärien kanssa. Sitten olisin voinut kaikessa hiljaisuudessa pistää passini talteen, odottaa bussin lähtöä ja hoitaa itse koko viisumiruljanssin rajalla. Sen sijaan erehdyin antamaan passini ja paperini hänelle, ja hän pyysi rapsakkaa 30 dollaria. Viisumin oikea hinta on 20 $, ja tällä rajalla viranomaiset välillä pyytävät 25 $. Lisäksi rajalla halutaan 1-2 $ per puoli "leimausmaksua" eli hyvänmielenlahjuksia rajavartioviraston joulujuhlaan, mutta se on mahdollista välttää ainakin osittain puhumalla. Kyseenalaistin siis hänen hintansa, mutta vastaukseksi tuli melkoinen pyrsky nopeasti puhuttua englantia siitä, miten hän vain laittaa passit ja rahat eteenpäin, ja hänelle itselleen ei jää mitään. Niinpä vissiin. Juttelin rajalla omat viisumimuodollisuutensa hoitaneiden kanssa, ja tuo jannu teki jokaisen turistin kohdalla vähintään dollarin tai enintään 3 dollaria voittoa. Kun yhdessä satsissa on 30-40 turistia, jannu tienaa päivässä paikallisen maanviljelijän kahden kuukauden palkan. Hyvä diili varmasti hänelle.

No, itku pitkästä ilosta: maksoin hänelle 50 dollarin setelillä, jota vahvasti epäilin väärennetyksi. Hah! Oppiipahan olemaan! Odottelimme vielä puolisentoista tuntia jotain mystistä toimenpidettä ennen kuin minibussilaumamme lähti kohti rajaa. Matkalla jubailin hauskan hollantilaisen MJ:n kanssa, ja kliffaa oli sen puolisen tuntia. SIlläkin matkalla homma saatiin ryssittyä: perillä rajalla saimme huomata, että MJ:n ja yhden jenkin rinkat ovat tiessään bussin katolta.  Pitkällisen selvittelyn tuloksena ennen pitkää selvisi, että ne olivat pudonneet sieltä, koska kuski oli kiinnittänyt ne pääasiassa pyhällä hengellä.

Tarinan opetus: tarkista aina itse, että kamasi ovat oikeasti mukana oikeassa ajoneuvossa ja oikeasti kiinni jossain. Jos joskus erehtyy menemään eri dösään kuin kamansa, se on morjens vaan niille.

Sillä välin viisumipiru ohjasti meidät vaimonsa pitämään rajaravintolaan (kohtuuhintainen, yllättäen), jossa sitten odottelimme reilut kaksi tuntia, ensin passejamme, sitten bussia ja sitten MJ:tä ja tämän rinkkaa, joka ei kuitenkaan koskaan saapunut. Viimeisen tiedon mukaan hän, jenkki ja minibussin kuski etsiskelivät rinkkoja tienpientareilta.
Rajalla sentään tapasin kivoja Kambodzan suunnalta tulevia ruotsalaisia, joiden kanssa rupattelin Don Detistä ja annoin vinkkejä. Harmi, etten ehtinyt kysyä mitään Kambodzasta, kun yhtäkkiä tuli hirvittävä kiire bussiin. Svenssonit maksoivat Laosin-viisumeistaan 40 $, kun itse maksoin omastani 35 $. Jippijei korruptiolle.

Bussissa oli yllättävän viihtyisää. Kambodza on ihan kaunis maa, vähän metsäisempi kuin Laosin ne osat, joissa kävin. Ja täällä on enenmmän nyppylöitä. Stung Trengin lähestyessä mietin, että kyllähän tätä vielä parin tuntia jaksaisi tänään, ja voisin mennä suoraan Kratieen saakka. Kysyin apukonduktööriltä hintaa moiselle. 8 $. Koska paikallisbussi maksaa 5 $, ei tullut diiliä, ja valmistauduin poistumaan Stung Trengissä. 50 metriä ennen poistumista toinen apukonduktööri kysyi, että miksi menen Stung Trengiin, sanoin, että mikäpä jottei. Hän ehdotti, että menisin Kratieen, mutta nyt hinta olikin 10 $. Tarjosin 5 $, hän sanoi että johan passaa, riipaisi matkalippuuni kuulakynällä "KT" ja poistui bussista. Epäilen, että bussikuski ei koskaan nähnyt vitostani.

Hetken päästä aloin kuitenkin vainoharhailla rinkastani. Oliko perille mennyt tieto siitä, että sen pitää jäädä bussiin? Ovela sotasuunnitelmani asian tarkistamiseksi oli, että pyysin kuskia pysähtymään, jotta voisin ottaa lääkkeitä rinkastani. Läpi meni kuin väärä 50 dollarin seteli, tsekkasin rinkkani läsnäolon ja saatoin rentoutua.

Kambodzan tiet ovat aika jänniä, jos tykkää mäkihypyn raskaasta sarjasta. Kuski myös virnistelee koko ajan suun täydeltä. En tiedä, pitäisikö huolestua.

Pitää alkaa oikeasti järjestellä enemmän viisumeita etukäteen, niin kuumotukset voisivat vähän vähentyä.

Viimeinen päivä Don Detissä, ja nettiseikkailun huumaa

Paratiisi alkaa olla menetetty, sillä huomenna Laosin julma ja kunnianhimoinen viisumijärjestelmä pakottaa minut siirtämään tomumajani rajan yli tuonpuoleiseen, eli Kambodzan kuningaskuntaan. Siinä kuumottaa vain kolme asiaa:

1) Mites nuo kyydit? Varasin minibussikyydin turistifirman kautta Don Detistä Kambodzan Stung Trengiin hintaan 18 dollaria, sisältäen venekyydin bussiasemalle. Tästä ylityksestä on hjelvetisti ristiriitaista dataa ja vanhentunutta infoa saatavilla.
Joskus rajanylitykseen (yhteensä reilun sadan kilsan matka) on liittynyt neljällä eri bussilla säätöä, joidenkin matkatavarat ovat lähteneet eri bussiin ja kadonneet iäksi, bussi ei olekaan mennyt perille Stung Trengiin vaan tehnyt bisnestä tuktuk-kuskeille jäämällä viitisen kilsaa kylästä, sumffaraa. Joskus taas kaikki on mennyt tosi hyvin ja kätevästi ja humppampaa, ei mitään huolta eikä ongelmaa. Jännityksellä jään odottamaan tätä vaihetta.

2) Viisumi ja rajaviranomaiset. Täkäläiset karhubaretit ovat kuulemma läpeensä korruptoituneita ja muutenkin kohtuuttomia, ja bussifirman viisumiasiamies leikkaa vielä oman siivunsa matkalaisparasta. Teoriassa Kambodzan kuukauden turistiviisumi maksaa 20 dollaria, mutta täällä kaikki ovat sanoneet, että 25 $ rajalla pyydetään plus vielä dollari-pari hyvänmielen lahjusrahaa "leimauskuluista".
Pahin, mitä voi käydä, olisi bussista jääminen ilman tavaroita keskelle Ei-Mitään. Jos se uhkaa, viimeinen myrkytetty ässä hihassani on kansainvälinen pressikortti, jolla voin nostaa maan syövereistä esiin vitsauksista pahimman: vihamielisen mediahuomion. "Ettekö te tiedä, kuka minä olen!?"-gambiitti saattaa joko saada asiat rullaamaan tai viisuminmyöntämisen jäämään kokonaan.
Helpointahan olisi varmaan maksaa mukisematta, mitä pyydetään, mutta olen sillä tavalla kuttumainen ihminen, että minua ärsyttää tulla huijatuksi. Tämä asenne epäilemättä saa minut jonain päivänä vielä oikeisiin ongelmiin.

3) Hyvinpalvellut Laosin fraasisanakirjani tulee olemaan yhtä tyhjän kanssa, ja khmerinkielestä vastaavaa ei ole hallussani. Olen netistä lunttaillut kevyesti, mitä on esmes morjes ja kiitos, koska niillä tekee jo hyyyyyvin paljon esimerkiksi vastentahtoisten tullivirkailijoiden yhteistyöhalulle. Mm. tästä syystä Kambodzan-kiertue tulee sisältämään vähän vähemmän maaseutua ja vähän enemmän isoja kaupunkeja.

***

Aikani Don Detillä on kyllä ollut erittäin viehättävää. Olen viettänyt ensimmäistä kertaa elämässäni useita päiviä tekemättä oikeasti juurikaan mitään. Riippumatoille valitettavasti huomasin olevani allerginen: niskaparkani kiskaisee itsensä täysin juntturaan sellaisessa lepäillessään. Tämänhetkiset selkämökkyläni vaativat purkamiseensa hevoslinimenttiä, 21-vuotiasta single malt -skottiviskiä ja rälläkän. Ehkä myös joukon havaijilaisia alkuasukaslapsosia tanssimaan selkäni päällä.

Maaseutu on ollut hirveän kaunista ja lempeää, ja eläintenpaljous on miellyttänyt minua suuresti. Kasvissyöjänä ei tarvitse edes kohdata sitä, että eilisen söötti nuori kana on tämän päivän söötti, hyvin maustettu paisti. Ja olen saanut olla rauhassa! Useimpina päivinä en ole sanonut kymmentä lausetta enempää, ja nekin ruokaa saadakseni.

***

Täälläolo on myös alleviivannut sitä, kuinka modernin maailman lapsi kuitenkin olen. Melkein joka ilta olen istuskellut inter_netikän päässä, lueskellut ja keskustellut Suomessa olevien kanssaihmisten kera. Päivittelen blogia ja postailen Twitteriin (@tapiopellinen, check it) havaintojani. Tämä on täysin erilaista reissaamista kuin kymmenenkin vuotta sitten olisi ollut. Olen koko ajan yhteydessä elämäni tärkeisiin ihmisiin, ja jos en hetkeen anna kuulua itsestäni, vanhempani mailaavat ja kysyvät, että mikäs on boogie.

Samalla on mahdollista lukea tuhansien muiden reissareiden kertomuksia ja vinkkejä siitä, miten mikäkin rajanylitys hoituu ja mitä se maksaa mitenkin. Tieto mahdollisista huijauksista tulee nopeasti julkiseksi.

Teknosoturointia, sitä tämä on. Mutta en valita: tämä tekee kaikesta helpompaa, ja vaikka kihlahanimuppelini minua aina syyttääkin siitä, että haluan aina mennä vaikeimman kautta, helppoudessa on monia erittäin hyviä puolia. En ole enää niin nuorikaan, katsokaas. Olen saanut aivan riittävästi seikkailun tuntua tästä loputtomasta säätämisestä, vaikka siitä suurimman osan on voinut tehdä suunnilleen englanniksi.
Tämä on ensimmäinen pitkä kiertoreissuni tänne päin maailmaa, ja sen pääasiallinen tarkoitus on maistehella kevyesti kaikkea, mitä tällä maankolkalla on tarjota. Tällaista usean maan ympäriajelua tuskin tämän jälkeen täällä teen. Siinä määrin rasittaa vaihtaa hiippakuntaa aina, kun on juuri alkanut päästä kärryille kielestä ja toimintatavoista. Seuraavilla reissuilla sitten syvemmälle pusikkoon ja keskittyen niihin maihin ja tekemisiin, joista pidän eniten.

On ollut hirveän vapauttavaa päästää irti siitä mielikuvasta, että tällainen reissu ei ole juuri mitään, ellei vaella viidakon läpi jalkaisin vuoristoheimojen huudeille syömään riisiä riisillä kuukausiksi. Jos koen itse olemiseni mielekkääksi, niin siihen ei ole millään Oikean Reissaritekemisen Virastolla sanomista.

Tämä on ensikosketus näihin huudeihin, ja syvälle pinnan alle pääseminen vaatii kokemusta ja tietämystä, jota vasta hankin tällä hetkellä. Ei minulla ole kiire olla katu-uskottava ja vakavastiotettava. Jos minua huvittaa piipahtaa Phuketissa, niin minähän käyn (Pattaya on jo nähty, siellä ei tarvitse käydä enää ikinä).

Minulla on mukana helvetin kallista elektroniikkaa ja rautainen itsetunto, joten kaikki on hyvin. Aion jossain vaiheessa pitää parin viikon off the grid -nettitauon (luultavasti Pohjois-Laosissa), mutta siinähän pidän, jos huvittaa. Ellei, niin ei haittaa sekään. Kaikki on hyvin, ins'Allah.

Welcome to the jungle, daa diba daa

Disklaimeri: mitään kuvia ette saa, koska netti yskii jo tekstinkin kanssa.

Toissapäivänä: reissu Savannakhetista Don Detille. 10 tuntia, 6 ajoneuvoa, vain kolme kusetusta. Tästä esimerkkinä keskusteluni venekuskin ja tämän rahastajan kanssa:

Minä: "Moro, pitäis päästä Don Khonille."
Venekuski: "Ookoo, heitä 50 000 kipiä (5 €), kun ei oo muita matkustajia."
M: "Ok, väsyttää, en jaksa tinkiä. 30 000 pitäisi olla oikea hinta, mutta jos tää jäbä vie minut suoraan Don Khonille, niin worth it."
Viisi veneminuuttia myöhemmin...
V: "No niin, täällä ollaan :3 "
M: "Täähän on Don Det, Don Khon on vielä noin neljän kilsan päässä."
V: "Juu, täältä pääsee siltaa pitkin Don Khonille."
M: "Eiku veneellä piti mennä Don Khonille, siksi otin koko veneen itselleni."
V: "Jep, ja täällä ollaan, siltaa pitkin pääsee :3 "
M: "Eiku veneellä! Tämä vene, Don Khonille."
V: "Juurikin! Silta on tuolla saaren toisella puolella."
M: "Voipa saatana."

Note to self: älä maksa mitään kyytiä etukäteen, jos vain mahdollista.

Venematka sentään oli julmetun kaunis. Si Phan Do, eli 4 000 saarta, on alue Mekong-joessa, jossa joki haarautuu parinkymmenen kilometrin matkalla useaan haaraan, joiden keskellä on niin simpurasti saaria. Auringon laskiessa näkymät olivat melekoisen paratiisilliset. Don Det -saaren pohjoispäässä päivän banaaliusannos tuli saman tien, kun veneeni karahtaessa rantahietikkoon vieressä lillui toinen vene, joka oli tungettu tupaten täyteen Beer Lao -päissään olevia nuoria backpackereita, eurodance raikasi ja laulu kaikui.

Koska varsinkin Don Detillä ja Don Khonilla luonto on kaunista, asuminen julmetun halpaa (oma mökkini 2.5 euroa per yö), lainvalvonta olematonta ja sillai, varsinkin tuo Don Detin pohjoiskärki on muuttunut kohtalaiseksi reppureissarihelvetiksi. Joka toinen rafla tarjoaa ganjaa tai taikasieniä,  biletysmahdollisuuksia on joka nurkalla ja rannat ovat bungalow-rivien reunustamia.

Onneksi tämä on vain yksi puoli aluetta. Vartin kävelyllä pääsee keskelle niin idyllistä laolaista maaseutua, että huhhahhei. Lehmät ja puffelit laiduntavat menemään, kaikkialla on kanoja, riisiä ja vehnää pistetään viljellen, lapset juoksevat kouluun ja paikalliset, erittäin hyvin muodostuneet parikymppiset miehet potkivat rottinkipalloa verkon yli. Vartin pyöräilyllä pääsee suoraan metsään.

Eilen:
- Heräsin viideltä katsomaan, kun aurinko nousi Mekongin ylle. Oli euforista.
- Jouduin kantamaan pyöräni pusikon kautta, kun lehmä seisoi polulla eikä halunnut keskeyttää märehtimistään.
- Joukko iilimatoja hyökkäsi kimppuuni lehtien alapinnoilta. Hukutin mokomat kapitalistinpirut.
- Väistelin tiellä poukkoilevia kananpoikia. Miten tuo laji pysyy hengissä?
- Puhkaisin pyörän renkaan. Mihin, ei aavistustakaan, mutta tiet koostuvat lähinnä terävistä kivistä ja mudasta. Ehkä se selittää.
- Irvistelin paikallisille lapsille. Eivät hymyilleet.
- Todistin elämäni kovinta kaatosadetta. Kuuden minuutin aikana tuli vettä tonneittain.
- Keskustelin paikallisen guesthouse-raflan isännän kanssa suomalaisten ja laolaisten alkoholinkäytöstä. Nappomiehiä on täälläkin, mutta kännit kiskotaan paljon harvemmin.
- Päivän aikana kiersin sekä Don Detin että Don Konin pyörällä kertaalleen ja Don Detin vielä kävellenkin. Ihmeellistä, mihin on aikaa, kun herää auringon noustessa.
- Menin nukkumaan yhdeksältä, koska thug life.

Tänään:
- Aloitin aamuni paikallisten lemppariaamiaisella, nuudelisopalla. Yllättävän hyvä idea, koska ainakin tulee juotua paljon nestettä heti aamusta.
- Vaihdoin majapaikkani keskellä ei-mitään olevaan guesthouseen, jolla on todella miellyttävä ympäristö. Muita majoittujia ei ole, joten voin olla totaalisen rauhassa.
- Luin riippumatossa.
- Nukuin riippumatossa.
- Katselin tabletilta piirrettyjä riippumatossa.
- Kirjoitin tämän blogauksen.
- Yritin keksiä Riku Rantala -vitsejä, mutta en ole vielä keksinyt, vaikka olin riippumatossa.

Villi päivä, siis.

Tämä on kyllä melkoisen hermolevon paikka. Pidän suuresti. Sen näkee, että täällä käy kohtalaisen paljon reissaajia, mutta enemmän hyvää kuin huonoa siinä on. Monissa paikoissa ymmärretään jonkin verran englantia, ruokalistat ovat enkuksi, ja majoitusoptioita on paljon. Samalla maaseutu ja ns. uugeet huudit ovat ihan hollilla.

Jännityksellä odotan myös huomista peseytymistä. Bungalowissani ei ole omaa kylppäriä, joten käyn yhteistiloissa, joissa suihkun tilalla on kippo ja vesihana. Parranajosta tulee elämys, luultavasti myös katsojille.

Ja ai että mää nautin yksin reissaamisesta. Olen tänäänkin puhunut ehkä kymmenen lausetta. Liekö tämä sitten sitä suomalaisuutta. Kihlattuni Laura tosiaan lähti Savannakhetin kauniista kaupungista vehreään Vietnamiin, ja tapaamme uudestaan Kambodzan Phnom Penhissä, kunhan sinne asti ennätämme.

Yksin- ja kaksinreissaamisen eroista pitääkin kirjoittaa jossain vaiheessa. Nyt taidan keskittyä juomaan Beer Laoa ja kuuntelemaan gekkojen huutelua. Hajotkaa Babylonin pakkaseen! Bää!