tiistai 10. joulukuuta 2013

Tais käydä Legolakset

Nyt se sitten kävi. Lokkeja ei ole näkynyt eikä kuulunut, mutta papukaijakala ajaa saman asian.

Hyvät ystävät ja kylänhenkilöt, olen aivan pimentohaltioissani sukeltamisesta.

Lapsena yksi rakkaimmista kirjoistani oli vuonna 1973 kirjoitettu Valtamerten ihmeet. Se on minulla vieläkin, mutta puhkiselattuna. Varsinkin troopilliset kalat ja korallit olivat värikkyytensä takia suuressa suosiossani. Eilen plopsahdin veteen Koh Changin edustalla Hin Rapilla ja siellä ne olivat, suoraan kirjan kuvista: välskärit, säppikalat, keisarikalat, meriahvenet, perhokalat, barrakudat, enkelikalat, all that jazz and then some. Kalaparven keskellä uiminen on jotain, mitä en edes yritä kuvailla.

Pohja oli täynnä koralleja ja erittäin kuumoittavia merisiilejä (jaiks). Kun virtaus alkaa viedä kohti kallioseinämää, joka näyttää olevan joka neliödekametriltään mustien, myrkyllisten, vaaksanmittaisten piikkien peitossa, tekee mieli uida kovaa toiseen suuntaan. Muuten lilluin vain lempeästi paikasta toiseen ohjaajan perässä. Kilpikonnaa yritimme tähystellä, mutta mutanttininjat pysyivät piilossa. Mureenan sen sijaan näin. Se näytti hieman närkästyneeltä. Eräs porukka näki aiemmin hylkysukeltaessaan parimetrisen riuttahain, mikä kuulemma toi melkoisen fiiliksen, kun pään päällä oli 25 metriä vettä.

Koh Chang. Thaimaassa veneiden keulassa on kukkia ja koristenauhoja eräänlaisenä pyhättönä, joka auttaa alusta löytämään kotisatamaan. Jos keulaan menee istuskelemaan tai on muuten epäkunnioittava, joutuu uimaan kotiin.
Eli siis, kiskaisin tänään valmiiksi PADI Open Water Diver -kurssin. Tällä treenillä osaan järjestää itseni maksimissaan 18 metrin syvyyteen ja tulla sieltä pois useimpien raajojeni kanssa. Lisäksi olen kurssin aikana kestänyt niin paljon ranskalaista huumoria, että kelpaisin vaikka pylväspyhimykseksi. Sukelluksenopettajani Lionel on hauska, hauska, HAUSKA mies.

Siltä varalta, ettei asia käynyt vielä selväksi, sukeltaminen on aivan jumalattoman siistiä hommaa. Niin sitä pehmoinen, torahampaaton ihminen tunkee nokkansa olosuhteisiin, joissa ilman teknologia-avustusta lusikka lentää korallinnurkkaan melkoisen nopeasti. Hommassa on riskejä, mutta ne ovat melkoisen hallittavia: jos hermot kestävät ja pokka pitää, sitä selviää vaikka mistä. Kuulemma oikeasti vaaralliseksi homma menee lähinnä siinä vaiheessa, jos alkaa hätääntyä.

Porukkaa on yleensä aika paljon ja sälää vielä enemmän. Vasemmassa laidassa hollantilainen Sanni, Tyttö Joka Näki Hain.

Pinnalla saa viettää aikaa merillä ja tuijottaa horisonttia perisuomalaisen, kivikasvoisen stoalaisuuden mannekiinina. Vene on täynnä mukavaa (ja valkoista ja keskituloista) porukkaa, jolla on yhteinen kiinnostuksenkohde ja loputtomasti puhuttavaa pinnan alla palloilusta. Yksin ei todellakaan tarvitse olla, ellei erityisesti halua. Ja mikä parasta, sukeltaessa ei ole edes mahdollista lörpötellä! Saa olla rauhassa sekä pinnalla että sen alla. Itseäni merielämä iski nyt sen verran tujakat setit suoraan suoneen, että ensi kesän pääprokkikseni Suomessa tulee olemaan purjehduskurssi.

Minua tänään sukelluttanut, niinikään ranskalainen (mutta ei läheskään yhtä HAUSKA) Carin nimittäin mainitsi, että joku hänen tuttunsa oli hommannut purjeveneen, siihen ilmasäiliöiden täyttämiseen soveltuvan kompressorin, värvännyt miehistön ja lähtenyt purjehtimaan ja sukeltamaan ympäri Tyynenmeren saaria. Tässä on tavoite, joka vastaa miellyttävyydeltään pitkäaikaista unelmaani ilmalaivan rakentamisesta, mutta on hieman helpommin toteutettavissa.

Veikkaan vahvasti, että nämä hommat tulevat jatkumaan. Tällaista lempeän punahehkuista onnellisuutta olen kokenut melko harvoin. Kannatti lähteä.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Karmakaapin paikka

Mikäpä tekisi auktoriteettivammaisen feikkianarkistin onnellisemmaksi kuin se, kun pääsee haistattamaan pitkät huijarilierolle?

Cambodia Rebelsien kanssa ei sentään tarvinnut lähteä rahoja perimään. Kyllä, Kambodzassa on oma länkkärimoottoripyöräjenginsä.

Tsuppailimme Koh Kongilta rajan yli Thaimaahan kohtalaisen vähin probleemoin. Viisumit oli hankittu etukäteen, joten rajabyrokratia minimoitui. Rajalta Tratiin pääsyä joutui hetken aikaa odottamaan, kun minibussikuski halusi lähteä vasta auton täytyttyä, mutta vietin leppoisia hetkiä puiden Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa erään jenkin kanssa. Hän oli lohdullisen oikeaa mieltä monesta asiasta.

Tratissa bussi tiputti meidät lajitoveriensa joukkoon bussiasemalle, ja seuraava ajoneuvo lauttasatamaan löytyi heti. Sekin vain halusi odottaa täyttä matkustajalastia, joten köyhinä lurjuksina jäimme tietenkin odottamaan. Puolentoista tunnin venailun jälkeen asemalle löpsähti uusi mälli turisteja, ja matka pääsisi jatkumaan. Jannu auton vieressä sanoi, jotta 50 bahtia per naama olisi hinta, ja se oli varsin kohtuullinen maksu matkaan nähden.

Aloimme pakkautua autoon, ja hupsistarallaa, nyt lipun hinta olikin yhtäkkiä 80 bahtia pärstältä, mikä oli noin tuplasti enemmän kuin reilu hinta, varsinkin kun auto oli tupaten täys. Minä, Laura ja vanha saksalaismies nostimme tästä selittämättömästä hinnankorotuksesta äläkän ja aloimme nostattaa kansanliikettä, joka joukkovoimallaan kiristäisi hinnan takaisin kohtuulliseksi. Väki alkoikin poistua autosta demonstraation merkiksi.

Sitten se turkasen lammaslauma antoi periksi ja meni takaisin sisään. Me kolme caballeroa otimme rinkkamme katolta ja poistuimme näyttävästi niskojamme nakellen takaisin keskelle bussiasemaa. Auto starttasi ja ajoi tiehensä, joten oli suunnitelma B:n aika. Noille limanuljakkeille emme halunneet latejamme antaa.

Hetken aikaa vaihtoehtoja punnittuamme pelastukseksemme koitui vanha ja parrakas thaimies, jonka kanssa saksalainen oli aiemmin keskustellut. Hän suostui viemään meidät yksityisautollaan määränpäähämme 250 bahtin hintaan, mikä kolmelta hengeltä oli siis vain noin 83 bahtia sierainparilta (Laura lasketaan yhdeksi nenälävistyksestään huolimatta). Naurettava hinta mahdollisuudesta osoittaa metrinen keskisormi julmalle ja kunnianhimoiselle lipunmyyjäparille.

Saavuimme vielä kaiken lisäksi lautalle ennen kaiken hyvän pettänyttä autolastillista. Saksalainen päätti vääntää veistä haavassa kertomalla väelle, että olimme päässeet perille kukin vain 50 bahtilla. Hah! Suomalais-saksalainen yhteistyö on ollut näin voimissaan viimeksi toisessa maailmansodassa.

Kannatti.



lauantai 30. marraskuuta 2013

Reissaamisen järjestä, järjettömyydestä ja sosiaalipolitiikasta

Don Detillä Laosissa juttelin ravintolanpitäjän kanssa matkustamisesta. Yksi syy siihen, että varsinkin matkalippujen suhteen on niin paljon puliveivauksia, on yksinkertaisesti se, että paikalliset eivät juuri matkusta, joten monet matkat suunnitellaan etupäässä turisteja varten.

Tämä on aika loogista. Laosissa useimmat ihmiset vääntävät vähintään 6-päiväistä työviikkoa. Kun tiet ovat kehnot ja rautateitä ei ole, milläs käyt perhettä morjestamassa edes pääkaupungissa, kun matkaan suuntaansa menee 18 tuntia ja maanantaina pitäisi olla taas sorvin ääressä? Melkoinen osa paikallisista elää ja ruokkii perheensä alle dollarilla päivässä per nassu. Siitä ei paljon ulkomaanmatkailuun liikene. Ei ihme, että turisteja pidetään maailman rikkaimpina silavaporsaina.

Kambodzan Kratiessa toinen ravintolanpitäjä kertoi, että hänen tähänastiset 3 kuukauttaan yrittäjänä ovat tuntuneet kolmelta vuodelta. Töissä on pakko olla joka päivä aamusta iltaan. Jos hän sairastuu tai haluaa käydä sukuloimassa, rafla on kiinni, ja se tuntuu ikävästi tulotasossa. Vaikka Suomen hyvinvointivaltiota on potkittu polviin viime aikoina, on se silti edelleen aivan järjettömästi stressivapaampi ja parempi systeemi kuin tämä melko lailla totaalinen sosiaaliturvan puuttuminen.

Varsinkin Kambodzan pääkaupungissa Phnom Penhissä päin pläsiä läpsähti se, mitä tyhjän päälle jäämisestä täällä seuraa. Varsinkin jokirannan suosituissa kahviloissa ja rafloissa istuskellessa pöydän ääressä kävi jatkuva virta pyörätuolimiekkosia, lapsia, nuoria äitejä ja vanhuksia joko kerjäämässä, kusettamassa tai kauppaamassa valokopioituja kirjoja, punottuja nauhoja tai tukkaklipsuja. Iltaisin kodittomista rikkaimmat nukkuivat katujen varsilla polvenkorkuisilla, puusta rakennetuilla korokkeilla. Vähän köyhemmät lepäsivät kaislamatoilla, ja osa pötkötti silkalla betonilla roskasäkki päänalusena. Tämä oli monilapsisten perheiden vakkarielämää. Koitapa siinä sitten miettiä oman liiketoimintaosaamisen vahvuuksia ja heikkouksia, ja harkita sijoitusasunnon hommaamista. Mikä vapaan kapitalismin ylistyslaulu, jossa kukin on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan!

Kehittäisivät vaan itseään, saatanat. Ai niin, paitsi että opiskelu maksaa melkoisia summia, joten tämä onnistuu vain valmiiksi rikkailta. My bad.

Tähän kohtaan lainaan tanssiorkesteri Kitkeriä Neitsyitä:
"Tulonsiirtomuoto oikeudenmukaisin
on tietenkin kerjääminen
Siinä vauraus jakautuu perusteella
oman aktiivisuuden
Siinä toteutuu kauneimmin
ideaali vapaaehtoisuuden"

Minun on mahdollista tehdä yksi kesä töitä Suomessa ja saada kokoon niin paljon dineroa, että pystyn ottamaan käytännössä 8 kuukautta vuodesta vapaaksi vieraalla mantereella. Tämä ei ole missään määrin omaa ansiotani, vaan se on seurausta ainoastaan siitä, että olen syntynyt rikkaaseen pohjoismaahan. Se 6 000 euroa, jonka tähän olen budjetoinut, on täysin järjenvastainen rahasumma lököttelyyn ja itsensä etsimiseen käytettäväksi melkein missä vain länsimaiden ulkopuolella. 25 euron päiväbudjetillani vähänkään nuukempi paikallinen eläisi helposti pari viikkoa. Kirjoitan tätä tablettivempeleellä, jonka 700 euron hinnalla täältä saisi ostettua pienen mökin.

Ei ehkä ihan tällaista. Melkoisen lehmälauman sillä kyllä saisi.

Koen, että tässä alkaa kiteytyä se, miksi pidän reissaamista tärkeänä: tällaista perspektiiviä ei vain voi saada istumalla koto-Suomessa. Täällä joutuu kohtaamaan järjettömän hyväosaisuutensa ja olemaan siitä kiitollinen. Paikallisen järjestelmän toivottomuus lyö vasten naamaa. Vaikka lahjoittaisin kaikki rahani paikallisille, aniharva pystyisi silti vetämään itseään pois köyhyydestä vähänkään pitemmäksi ajaksi. Näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, eriarvoisuutta ja kärsimystä, mutta en tiedä, mitä voisin tehdä sille. Tämä ristiriita kuitenkin pakottaa minut ajattelemaan asiaa, ja toivottavasti johtaa joko toimiviin oivalluksiin tai ainakin parhaansa yrittävään toimintaan.

Epäkohtia epäkohtien jälkeenkin. Joku täälläkin silti kantaa huolta niinkin kaukaisesta maasta kuin Tiibet.

Kiitos, Suomen ilmaiset koulut ja kirjastot, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden rakentaa elämästäni haluamaani. Kiitos, sosiaaliturva, joka on pitänyt minut pinnalla, kun elämä ei ole mennyt suunnitellusti. Kiitos, Euroopan vuosituhantinen geopolitiikka, jonka ansiosta pieni, pohjoinen ja kohtalaisen luonnonvaraton maa voi olla nyt yksi maailman rikkaimmista ja siten mahdollistaa edellämainitut kohdat.

Sitten loppukevennys, ettei mene silkaksi paasaamiseksi.

Höhö.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Viisumipirut ja inflaatioilkiöt

Pahin puoli Aasiassa reissaamista on se, kun jossain vaiheessa alkaa käydä paranoidiksi huijatuksi tulemisesta. Onko tämä bussilippu nyt oikeasti tämän hintainen? Paljonko menee lipunmyyjän taskuun? Viekö tämä minut oikeaan paikkaan, vai hylätäänkö minut keskelle ei-mitään seuraavan liikennevälineen kiskurihintaiseen armoon? Onko viisumi oikeasti tuon hintainen? Ai miten niin guesthouseni paloi viime vuonna, vastahan minä tein sinne varauksen?

Lisävaikeutta reissusäätöön tuo se, että oikeat hinnat vaihtelevat maasta, alueesta ja kysyjän pärstästä riippuen välillä hyvinkin mystisesti. Internetin ihmemaasta saa joltisenkin käsityksen siitä, mikä ainakin olisi naurettava hinta, mutta inflaatio ja turistivirrat tekevät jänniä juttuja hinnoille hyvin lyhyessäkin ajassa, kymmenestä vuodesta puhumattakaan.

Hiplailin Don Detillä guesthousen hyvin kärsinyttä Lonely Planet -opasta vuodelta 2003. Silloin Don Det oli jo menettänyt neitseyttään, mutta venematka Ban Nakasangista maksoi 8 000 kipiä (0.8 €), bungalowin sai helposti 10 000-15 000 kipillä (1-1.5 €) ja sillan ylittäminen Don Konille kustansi 5 000 kipiä (laskekaa itse). Nyt veneestä joutui pulittamaan ainakin 25 000 kipiä (itsehän tosiaan jouduin ryöstökalastetuksi 50 000 kipillä), bungaloweista joutui irroittamaan 25 000-50 000 kipiä ja sillanvartijaa oli lahjottava 25 000 kipillä. Ihan jebat muutokset nän kymmenessä vuodessa.

Osa hintojen noususta on kuitenkin ihan luontevaa ja normaalia. Aivan oma alahelvettinsä on kuitenkin varattu niille julmille jannutuutikeille ja kohtuuttomille koriantereille, jotka tunkevat nokkaansa maksumiehen ja maksun saajan väliin, silpaisevat oman osansa turistin halutusta silavasta ja poistuvat paikalta antamatta vastineeksi juuri muuta kuin läsnäolonsa ja pahan hajun.

***

Ylitin tänään Laosin ja Kambodzan rajan. Tämä rajanylitys kuulemma sisältää kaikenlaista puliveivarointia, joten olin koittanut valmistautua henkisesti bulldogmaiseen irvistyspuolustukseen. Olin hommannut guesthouseni kautta matkalipun välille Don Det - Stung Treng, tavoitteenani päästä mahdollisimman nopeasti pois ulkopuolisen matkajärjestäjän kikkailevasta huomasta. Hintaa koko lipulle oli 18 $.

Ensimmäinen jännä osuus oli se, että matkailufirman lupaama ja hintaan sisältynyt venekyyti purjehti mahtipontisesti guesthouseni ohitse vailla aikomustakaan pysähtyä. Just. Kun kävi selväksi, että eipä toista venettä ole tulossa, guesthouseni isäntä, Allah häntä siunatkoon, otti aloitteen ja heitti minut veneellään Ban Nakasangiin, saattoi turistibussiasemalle ja vaihtoi vielä lippunikin seuraavaksi lähtevään bussiin, olkoon hänen partansa aina simasta märkä.

Paikalla oli tietenkin vain länkkäreitä ja muutama paikallinen kuski, mikä on aina vähän huono merkki: silloin palvelut ja hinnat on yleensä vahvasti sovitettu valkonahkaisille kukkaroille. Pöydän ääressä eräs paikallinen puhui erinomaista englantia ja jakeli viisumihakemuskaavakkeita. Kaikki paperityö kannattaa yleensä tehdä aina etukäteen, jos mahdollista, joten nappasin omat kappaleeni ja aloin nautiskella byrokratiasta.

Sitten on aika jälkiviisauden: jos olisin ollut hereillä, olisin tässä vaiheessa katsonut ja kuunnellut, millaisia keskusteluja mies kävi ympäröivien länkkärien kanssa. Sitten olisin voinut kaikessa hiljaisuudessa pistää passini talteen, odottaa bussin lähtöä ja hoitaa itse koko viisumiruljanssin rajalla. Sen sijaan erehdyin antamaan passini ja paperini hänelle, ja hän pyysi rapsakkaa 30 dollaria. Viisumin oikea hinta on 20 $, ja tällä rajalla viranomaiset välillä pyytävät 25 $. Lisäksi rajalla halutaan 1-2 $ per puoli "leimausmaksua" eli hyvänmielenlahjuksia rajavartioviraston joulujuhlaan, mutta se on mahdollista välttää ainakin osittain puhumalla. Kyseenalaistin siis hänen hintansa, mutta vastaukseksi tuli melkoinen pyrsky nopeasti puhuttua englantia siitä, miten hän vain laittaa passit ja rahat eteenpäin, ja hänelle itselleen ei jää mitään. Niinpä vissiin. Juttelin rajalla omat viisumimuodollisuutensa hoitaneiden kanssa, ja tuo jannu teki jokaisen turistin kohdalla vähintään dollarin tai enintään 3 dollaria voittoa. Kun yhdessä satsissa on 30-40 turistia, jannu tienaa päivässä paikallisen maanviljelijän kahden kuukauden palkan. Hyvä diili varmasti hänelle.

No, itku pitkästä ilosta: maksoin hänelle 50 dollarin setelillä, jota vahvasti epäilin väärennetyksi. Hah! Oppiipahan olemaan! Odottelimme vielä puolisentoista tuntia jotain mystistä toimenpidettä ennen kuin minibussilaumamme lähti kohti rajaa. Matkalla jubailin hauskan hollantilaisen MJ:n kanssa, ja kliffaa oli sen puolisen tuntia. SIlläkin matkalla homma saatiin ryssittyä: perillä rajalla saimme huomata, että MJ:n ja yhden jenkin rinkat ovat tiessään bussin katolta.  Pitkällisen selvittelyn tuloksena ennen pitkää selvisi, että ne olivat pudonneet sieltä, koska kuski oli kiinnittänyt ne pääasiassa pyhällä hengellä.

Tarinan opetus: tarkista aina itse, että kamasi ovat oikeasti mukana oikeassa ajoneuvossa ja oikeasti kiinni jossain. Jos joskus erehtyy menemään eri dösään kuin kamansa, se on morjens vaan niille.

Sillä välin viisumipiru ohjasti meidät vaimonsa pitämään rajaravintolaan (kohtuuhintainen, yllättäen), jossa sitten odottelimme reilut kaksi tuntia, ensin passejamme, sitten bussia ja sitten MJ:tä ja tämän rinkkaa, joka ei kuitenkaan koskaan saapunut. Viimeisen tiedon mukaan hän, jenkki ja minibussin kuski etsiskelivät rinkkoja tienpientareilta.
Rajalla sentään tapasin kivoja Kambodzan suunnalta tulevia ruotsalaisia, joiden kanssa rupattelin Don Detistä ja annoin vinkkejä. Harmi, etten ehtinyt kysyä mitään Kambodzasta, kun yhtäkkiä tuli hirvittävä kiire bussiin. Svenssonit maksoivat Laosin-viisumeistaan 40 $, kun itse maksoin omastani 35 $. Jippijei korruptiolle.

Bussissa oli yllättävän viihtyisää. Kambodza on ihan kaunis maa, vähän metsäisempi kuin Laosin ne osat, joissa kävin. Ja täällä on enenmmän nyppylöitä. Stung Trengin lähestyessä mietin, että kyllähän tätä vielä parin tuntia jaksaisi tänään, ja voisin mennä suoraan Kratieen saakka. Kysyin apukonduktööriltä hintaa moiselle. 8 $. Koska paikallisbussi maksaa 5 $, ei tullut diiliä, ja valmistauduin poistumaan Stung Trengissä. 50 metriä ennen poistumista toinen apukonduktööri kysyi, että miksi menen Stung Trengiin, sanoin, että mikäpä jottei. Hän ehdotti, että menisin Kratieen, mutta nyt hinta olikin 10 $. Tarjosin 5 $, hän sanoi että johan passaa, riipaisi matkalippuuni kuulakynällä "KT" ja poistui bussista. Epäilen, että bussikuski ei koskaan nähnyt vitostani.

Hetken päästä aloin kuitenkin vainoharhailla rinkastani. Oliko perille mennyt tieto siitä, että sen pitää jäädä bussiin? Ovela sotasuunnitelmani asian tarkistamiseksi oli, että pyysin kuskia pysähtymään, jotta voisin ottaa lääkkeitä rinkastani. Läpi meni kuin väärä 50 dollarin seteli, tsekkasin rinkkani läsnäolon ja saatoin rentoutua.

Kambodzan tiet ovat aika jänniä, jos tykkää mäkihypyn raskaasta sarjasta. Kuski myös virnistelee koko ajan suun täydeltä. En tiedä, pitäisikö huolestua.

Pitää alkaa oikeasti järjestellä enemmän viisumeita etukäteen, niin kuumotukset voisivat vähän vähentyä.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Viimeinen päivä Don Detissä, ja nettiseikkailun huumaa

Paratiisi alkaa olla menetetty, sillä huomenna Laosin julma ja kunnianhimoinen viisumijärjestelmä pakottaa minut siirtämään tomumajani rajan yli tuonpuoleiseen, eli Kambodzan kuningaskuntaan. Siinä kuumottaa vain kolme asiaa:

1) Mites nuo kyydit? Varasin minibussikyydin turistifirman kautta Don Detistä Kambodzan Stung Trengiin hintaan 18 dollaria, sisältäen venekyydin bussiasemalle. Tästä ylityksestä on hjelvetisti ristiriitaista dataa ja vanhentunutta infoa saatavilla.
Joskus rajanylitykseen (yhteensä reilun sadan kilsan matka) on liittynyt neljällä eri bussilla säätöä, joidenkin matkatavarat ovat lähteneet eri bussiin ja kadonneet iäksi, bussi ei olekaan mennyt perille Stung Trengiin vaan tehnyt bisnestä tuktuk-kuskeille jäämällä viitisen kilsaa kylästä, sumffaraa. Joskus taas kaikki on mennyt tosi hyvin ja kätevästi ja humppampaa, ei mitään huolta eikä ongelmaa. Jännityksellä jään odottamaan tätä vaihetta.

2) Viisumi ja rajaviranomaiset. Täkäläiset karhubaretit ovat kuulemma läpeensä korruptoituneita ja muutenkin kohtuuttomia, ja bussifirman viisumiasiamies leikkaa vielä oman siivunsa matkalaisparasta. Teoriassa Kambodzan kuukauden turistiviisumi maksaa 20 dollaria, mutta täällä kaikki ovat sanoneet, että 25 $ rajalla pyydetään plus vielä dollari-pari hyvänmielen lahjusrahaa "leimauskuluista".
Pahin, mitä voi käydä, olisi bussista jääminen ilman tavaroita keskelle Ei-Mitään. Jos se uhkaa, viimeinen myrkytetty ässä hihassani on kansainvälinen pressikortti, jolla voin nostaa maan syövereistä esiin vitsauksista pahimman: vihamielisen mediahuomion. "Ettekö te tiedä, kuka minä olen!?"-gambiitti saattaa joko saada asiat rullaamaan tai viisuminmyöntämisen jäämään kokonaan.
Helpointahan olisi varmaan maksaa mukisematta, mitä pyydetään, mutta olen sillä tavalla kuttumainen ihminen, että minua ärsyttää tulla huijatuksi. Tämä asenne epäilemättä saa minut jonain päivänä vielä oikeisiin ongelmiin.

3) Hyvinpalvellut Laosin fraasisanakirjani tulee olemaan yhtä tyhjän kanssa, ja khmerinkielestä vastaavaa ei ole hallussani. Olen netistä lunttaillut kevyesti, mitä on esmes morjes ja kiitos, koska niillä tekee jo hyyyyyvin paljon esimerkiksi vastentahtoisten tullivirkailijoiden yhteistyöhalulle. Mm. tästä syystä Kambodzan-kiertue tulee sisältämään vähän vähemmän maaseutua ja vähän enemmän isoja kaupunkeja.

***

Aikani Don Detillä on kyllä ollut erittäin viehättävää. Olen viettänyt ensimmäistä kertaa elämässäni useita päiviä tekemättä oikeasti juurikaan mitään. Riippumatoille valitettavasti huomasin olevani allerginen: niskaparkani kiskaisee itsensä täysin juntturaan sellaisessa lepäillessään. Tämänhetkiset selkämökkyläni vaativat purkamiseensa hevoslinimenttiä, 21-vuotiasta single malt -skottiviskiä ja rälläkän. Ehkä myös joukon havaijilaisia alkuasukaslapsosia tanssimaan selkäni päällä.

Maaseutu on ollut hirveän kaunista ja lempeää, ja eläintenpaljous on miellyttänyt minua suuresti. Kasvissyöjänä ei tarvitse edes kohdata sitä, että eilisen söötti nuori kana on tämän päivän söötti, hyvin maustettu paisti. Ja olen saanut olla rauhassa! Useimpina päivinä en ole sanonut kymmentä lausetta enempää, ja nekin ruokaa saadakseni.

***

Täälläolo on myös alleviivannut sitä, kuinka modernin maailman lapsi kuitenkin olen. Melkein joka ilta olen istuskellut inter_netikän päässä, lueskellut ja keskustellut Suomessa olevien kanssaihmisten kera. Päivittelen blogia ja postailen Twitteriin (@tapiopellinen, check it) havaintojani. Tämä on täysin erilaista reissaamista kuin kymmenenkin vuotta sitten olisi ollut. Olen koko ajan yhteydessä elämäni tärkeisiin ihmisiin, ja jos en hetkeen anna kuulua itsestäni, vanhempani mailaavat ja kysyvät, että mikäs on boogie.

Samalla on mahdollista lukea tuhansien muiden reissareiden kertomuksia ja vinkkejä siitä, miten mikäkin rajanylitys hoituu ja mitä se maksaa mitenkin. Tieto mahdollisista huijauksista tulee nopeasti julkiseksi.

Teknosoturointia, sitä tämä on. Mutta en valita: tämä tekee kaikesta helpompaa, ja vaikka kihlahanimuppelini minua aina syyttääkin siitä, että haluan aina mennä vaikeimman kautta, helppoudessa on monia erittäin hyviä puolia. En ole enää niin nuorikaan, katsokaas. Olen saanut aivan riittävästi seikkailun tuntua tästä loputtomasta säätämisestä, vaikka siitä suurimman osan on voinut tehdä suunnilleen englanniksi.
Tämä on ensimmäinen pitkä kiertoreissuni tänne päin maailmaa, ja sen pääasiallinen tarkoitus on maistehella kevyesti kaikkea, mitä tällä maankolkalla on tarjota. Tällaista usean maan ympäriajelua tuskin tämän jälkeen täällä teen. Siinä määrin rasittaa vaihtaa hiippakuntaa aina, kun on juuri alkanut päästä kärryille kielestä ja toimintatavoista. Seuraavilla reissuilla sitten syvemmälle pusikkoon ja keskittyen niihin maihin ja tekemisiin, joista pidän eniten.

On ollut hirveän vapauttavaa päästää irti siitä mielikuvasta, että tällainen reissu ei ole juuri mitään, ellei vaella viidakon läpi jalkaisin vuoristoheimojen huudeille syömään riisiä riisillä kuukausiksi. Jos koen itse olemiseni mielekkääksi, niin siihen ei ole millään Oikean Reissaritekemisen Virastolla sanomista.

Tämä on ensikosketus näihin huudeihin, ja syvälle pinnan alle pääseminen vaatii kokemusta ja tietämystä, jota vasta hankin tällä hetkellä. Ei minulla ole kiire olla katu-uskottava ja vakavastiotettava. Jos minua huvittaa piipahtaa Phuketissa, niin minähän käyn (Pattaya on jo nähty, siellä ei tarvitse käydä enää ikinä).

Minulla on mukana helvetin kallista elektroniikkaa ja rautainen itsetunto, joten kaikki on hyvin. Aion jossain vaiheessa pitää parin viikon off the grid -nettitauon (luultavasti Pohjois-Laosissa), mutta siinähän pidän, jos huvittaa. Ellei, niin ei haittaa sekään. Kaikki on hyvin, ins'Allah.

torstai 7. marraskuuta 2013

Welcome to the jungle, daa diba daa

Disklaimeri: mitään kuvia ette saa, koska netti yskii jo tekstinkin kanssa.

Toissapäivänä: reissu Savannakhetista Don Detille. 10 tuntia, 6 ajoneuvoa, vain kolme kusetusta. Tästä esimerkkinä keskusteluni venekuskin ja tämän rahastajan kanssa:

Minä: "Moro, pitäis päästä Don Khonille."
Venekuski: "Ookoo, heitä 50 000 kipiä (5 €), kun ei oo muita matkustajia."
M: "Ok, väsyttää, en jaksa tinkiä. 30 000 pitäisi olla oikea hinta, mutta jos tää jäbä vie minut suoraan Don Khonille, niin worth it."
Viisi veneminuuttia myöhemmin...
V: "No niin, täällä ollaan :3 "
M: "Täähän on Don Det, Don Khon on vielä noin neljän kilsan päässä."
V: "Juu, täältä pääsee siltaa pitkin Don Khonille."
M: "Eiku veneellä piti mennä Don Khonille, siksi otin koko veneen itselleni."
V: "Jep, ja täällä ollaan, siltaa pitkin pääsee :3 "
M: "Eiku veneellä! Tämä vene, Don Khonille."
V: "Juurikin! Silta on tuolla saaren toisella puolella."
M: "Voipa saatana."

Note to self: älä maksa mitään kyytiä etukäteen, jos vain mahdollista.

Venematka sentään oli julmetun kaunis. Si Phan Do, eli 4 000 saarta, on alue Mekong-joessa, jossa joki haarautuu parinkymmenen kilometrin matkalla useaan haaraan, joiden keskellä on niin simpurasti saaria. Auringon laskiessa näkymät olivat melekoisen paratiisilliset. Don Det -saaren pohjoispäässä päivän banaaliusannos tuli saman tien, kun veneeni karahtaessa rantahietikkoon vieressä lillui toinen vene, joka oli tungettu tupaten täyteen Beer Lao -päissään olevia nuoria backpackereita, eurodance raikasi ja laulu kaikui.

Koska varsinkin Don Detillä ja Don Khonilla luonto on kaunista, asuminen julmetun halpaa (oma mökkini 2.5 euroa per yö), lainvalvonta olematonta ja sillai, varsinkin tuo Don Detin pohjoiskärki on muuttunut kohtalaiseksi reppureissarihelvetiksi. Joka toinen rafla tarjoaa ganjaa tai taikasieniä,  biletysmahdollisuuksia on joka nurkalla ja rannat ovat bungalow-rivien reunustamia.

Onneksi tämä on vain yksi puoli aluetta. Vartin kävelyllä pääsee keskelle niin idyllistä laolaista maaseutua, että huhhahhei. Lehmät ja puffelit laiduntavat menemään, kaikkialla on kanoja, riisiä ja vehnää pistetään viljellen, lapset juoksevat kouluun ja paikalliset, erittäin hyvin muodostuneet parikymppiset miehet potkivat rottinkipalloa verkon yli. Vartin pyöräilyllä pääsee suoraan metsään.

Eilen:
- Heräsin viideltä katsomaan, kun aurinko nousi Mekongin ylle. Oli euforista.
- Jouduin kantamaan pyöräni pusikon kautta, kun lehmä seisoi polulla eikä halunnut keskeyttää märehtimistään.
- Joukko iilimatoja hyökkäsi kimppuuni lehtien alapinnoilta. Hukutin mokomat kapitalistinpirut.
- Väistelin tiellä poukkoilevia kananpoikia. Miten tuo laji pysyy hengissä?
- Puhkaisin pyörän renkaan. Mihin, ei aavistustakaan, mutta tiet koostuvat lähinnä terävistä kivistä ja mudasta. Ehkä se selittää.
- Irvistelin paikallisille lapsille. Eivät hymyilleet.
- Todistin elämäni kovinta kaatosadetta. Kuuden minuutin aikana tuli vettä tonneittain.
- Keskustelin paikallisen guesthouse-raflan isännän kanssa suomalaisten ja laolaisten alkoholinkäytöstä. Nappomiehiä on täälläkin, mutta kännit kiskotaan paljon harvemmin.
- Päivän aikana kiersin sekä Don Detin että Don Konin pyörällä kertaalleen ja Don Detin vielä kävellenkin. Ihmeellistä, mihin on aikaa, kun herää auringon noustessa.
- Menin nukkumaan yhdeksältä, koska thug life.

Tänään:
- Aloitin aamuni paikallisten lemppariaamiaisella, nuudelisopalla. Yllättävän hyvä idea, koska ainakin tulee juotua paljon nestettä heti aamusta.
- Vaihdoin majapaikkani keskellä ei-mitään olevaan guesthouseen, jolla on todella miellyttävä ympäristö. Muita majoittujia ei ole, joten voin olla totaalisen rauhassa.
- Luin riippumatossa.
- Nukuin riippumatossa.
- Katselin tabletilta piirrettyjä riippumatossa.
- Kirjoitin tämän blogauksen.
- Yritin keksiä Riku Rantala -vitsejä, mutta en ole vielä keksinyt, vaikka olin riippumatossa.

Villi päivä, siis.

Tämä on kyllä melkoisen hermolevon paikka. Pidän suuresti. Sen näkee, että täällä käy kohtalaisen paljon reissaajia, mutta enemmän hyvää kuin huonoa siinä on. Monissa paikoissa ymmärretään jonkin verran englantia, ruokalistat ovat enkuksi, ja majoitusoptioita on paljon. Samalla maaseutu ja ns. uugeet huudit ovat ihan hollilla.

Jännityksellä odotan myös huomista peseytymistä. Bungalowissani ei ole omaa kylppäriä, joten käyn yhteistiloissa, joissa suihkun tilalla on kippo ja vesihana. Parranajosta tulee elämys, luultavasti myös katsojille.

Ja ai että mää nautin yksin reissaamisesta. Olen tänäänkin puhunut ehkä kymmenen lausetta. Liekö tämä sitten sitä suomalaisuutta. Kihlattuni Laura tosiaan lähti Savannakhetin kauniista kaupungista vehreään Vietnamiin, ja tapaamme uudestaan Kambodzan Phnom Penhissä, kunhan sinne asti ennätämme.

Yksin- ja kaksinreissaamisen eroista pitääkin kirjoittaa jossain vaiheessa. Nyt taidan keskittyä juomaan Beer Laoa ja kuuntelemaan gekkojen huutelua. Hajotkaa Babylonin pakkaseen! Bää!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Viiden viikon villitys

Reissua on takana viisi viikkoa ja kolme päivää. En ole koskaan ollut näin pitkään yhtäjaksoisesti reissussa: sekä pyhiinvaellus Espanjassa 2007 että työharjoittelu Ukrainassa 2008 kestivät vain viisi viikkoa kumpainenkin. Nyt alkaa tutkimaton alue: miten reagoin näin pitkään tien päällä olemiseen? Missä vaiheessa iskee kulttuurishokki? Entä kauhea koti-ikävä? Milloin riisi alkaa pursuta korvistakin? Milloin saan malarian? (onneksi on lääkkeet)

Tämä taitaa olla sellainen... Man-Boobha.
On kiehtovaa olla uusilla urilla. Vaikka jokainen päivä olisi kuinka lempeän leppoisaa lekottelua, teen koko ajan jotain, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Olen kuin ajassa matkustava kapteeni Picard, joka työntää inhimillisen ymmärryksen ja tiedon rajoja koko ajan kauemmas! Mikä yhden hengen psykologinen tutkimusmatka! Mitkä käymättömät korpimaat!

Joita tämä Swedish Bakery & Pizzan vegepitsa mainiosti edustaa.

...niin siis piti sanoa, että on tosi siistiä olla ekaa kertaa näin pitkällä matkalla. Tämän neitseän matkan jälkeen vastaavaa tulee olemaan paljon vaikeampi kokea. Sen olen huomannut jo nyt, että tällainen koko ajan vaihtuvien maiden ja kaupunkien kavalkadi on pitkällä reissulla kuluttavampi kuin yhteen tai kahteen maahan ja kaupunkiin keskittyminen. Tavat, kielet, rahat ja tekemiset vaihtuvat koko ajan. Vientiane tuntuu nyt hyvin kotoisalta ja hallussa olevalta, kun kaikki elämälle välttämättömät palvelut (pyykki, aamiaispatonki, kasvisruoka, hyvä wifi) ovat löytyneet lähimaastosta. Huomenna alkaa taas aika säätämisen, kun lähdemme yöbussilla Savannakhetiin, jossa olemme perillä joskus aamuviideltä.

Ja korvapuustia, saatana. Nyt ollaan kaukana kotoa. Kuivaa oli, mutta namia silti.

Nyt tuntuu jo siltä, että olisin ollut matkalla ikuisuuden ja että kohta pitäisi palata, vaikka melkein koko matka on vielä edessä. Ja toisaalta, ei sitä niin paljon enää ole. Pari viikkoa Laosissa, sitten kolmisen viikkoa Kambodzassa, reilu kuukausi Thaimaassa, toivottavasti yli puolitoista kuukautta Pohjois-Laosissa, ja sitten onkin reilun kuukauden kestävän paluumatkan vuoro Kiinan ja Venäjän läpi. Kuulostaa todella lyhyeltä ja todella pitkältä ajalta.

Onneksi elämän realiteetit pysyvät yllä, kun katselee tätä elämän ja kuoleman kiertokulun näytelmää!



Tässä puoliminuuttisessa psykologisessa trillerissä muurahaiset kuvaavat arkipäivän pettymyksiä, jotka kuljettavat meitä vääjäämättä kohti hautaa. Kärpänen edustaa meidän kunkin maallista tomumajaa, joka yksinään on vain säkki kuollutta lihaa. Pystysuora seinä on se piste, jossa meidän jokaisen tulee tehdä valinta: rakastaako vai ei.

Samasta tapahtumasta oleva, kaksi minuuttia kestävä Director's Cut -versio (Useita alustamateriaaleja! Toinen kuvakulma! Lisää murkkuja!) julkaistaan, kun sen pukkaaminen verkkoon kestää vähemmän kuin puolitoista tuntia. 35 megaa on tosi paljon, kattokaas.


perjantai 18. lokakuuta 2013

Fiilarit Vientianesta, ja Venäjä - 1, Tapio - 0

Matka Thaimaasta Laosiin oli häkellyttävän helppo ja yksinkertainen, vaikka paikalliset raja_henkilöt halusivatkin pitää "10 minuutin tauon" (kesto 45 minuuttia) juuri, kun olin läpsäisemässä passiani viisumoitavaksi. Lyöttäydyimme yksiin hieman varttuneemman hollantilaisen pariskunnan kanssa, jotta tuktuk-kyydit olivat hieman halvempia, ja höpöttelimme kevyesti jonotellessamme.

Bussissa rajalta Vientianeen meille alkoi iskeä läpänderiä rajan toisla puolla 6 vuotta asunut lähetyssaarnaaja Gary (Missionary-Gary, höhö), ja keskustelimme jänniä Suomen ja Kalifornian uskontokuntien eroista. Thaimaalaisilla kristityillä on kuulemma paha taipumus olla vielä ehdottomampia uskonasioissa kuin jenkkiläisillä oikeistokristityillä, mikä oli yllättävää.

Lisäksi pari penkkiriviä taaempana istunut paikallinen punasuinen ja -silmäinen miekkonen virkosi aina välillä kemiallisesta tokkurastaan ja yritti ehdottaa meille reissua pohjoisen traveller-ryyppybailuhelvetti Vang Viengiin. Emme lämmenneet.

Vientianen-hostellimme oli kyllä niin backpacker-mesta kuin olla voi. Free vodka from 9-10, dormihuone täynnä irlantilaisia (tarjosivat viskiä, nautin!), leffahuone, ah. Mutta koska samalla hinnalla sai ihan Vientianen keskustasta yksityishuoneen, vaihdoimme kortteeria jo seuraavana päivänä. Nyt on hallussa niin hyvät mestat, että viihdymme täällä varmaankin ainakin viikon, ehkä enemmänkin.

Vientiane on kyllä mainio kaupunki. Matala kuin mikä, eli aurinko paistelee miellyttävästi rakennusten lomasta. Täällä on oikeita pilviäkin, jotka varjostavat hieman kärsivää skandinaavia. Koska tämä on pääkaupunki, turistin hengissäselviäminen on naurettavan heleppoa: kyltit ja ruokalistat ovat usein myös englanniksi, ja suurin osa paikallisista puhuu ainakin välttävää engelskaa. Thaimaan maaseudun jälkeen tämä on ihan tervetullutta, vaikka melkoisessa kuplassa sitä täällä pystyy elämään.

Tämä on kyllä yksi lempikaupungeistani koskaan tähän mennessä. Pieni mutta iso, kaikkea löytyy muttei liikaa, ja moni asia on hyvin helppoa.

Uskaltauduin jopa ajamaan polkupyörällä! Enkä kuollut! Liikenne täällä on hyvin paljon lempeämpää kuin esimerkiksi Helvetin esikartanon parkkipaikalla Bangkokissa. Ensi kierrokselle on kyllä pakko hommata moottoripyöräkortti, että voin vuokrata mopedin ja ottaa koko maanosan vielä paremmini haltuuni.

***

Onneksi kaiken hyvän vastapainoksi Sosialististen Neuvostotasavaltojen eikunsiis Venäjä pistää kapuloita kampoihin. Voin nyt faktana kertoa, että Venäjän federaation suurlähetystöstä Laosin Kansandemokraattisessa Tasavallassa EI saa Venäjän viisumia, ellei ole oikeutettu asumaan Laosissa vähintään 180 päivän ajan. No, tulipahan testattua. Jäljellä ovat vielä Phnom Penhin, Bangkokin, Hanoin ja Hong Kongin suurlähetystöt. Jos missään niistä ei onnista, minun pitää lentää kotiin Pekingistä, mutta ehkä sen kestää. Kaipaisin vain niin kovin Siperiaan maalis-huhtikuussa. Lunta! Kylmää! Slaavilaista byrokratiaa! Vodkaa!

Tutkimukset jatkuvat.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Neitsytmatka rajan taa

Huomenna on ensimmäinen kerta, kun ylitän kahden valtion rajan maata pitkin kaikkien fanfaarien, viisumikikkojen ja sählingin keralla. Aiempi kokemukseni asiasta on viime vuoden kevään interraililta, jolloin Itä-Euroopassa junaan välillä nousi milloin minkäkin valtion rajaviranomaisia leimailemaan passiani. Tuolloin en ollut edes selvittänyt, mahtaisiko johonkin maahan tarvita viisumia. Kiitos, pyhä huolettomuus.

Agendamme huomenna on tosiaan ylittää Thaimaan kuningaskunnan ja Laosin kansantasavallan rajalla lipuva Äiti Mekong Ensimmäistä Ystävyyden Siltaa pitkin. Kätevästi laot päättivät laittaa pääkaupunkinsa Vientianeen aivan rajan tuntumaan, joten pääsemme laskeutumaan alueelle hieman kevyemmin kuin pahimpien rajaseutujen kautta.

Viisumipuljaus tosiaan tuo omat haasteensa tähän soppaan. Udon Thanin (nykyinen olinpaikkamme) linja-autoasemalta pääsisi suoraan bussilla Vientianeen, ellei lipunmyyntiluukulla olisi ollut hymynaamoin ympäröity lappunen "No visa, no ticket". Laosin viisumin saa noin 35 dollarilla joko Bangkokista Laosin suurlähetystöstä tai suoraan rajalta - muita optioita ei oikein ole.

Ohjelma tulee siis olemaan suunnilleen seuraava: ensin bussilla Udon Thanista Nong Khaihin, Thaimaan-puolen rajakaupunkiin. Nong Khaista surautamme tuktukilla Ystävyyden Sillalle, leimauttelemme passimme Thaimaasta poistumista varten, siirrymme pikkubussilla sillan yli, täyttelemme kaavakkeita, viskomme dollareita Laosin rajaviranomaisille, koitamme välttää korruptiomaksuja ja sitten hilpaisemme rapsakalla paikallisbussilla Vientianen keskustaan ja säädämme itsemme rahanvaihtohumpparallan jälkeen guesthouseemme.

Näin EU-kansalaisena tämä ruljanssi tuntuu naurettavan monimutkaiselta ja tarpeettoman arkaaiselta jäänteeltä menneisyydestä. Eikä tämä ole vielä mitään verrattuna siihen, kuinka jännää Laosin ja Kambodzan välisen keskellä-ei-mitään sijaitsevan rajan ylittäminen tulee olemaan. Ei julkista liikennettä, ei englannintaitoisia, muchos corruptios kummankin puolen rajaa, kusettavia bussiyhtiöitä and all that jazz (ainakin internetin mukaan).

Eikä mikään ole mitään verrattuna Äiti Venäjään. Voi veljet ja veikkoset.

Aion tosiaan palata Kaakkois-Aasiasta junalla, ja se tarkoittaa oivaa tilaisuutta verestää venäjänkielentaitojani. Jos koskaan pääsen sinne asti, siis. Venäjän viisumin hakeminen muussa kuin omassa pysyvässä asuinmaassa on vähän tällainen hankalampi juttu. Jotkut lähetystöistä myöntävät viisumeita muillekin kuin kyseisen maan kansalaisille, jotkut eivät ja jotkut välillä myöntävät, välillä eivät.

Tilasin interwebsistä Express to Russia -sivun kautta 18 dollarin hintaisen visa invitationin (erittäin nopea ja hyvä palvelu, suosittelen), ja nyt aion käydä heiluttelemassa sitä kaikissa matkan aikana kohtaamissani Venäjän suurlähetystöissä siinä toivossa, että jossain joku myöntäisi minulle viisumin. Kaiken muun pettäessä kuulemma Hong Kongin Venäjän-suurlähetystö myöntää iloisesti viisumeita kenelle vain, mutta se tarkoittaisi, että Kiinan-viisumiini tarvittaisiin oikeus kahdelle maahantulolle (kerran Vietnamista Kiinaan ja kerran Hong Kongin erityishallintoalueelta Manner-Kiinaan), mikä taas maksaa lisää ja vaatii vähän enemmän säätämistä. Plus Hong Kongissa dormimajoituskin maksaa puoli munuaista, eikä minulla ole siellä kavereita, toisin kuin Shanghaissa ja Pekingissä. Ylimääräinen kierto muutenkin pitkällä paluumatkalla, brrh.

Venäjälle matkailu alkaa vaikuttaa hyvin haastavalta. Viisumihakemuksessa kysytään mm. työnantajan nimeä ja osoitetta, ja seitsemän päivän kuluessa mille tahansa paikkakunnalle saapumisesta oma viisumi pitää rekisteröidä paikkakunnalle, ettei paha miliisi tule ja sakota. Tai jos sakottaa, joutuu sakottamaan jostain muusta. Jälleen kerran pullamössöinen EU-kansalaisuuteni nostaa päätään ja sanoo, että onko tämä tosiaan näin olennaista? Slaavilainen byrokratiakoneisto ei korvaansa lotkauta, korkeintaan pieraisee ilmoille väärin täytetyiltä viisumihakemuksilta tuoksahtavan savupilven ja kääntää kylkeä.

Toivottakaa minulle lempeitä byrokraatteja.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kindness of strangers, eli räkää ja laskuvarjosotilaita

Otsikko on villi viittaus Kate Adien omaelämänkertaan Kindness of strangers. Ukrainalaisesta divarista mukaani tarttunut kirja oli yksi merkittävistä asioista, jotka saivat minut kääntymään journalismin puoleen. Kate Adie siis oli BBC:n ensimmäisiä naispuolisia ulkomaantoimittajia. Hän oli paikalla Irlannin pahimmissa levottomuuksissa, Tianmenin aukion verilöylyssä, Persianlahden sodassa, Falklandin sodassa ja melekoisen monessa muussa vähän vaikeammassa paikassa. Kirjan nimi tulee siitä, että jopa keskellä pahimpia kuviteltavissa olevia julmuuksia ja kärsimyksiä ihmiset olivat valmiita auttamaan täysin tuntematonta ja kielitaidotonta ihmistä, joskus oman henkensä uhallakin.

***

Maanantaipäivän matkustusoperaatio oli taas sensorttista säätöseikkailua, mikä omalla kohdallani on todistanut Adien havainnot oikeiksi. Matka Phitsanulokista Sappraiwan Grand Hoteliin oli vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta Sappraiwan epäonnekseen sijaitsee melkoisen keskellä ei nii mittää. Tiedossa oli, että Phitsanulokin yhdeltä torilta pääsee oranssilla songthaew-autolla puolimatkassa sijaitsevaan Wang Thongin kylään, joten ajattelimme suunnata ensin sinne ja sieltä kikkailla tiemme Sappraiwaniin.

Jossa riittää luksusta jos monenmoista.
Wang Thongiin pääseminen oli helppoa. Mitään linja-autoasemaa tai vastaavaa ei kuitenkaan löytynyt, joten ajattelimme tallustella takaisin paikallisen valtatien varteen ja toivoa, että ohi menee jonkinlainen oikeaan suuntaan matkalla oleva ajoneuvo, lopullinen määränpäämme kun sijaitsi kuitenkin aivan valtatien varressa. Matkalla valtatien ylittävälle jalankulkusillalle (koska vain hullut ja kuolemaa rakastavat yrittävät juosta 8-kaistaisen, erittäin vilkkaasti liikennöidyn valtatien yli täkäläisessä liikennekulttuurissa) törmäsimme paikalliseen nuorisojoukkoon, joka chillahteli menemään valtatien varressa.

Kukaan ei valitettavasti puhunut englantia, mutta karttaa taputtelemalla saimme viestittyä, että tänne pittäis piästä. Seurasi paljon kiivasta thainkielistä väittelyä, paikallisen, noin 14-vuotiaan alfatyttösen ankaria käskyjä laumalleen ja pari mystistä kännykkäpuhelua. Älypuhelimen käännösohjelmalla (kiitos, teknologia) meille viestittiin, että oranssi bussi toiselta puolen tietä veisi meidät perille. Jotta varmasti löytäisimme pysäkin, jolle oli matkaa siis noin 300 metriä, meidät rinkkoinemme lastattiin skootterien selkään ja surautettiin suoraan pysäkille. Onneksi matka oli lyhyt, sillä väärään suuntaan moottoritietä skootterin kyydissä rinkka selässä oli melko kuumottavaa kulkea.

Pysäkillä venttailimme nelisenkymmentä minuuttia, kunnes oikea bussi tuli, ja halleluja! Eräs paikallinen puhui englantia, ja saimme kommunikoitua bussikuskille, mihin olemme menossa. Tästä se urkenisi, ongelma ratkaistu. Nyt piti ainoastaan enää seisoskella puoli tuntia bussissa ja olisimme perillä. Thaimaalaisen paikallisbussin istuimiin nimittäin ei tätä 185-senttistä rankaa tungeta hevillä eikä progella. Seistessäkin pääni otti kiinni kattoon. Pygmien ja kääpiöiden maa on tämä.

Ja ei, ei se mennyt ihan näin helposti.

Huristelimme bussilla, kunnes etäisesti tuttuja maamerkkejä alkoi näkyä - olimme siis tämän hotellin maisemissa ollessamme täällä hoitamassa norsuja 2011. Yhtäkkiä, hotellin portti tuli näkyviin, mutta kuski ei jarruttanutkaan. Aloimme roudata rinkkojamme kohti ovea, joka tietenkin oli auki ajon aikana, ja huutelimme kuskia hidastamaan. Loikkasimme veks ja aloimme taivaltaa rinkat selässä portille. Lähistöllä olleet kojut näyttivät tutuilta, yhdessä olin varmasti viimeksi käynyt syömässäkin.

Portilla kuitenkin oli sotilas, ja portin takana oli lisää maastopukuisia miekkosia baretit päässä ja M-16-rynnäkkökiväärit kädessä. Myös portintakaiset rakennukset olivat aivan uusia, niitä ei ollut silloin kun viimeksi kävimme täällä.

Porttirakennuksesta luoksemme dallaili paikallinen upseerismies miekka vyöllään. Kävi ilmi, että ei, emme olleet Sappraiwan Grand Hotel & Resortissa, vaan Thaimaan armeijan laskuvarjoerikoisjoukkojen harjoitusalueella. Kartan tökkiminen alkoi taas, ja eräs sotilaista päätti lähteä heittämään meidät autollaan perille. Auton takapenkillä oli taisteluvöitä ja muuta armeijasälää, ja kojelauta oli koristeltu söpöillä norsutarroilla.

Vartin ajelun aikana rupattelimme sotilaan kanssa, hän kun puhui muutaman sanan ihan ymmärrettävää englantia. Sitten eteemme avautui hotelli, joka oli aivan väärä. Lisää kartan tökkimistä ja asian selittelyä, takaisin valtatielle palaaminen, pari reitinkysymistä ohikulkijoilta ja hupsansaa, pääsimme perille Sappraiwaniin. Edes bensarahaa ei miekkonen halunnut urakastaan.

***

Sappraiwan on tosiaan jäätävä luksushotelli, jonka yhteydessä on norsujensuojelualue. Mystinen rikas liikemies rakensi hotellin hyvälle paikalle ja alkoi pyörittää bisnestä. Kerran kaupungilla hän kuitenkin näki kärsivän norsun ja tämän ohjaajan eli mahoutin kerjuulla ja alkoi ajatella: "Ei tuo ole norsunarvoista elämää. Jumaliste, minullahan tätä pätäkkää piisaa, minäpä korjaan asian."

Thaimaassa tosiaan metsätyöt on tehty norsujen avulla parintuhannen vuoden ajan. Viimeisen sadan vuoden aikana metsätyökoneet ovat kuitenkin tulleet laajempaan käyttöön, ja tämä on tehnyt monista metsätyönorsuista työttömiä. Työttömät norsut ja mahoutit ovat joko alkaneet viihdyttää turisteja norsun kannalta huonoissa oloissa kaupungeissa, tai kesyt norsut on vain ajettu pois työmailta, jonka jälkeen ne ovat tehneet tuhoa maaseudun ihmisten taloille ja istutuksille.

Tämä liikemies osti lisää maata ja alkoi ostaa vanhoja työnorsuja puistoonsa viettämään norsunarvoisia eläkepäiviä. Nyt alueella majailee reilut kymmenen norsua, joista muutama on syntynyt täällä.

Koko hotelli on nyt niin rajusti norsuteemainen, että oksat poies. En ole missään nähnyt koskaan yhtä monta erilaista versiota norsupatsaista, -tauluista, -kupeista, -kylteistä, -peitoista, -pylväistä ja mistä ikinä.

Ja jumaleissön, kun norsut ovat siistejä elikoita. Ne ovat sosiaalisia, älykkäitä ja huumorintajuisia. Viime kierroksella huomasimme, että eräs pikkunorsuista ei oikein pidä uimisesta. Muut norsut tietenkin koittivat puskea sen veteen aina, kun se erehtyi lähellekään rantaa.

Norsujen kanssa painiessa myös häviää aina, vuoden ikäinen pikkunorsukin tuntuu kuin koittaisi rekkaa työntää.

Hotellin ulkopuolella sijaitsevassa uberluksus-bungalowissamme on vain yksi ongelma.



Huomatkaa rennonletkeä populaarikulttuuriviittausele lähteestä, jonka jälkiä saattaa olla havaittavissa blogini kielenkäytössä muuallakin.

***

Ja kliffasti juuri siisteimmässä mahdollisessa ympäristössä päälle kävi julma trooppinen mongoliflunssa. Nenä puskee räkää, kurkussa on kookospähkinä ja kevyt kuume tekee olosta höpön. Onneksi paikallisesta apteekista sai semmoisen kasan troppeja, että kaikki gekkoa pienempi kuolee. Hyvänä puolena emme ole vielä olleet malaria-alueella, joten siitä ei tarvitse olla sen kummemmin huolissaan.

Kyllä tällä arsenaalilla yksi flunssa talttuu.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kuihdun ja kuolen

Minulla on reissatessani ongelma, joka näinä nollakokoihanteiden ja syömishäiriöiden aikoina tuntuu nololta.

Laihdun matkustaessani järjettömän paljon.

Varsinkin vaellusreissuilla tämä menee suorastaan naurettavaksi. Pahimmillaan olen viikonlopun metsäreissun aikana menettänyt 3 kiloa painostani, vaikka olen ollut hyvin nesteytetty koko ajan. En ymmärrä, millaisia määriä pähkinöitä ja suklaata minun pitäisi napaani tunkea, jotta paino ei lähtisi laskemaan. Näissä ruipelohujopin 70/185-mitoissa olen jo nyt laihanlainen, ja parin kilon tipahtaminen saa kylkiluuni jo kiiltämään auringossa. Lihasmassan kasvattaminen tuntuu olevan toivoton projekti, kun en vaan mitenkään ehdi syödä niin paljon, että jotain jäisi kroppaankin.

Sama ilmiö tapahtuu nytkin. Syön 2-3 ravintola-annosta ruokaa päivässä plus aamu-, ilta- ja välipalat, ja paino vain tippuu. Kotimaassa harrastan aktiivisesti hikiliikuntaa, täällä vain runsaasti kävelyä (joka on kyllä aika hikistä sekin, terveisiä 32 lämpöasteelle).

Hitto vie kielen ja pahanhajuisen hengityksen. Laihtumiseen eivät nämäkään auta.

Yksi olennainen vaikeus on reissaavan kasvissyöjän tuska. Kun pitää vähän katsoa, mitä suuhunsa pistää, ei voi nälän vaaniessa vain tälläytyä lähimmän katukeittiön jonoon ja heittää arvalla, mitä tällä kertaa kupuunsa ahtaisi. Syömässä käyminen on aina vähän pitempi projekti, kun pitää fraasisanakirjan kanssa selvitellä, mitä kasvissyönti kunkin mielestä tarkoittaa (kanahan ei ole lihaa, eihän). Proteiinin saanti on sinänsä helppoa, kun lähes kaikessa käytetään kananmunaa tai erinäisiä palkokasveja, ja tofua on yllättävän monessa paikassa.

Toinen ylläri oli aamu- ja iltapalan löytämisen vaikeus. Pieniä snäksejä olisi vaikka millä mitalla, ja mutta ne ovat kaikki... Lihaa. Supermarketeista on löytynyt hyvin leipätarvikkeita, jogurttia ja sellaista länkkäreille tutumpaa pikkupurtavaa, mutta herratar varjelkoon sitä onnetonta sielua, joka erehtyy säilömään huoneessaan suojaamatonta syötävää. Ne murkkujen, lurkkien ja muiden basiliskien laumat, joita sen jälkeen joutuu katselemaan, tekevät kenestä tahansa välittömän paastonkannattajan. Ilman omaa jääkaappia ei ruokaa paljon säilytellä. Ekstraplussana katukeittiöiden ruoka on niin halpaa, että parin päivän välipalat maksavat usein enemmän kuin noiden päivien ateriat. Ei kauheasti motiveeraa tukemaan multikansallisia superkorporaatioita.

Phitsanulokista onneksi löytyi Jaroen Tham -niminen kasvisravintola (rautatieaseman liikenneympyrästä etelään, kunnes tie tekee kaksi mutkaa), jossa oli julmetun herkullista kasvismättöä. Paikallinen erikoisuus ilmeisesti olivat lihajäljitelmät, joista piti pariinkin kertaan varmistaa, että ne oikeasti ovat eläimettömiä. Menisivät nimittäin täydestä vannoutuneellekin lihaanille. Jaroen Thamissa syötiin sitten joka päivä, mutta ei haitannut yhtään. Kun edeltävät päivät ruokavalio tuppasivat koostumaan riisistä ja paistetuista vihanneksista tai pad thaista munalla, oli melkoista luksusta saada eteensä kasvisruokaa, joka oli tarkoitettukin sellaiseksi ja maustettu asiaankuuluvalla, kyyneleitä tirauttavalla tavalla.

Lopuksi haluan esittää hatunnostoni, virtuaalikaljan tarjoamiseni ja yleisen pokkurointini thaimaalaisten huoltoasemamausteille. Paikallisessa makujärjestelmässä diggaillaan siitä, että ateriassa maistuvat suolainen, makea, kirpeä ja tulinen. Keskimääräisessä raflapöydässä on tarjolla suomalaisten suolaa, pippuria ja tabascoa vastaava maustenelikko, josta löytyy makuja vastaavasti kalakastiketta, sokeria, etikkaa ja chiliä. Sekä kalakastikkeessa että etikassa lilluu yleensä pilkottuja chilejä antamassa niille ekstrapotkua. Varsinkin chilitetty etikka on jumalaista herkkua, joka tekee mistä tahansa sapuskasta maittavaa. Näiden jälkeen ei ole suolan ja pippurin pariin palaaminen. Yksi suurista tavoitteistani on tuoda pussillinen herrrrrrrrrkullisia kuivattuja chilejä kotomaahan, jotta saan suun ruvelle vastakin.

Ja tosiaan, jos joku keksii, mitä minun pitäisi syödä, että en kuihtuisi kokonaan, kertokaa ihmeessä. Virtuaalista ruoka-apua vastaanotetaan.

***

Muissa kuulumisissa olen ilmeisesti saanut trooppisen mongoliflunssan. Nokka on tukossa, kurkkuun sattuu ja imusolmukkeet ovat kepeästi koholla. Näissä fiilingeissä on hyvä huomenna lähteä ultra-super-mega-höpönlöö-luksusresort Sappraiwaniin (millä, sitä ei tiedä vielä Erkkikään). Siellä vietämme viisi yötä uberbungalowissa, käymme morjestamassa pari vuotta sitten hoitamiamme norsuja ja jatkamme kohti Udon Thania ja Laosin rajaa. 17. päivä Thaimaan viisumi menee umpeen, eikä minun tekisi yhtään mieli selvitellä asiaa paikallisten byrokraattien kanssa.

Lopuksi kuvassa ilmeeni, kun tapasin ensimmäisen torakan vessassamme. Kun saimme joukot viimein järjestykseen ja varustettua poisto-operaatiota varten, kyseinen julma ja kunnianhimoinen elukka oli ehtinyt piiloutua, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Aion kostaa tämän nöyryytyksen popsimalla hänen lajitovereitaan, kunhan heitä sopivasti paistettuna ja chilimaustettuna löydän.

Alastomuus on katsojan silmässä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

From Nakhon Sawan with love

Nakhon Sawan. Bangkokin Khao San Roadin kaikennähneiden reissuruunien mieleen jo pelkkä nimi tuo Beerlaoa kylmemmät väreet. Betonitalot ja Hänen Majesteettinsa kuvat hallitsevat maisemaa, toisin kuin aivan kaikissa muissa thai-kylissä. Kaiken ylle kohoaa kaupunkia hallitsevan Big C -supermarketmafian massiivinen logo.

Tuonne pimeyden ytimeen me olimme matkalla.

Olin peittänyt kasvoni kerroksella kenkälankkia ja mopista väsäämälläni tekoparralla sulautuakseni paremmin paikallisten joukkoon. Jos minut äkättäisiin, seuraukset olisivat... Vakavat. Hinnakkaan tuktukin kiitäessä kohti tukikohdaksi soviteltua Bangrak Resortia vilkuilin syrjäkarein ympärilleni. Kioskin edessä kököttävä lapsipari, selviä ilmiantajia. Nuudelisoppaa hämmentävä thaimamma, varmasti kiikarit taskussa. Pokerinaamani kuitenkin piti, eikä kukaan epäillyt mitään. Olin huijauksen Halla-aho, vetkuilun Viinanen, bluffauksen Berlusconi.

Tukikohta oli hulppea, mutta vihollisvaltion pienet, kuusijalkaiset ja kärkkäät vakoojat ilmaantuivat ovenraosta välittömästi otettuani ruokatarpeeni esille. Epäilen, että ne halusivat analysoida ruokavalioni voidakseen aiheuttaa minussa hivenaineiden puutostiloja yhdessä katuruokakojujen korruptoituneiden myyjien kanssa. Julmat ja kunnianhimoiset pirut. Agentti Oranssikin on eläkkeellä.

Lähdin tiedustelemaan ympäröivää seutua varmistaakseni pakoreittini ja ruokahuoltoni. Ensimmäistä soppakojua ohittaessani myyjä kuitenkin katsoi minua silmiin, ja hänen suunsa vääntyi lempeään mutta salaa niin ilkeään hymyyn. Eih! Tekopartani oli jäänyt tukikohtaan, ja suunseutuni oli kirkkaanvalkoinen kuin kukuxklanilaisen lakana. Silmäni kuitenkin tuikkivat yhä keskeltä pärstää, joka olisi mennyt täydestä murjaanien missikisoissa.

Lähdin juoksemaan, mutta toivoa ei ollut. Joka puolella ihmiset hymyilivät, vilkuttivat, tööttäilivät kulkuneuvojensa torvia ja huutelivat tervehdyksiä.TURISTI! NAKHON SAWANISSA!

Peitetarinani oli menetetty, eikä mitään ollut tehtävissä. Pesin naamani, heitin hoppariloimet roskikseen ja menin kahvilaan särpimään pirtelöä. Kaikkialla minua tervehtivät hämmentyneet katseet, hymyilevät suut ja vilkuttavat kädet. On ihan jees olla turisti.

***

Nakhon Sawanista löytyi myös puisto, jonka keskellä oli saari, jonka keskellä oli syvästi hämmentävä rakennelma. Oli kuin hotelli olisi päättänyt muuttua vuoreksi mutta kyllästynyt kesken kaiken. Rakennusta oli alettu peittää teräsverkon päälle läpsityllä, maalatulla betonilla niin, että sen ulkokuori muistutti suuresti luonnonkalliota. Ylös päästäkseen piti ylittää siltaa pitkin vallihauta, joka olisi kevyesti pitänyt velociraptorin loitolla, ja kasvillisuus oli vallannut portaikon kummankin reunustan. Ylhäällä pariin huoneeseen pääsi vielä sisään, ja näköalat olivat miellyttävästi puiston suuntaan. Kaikki oli hylättyä, mutta yllättävän siistiä. Suomessa vastaavanlainen paikka olisi välittömästi täpötäynnä roskaa ja pulloja.

Hetken aikaa paikalla pyörittyämme mestoille pamahti koulupoika ja kolme tyttöä. Emme voi tietää varmasti, joten täytyy olettaa niin, mutta kyseessä ilmeisesti oli paikallisen nuorison ns. kutupaikka. Vähän sellaiset vibat joidenkin saarella pyörijöiden käytöksessä oli, nääs.

Jos zombiapokalypsi iskee Aasiassa ollessani, tiedän, mihin suojaudun. Molemmat saarella johtavat sillat sai suljettua tukevilla teräsporteilla, ja järveä pitkin pääsisi helposti suurimpia zombikeskittymiä väistellen kaupungille hakemaan tarvikkeita.

Paitsi, jos zombit älyävät kävellä veden alla. Silloin ei ole toivoa.

***

Tämänhetkinen sijainti on jo Phitsanulokissa, joka on kertaluokkaa miellyttävämpi kaupunki. Eloisampaa, vähemmän teollisuutta, enemmän kaikkea. Mukava paikka. Tästä lisää myöhemmin.

torstai 26. syyskuuta 2013

Landen kutsun kuulen, ihmisiä ystäviksi luulen

Ensimmäinen siirtyminen Thaimaan sisällä on nyt takana. Sijainti on Bangkokista noin 250 kilometriä pohjoiseen Nakhon Sawanin kauniissa, tai no, ainakin kaupungissa. Bussimatka kesti kolme ja puoli tuntia ja maksoi huikeat 160 bahtia eli 4 euroa per nassuntuutelis. Kaupunki on (varsinkin Bangkokiin verrattuna) pieni, matala ja mukava, vähän kuin kihlattuni HEH HEH.

Ensimmäiset todelliset kielimuurit ovat tehneet itsensä tiettäväksi täällä: abouttiarallaa kukaan ei puhu englantia, ei sitten yhtään. Onneksi fraasisanakirjasta voi osoitella soveltuvia kuvia, ja paperilapulle thaiksi kirjoitettu "Onko teillä kasvisruokaa?" on tehnyt tehtävänsä. Vasta kerran olen saanut nuudelisoppaa, josta puolet oli kauhistuttavaa, kuollutta eläinkudosta.

Sitä en kyllä lakkaa koskaan hämmästelemästä, miten hyvin ihmiset voivat ymmärtää toisiaan ilman yhteistä kieltä. Espanjan pyhiinvaelluksellani vuonna 2006 keskustelin vanhan espanjalaisukon kanssa pitkät pätkät paikallispolitiikasta, polkupyöristä ja niiden hinnoista. Minä puhuin englantia ja äijä espanjaa, mutta jotenkin ne merkitykset vain siirtyivät.

Tänä iltana haeskelin sapuskaa (ällöluksuksellisen super)resortin ulkopuolelta. Purjehdin lähimmälle kojulle, morotin marisevalla turisti-thaillani ja ojensin kasvissafkalappuseni. Noup, silkkaa lihaa oli heillä tarjolla. Olisivat mieluusti heittäneet minut motskarilla paikalliseen 7-11:iin ostoksille, mutta sieltä ei myöskään saa mitään järkevää. Dallailin hieman eteenpäin, ja koska en löytänyt mitään muutakaan paikkaa, ajattelin mennä paikalliseen (superprameaan) yökerhoravintolabaariin, jossa eilen söimme. Matkalla sinne ohitin kojun uudestaan, ja ympärille kokoontunut poppolo huikkasi minut vielä mestoilleen.

Emäntä oli päättänyt, että hänhän vaikka sitten pyöräyttää minulle jotain totaalisen improvisoitua. Ilmeisesti kyseessä oli joko perhe tai suuri ystäväjoukko (siinä 8 ihmistä, iät 15-70), kaikilla oli minulle asiaa ja kysymyksiä. Suomesta tiedettiin, että siellä on kylymä, niin kylymä. Hetken puljailun jälkeen saatiin selville, mitä kaikkea en voi syödä, matami läpsäisi nuudelit tulille ja hälinä jatkui. Lopulta minulle iskettiin tassuun muovipussillinen nuudeleita, kasviksia ja kaikkea sekalaista sälää, eikä rouva halunnut edes maksua ottaa. Kiitin vuolaasti ja siirryin hotlalle. Oli muuten turkasen hyviä nuudeleita, paikalliset mausteet ovat täysin omaa luokkaansa. Varsinkin chilinen kalakastike, mm. Ja chili, aijaijai.

Oman kokemukseni mukaan ihmiset ovat lähes 95-prosenttisesti kivoja, ystävällisiä ja avuliaita. Tähänastisten reissujen aikana en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa olisin ollut pulassa ja joku ei olisi minua auttanut. Kukaan ei ole edes aktiivisesti tahtonut minulle pahaa niin, että sitä olisi mitenkään varmuudella huomannut. Rahaa nyhtäviä taksi- ja tuktuk-kuskeja ei lasketa, elantoaan koittavat tienata.

Ihmisen perustarpeet ovat kuitenkin ympäri maailmaa niin yhtenevät, että varsinkin hengissä selviytymisessä kieli- ja kulttuurimuurit eivät ole juuri mitään. Nälkä, jano, väsymys, kylmä, sairaudet: näitä on kaikkialla, ja ne ihminen helposti ymmärtää eksoottisenkin kanssaolijan kohdalla.

Eksotiikasta voisi mainita, että kyllä sitä huomaa olevansa vähemmän turistipitoisessa kaupungissa. Lauran vaaleaa tukkaa ja pisamaista naamaa ja minun hongankolistajan korkeuttani ja hehkeää hipiääni tuijotetaan kaikkialla täysin avoimesti. Olen keskimääräistä thai-miestä päätä pitempi, enkä meinaa mahtua varsinkaan seisomaan julkisissa liikennevälineissä juuri mitenkään. Ja tämä sentään vasta 250 kilometrin päässä Bangkokista. Jännityksellä odotan Phitsanulokia, joka on vielä kauempana, Laosin maaseudusta puhumattakaan.

Mutta niin. Ihminen on ihmiselle hyvä. Se on maailmankäsitykseni pohja, ja miellyttävää kyllä, maailma todentaa käsitystäni jatkuvalla syötöllä. Ihmisissä on paljon enemmän hyvää kuin pahaa, vaikka paha usein näkyy selkeämmin.

Loppukaneettina mainittakoon, että puhdas pyykki on maailman hienoin asia. Se on jotain aivan uskomatonta. Varsinkin maassa, jossa kosteusprosentti huitelee 95:ssä ja kaikki on koko ajan hiestä märkää.

Bangkokin pohjoisella bussiasemalla oli hauskaa.


Paikallinen snack-herkku oli valkosipuliöljyssä paistettu sokerikorppu. Varsin jännittävä makuyhdistelmä.


METAL! \,,/_(>___<)_\,,/

lauantai 21. syyskuuta 2013

Viva la revolución!

Kävinpäs tuossa eilen lompsimassa itäisen Bangkokin suunnilla. Apostolinkyydittimeni osuivat Lumphinin puistoon, jonka ajattelin olevan miellyttävän vehreä hengähdys betoniviidakossa.

Hämmennykseni oli suuri, kun puiston portilla minua tervehti kaksi ja puoli metriä korkea Guy Fawkes -naamari ja melekoisen massiivinen sinivalkoinen telttakylä. Oli parturia, oli soppatykkiä, oli buddhalaista vallankumouskirjallisuutta. Ja yo dawg, isojen telttojen alla oli pieniä telttoja. Kaikki armeijamaisen siisteissä riveissä, täydellisesti järjestyksessä. Telttoihin oli jopa merkattu niiden postiosoitteet.

Fawkes-naamareita oli vähän joka puolella, ilmeisesti symboliikan siirto myös kaakkoisaasialaiseen kulttuuriperintöön oli onnistunut mainiosti. Juttelin telttakylässä kuukauden asuneen bangkokilaisen lakimiehen, herra Surititin kanssa, joka kertoi, että parin viikon välein protestoijajoukko laittaa naamarit päähän ja menee osoittamaan mieltä paikallisten hallintorakennusten edustalle. Suurimmat valituksen aiheet ovat hallituksen korruptio, öljy- ja kaasupitoisen maan myyminen Kambodzalle, kohtuuton lainanotto finanssikkojen suosikkielimeltä International Monetary Fundilta, hallituksen jäsenten itselleen puuhaama menneiden rikosten armahduslaki ja sokerina pohjalla kuningassuvun epäkunnioittaminen, jota tosin taidetaan täällä käyttää vähän sellaisena geneerisenä lyömäaseena ketä tahansa vastaan, vähän kuin sotaveteraaneja Suomessa.

Retoriikka oli melkoisen villiä, yhdessä pamfletissa hallitusta syytettiin muun muassa kansanmurhasta. Koko touhu tuntuu henkilöityvän entiseen pääministeri Taksiniin, joka sattumalta on miljonääri, kuulemma istunut vankilassa ja suhmuroinut rajulla kädellä etuja lähipiirilleen. Taksin on ollut maanpaossa vuodesta 2006 lähtien, joten minulle ei ihan tullut selväksi, miten hän liittyy tämänhetkisiin protesteihin, ellei sitten vain symbolina eliitin korruptiolle ja muulle iljettävälle. Pamfletin mukaan Taksin johtaa edelleen vallanpitäjiä kulissien takaa, varsinkin neuvoen Thaimaan nykyistä pääministeriä, siskoaan Yingluckia.

Perinteisesti media kuulemma on hallinnon talutusnuorassa, koska julkinen tuki mediataloille on ilmeisesti merkittävä osa niiden toimintaa, ja jos toimittajat tekevät vallanpitäjiä ärsyttäviä juttuja, rahoitus katkeaa ja toiminta loppuu.

Surititin mukaan telttakylä saa rahoitusta joltain pieneltä oppositiopuolueelta, mutta naapuriteltassa asunut herra Eak vakuutti, että tässä kansa pitää huolen itsestään ilman ulkopuolista rahoitusta ja haluaa muuttaa koko tämänhetkistä puoluejärjestelmää paremmaksi, hyläten myös oppositiopuolueet. Harjoitan skeptisyyttä jälkimmäistä väitettä kohtaan. Osalla varmasti on moisia ambitioita, mutta mesta näytti hyvin rahoitetulta, järjestäytyneeltä ja samanmuotoiselta. Kaikkien isojen telttojen kangaskin oli samaa, ja niitä oli ainakin parisataa. Pienet teltat olivat myös kaikki noin kolmenmallisia erilaisia kupolitelttoja.

Lisäksi paikalla tarjottiin ilmaista kasvisruokaa kaikille ohikulkijoille, ja minullekin annettiin osani. Oli muuten herkkua, etenkin jälkiruoaksi ollut makea, rapea munakas voilla ja hunajalla. Suritit myös kutsui minut asumaan telttakylään pariksi päiväksi. Jumaleissön kun tekisi mieli, mutta seuraavien aikojen suunnitelmat on jo lyöty lukkoon. Pitää katsoa, kun tulen takaisin Bangkokiin. Se olisi ainakin jotain aivan uutta.

Sydämeni kyllä sykähtelee aina räväkästi, kun kansa nousee vallanpitäjien korruptiota vastaan. Sanokaa minua romantikoksi ja pukekaa minut Che-paitaan. Che che, pikku apina.

Kiitos, blogi-applikaatio

Kahden tunnin säätämisen tulos katosi bittiavaruuteen. Huomenna uusi yritys. Sillä välin kuva tästä massiivisesta liskosta!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Reissussa opittua, osa 1

Jos salaatissasi näyttää olevan paprikaa, SE EI OLE PAPRIKAA. Olet hengenvaarassa. Poistu välittömästi alueelta tai varaa litra-pari jugurttia, kasa valkoista leipää ja kahmalokaupalla kurkkuja lievittämään pahinta poltetta.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Sign of the times

SE ON MERKKI

Lentokoneen (naurettavan hifiteknisessä ja tulevaisuusvibaisessa) viihdelaitteen leffavalikoimassa on mikäpä muukaan kuin kaikkien tuntema ja joidenkin fanittama Braveheart. They may take our lives, but they will never take... Our FREEDOM!

Merkit taivaista eivät ole yleensä näin selkeitä, mutta on tässäkin tulkinnanvaraa. Taipumaton sydän ja usko ihmisiin johtaa... Vapauteen? Siihen, että hevoset kiskovat raajat irti? Prinsessaan ja joltisenkiin palaan valtakuntaa? Badass-kasvomaalaukseen? Kaikkiin näihin?

Tämä teknosoturin reissutapa on kyllä melkoisen huvittava. Ensimmäisellä reissullani Espanjassa mukana oli gsm-kännykkä, enkä ottanut edes laturia, kun en uskonut sellaista tarvitsevani. Solisluun murruttua tarvitsin, yllättävää kyllä. Nytkin koitin minimeerata mukana kantamani roinan (epäonnistuin), mutta ilmaisesta langattomasta internetistä on tullut melkoinen myyntiartikkeli. Kahvilassa katsastan tarkkaan, minkä pöydän alla on verkkovirtapistoke. Yhteydenpito kotiin on naurettavan helppoa, mutta koitan välttää sitä. Tämän reissun tavoitteiden (niistä lisää myöhemmin) kannalta wanhoista cuwioista irroittautuminen on olennaisen kriitillistä.

Vempainaddiktin käheällä rintabassolla voin vakuuttaa, että elektroniikka on hyvä renki ja jumalattoman huono isäntä. Soon vain niin tenhoavaa, turvallista ja lempeää. Varsinkin tämä tabletinpiru, jolla on leppoisan helppoa katsella karttoja, suunnitella meiningsejä, selata Twitteriä, lukea sähkökirjoja ja pelata (Air Patriots, Dead Trigger ja Rope Escape rulez ok). Tämä on helppo henkireikä sellaiseen maailmaan, jonka tunnen ja jossa osaan toimia. Epäilemättä tämä helpottaa sitten, kun kulttuurishokki syö uskoa olemassaolon tarkoitukseen, ja no, reilussa puolessa vuodessa ehtii luultavasti uppoutua reissuunkin välineistä huolimatta. Kaiken muun pettäessä diilaan itseni jonnekin sähköttömälle biitsille Malesiaan kuukaudeksi tai pariksi. Tai jumahdan Mongoliaan.

Pakkohan sinne on taas lähteä

Juuh elikkäs 500 milligrammaa uutuudenkiiltävää matkablogia. Sisältää reissupärinää, kevyttä keulimista, satunnaista seikkailua, randomeja ruumiinvammoja ja ihanaa inhorealismia. Kylä tästä hyvä tulloo, nääs.