Paluu Suureen ja Mahtavaan

Mitäs me muutkin suurmiehet.

Aaaaah, mikä kotoisa tuoksu Uralin Kouvolan tehtaista leijuikaan palaaviin sieraimiini Koltsovon lentokentällä. Lentokentältä pois pääsy kesti taas hetkosen, kun rinkassani ollut lyhennetty treenimiekka herätti suurta hämmennystä turvatarkastuksessa. Jep, Jekaterinburgin lentokentällä turvatarkastukset läpivalaisuineen on myös kentältä poistuttaessa. For safety & Stalin!
Lentokenttäbussin lähtö viivästyi viitisen minuuttia, kun odottelin pakaaseineni turhaan rahastajaa bussin perällä, kun tavallisesta merkittävästi poiketen huima 200 ruplan summa pitikin maksaa suoraan kuskille. Tästä ja elämän hauraasta rajallisuudesta sydämistyneenä kuski kaahasi kaupungille tuhatta ja sataa bussin kiemurrellessa moottoritien kuoppien lomasta  kuin vodkapäissään sekoileva anakonda.

Oma tupa, oma lupa

Aamuseitsemältä pääsin asuntolaan, mutta siellä minua odotti järkytys: toinen italialainen kämppikseni oli lomani aikana muuttunut vietnamilaiseksi! No ei vaineskaan, vaan hyvin nopeasti ja kuuluvasti kävi ilmi, että naapurihuoneessa oli käynnissä herkkä hetki, jota pakoon lähteminen oli vaikuttanut välttämättömältä. Onneksi korvatulppavarastoni on ehtymätön.
Ilmeisesti mopot ovat lähteneet täysin lapasista ja enemmän tai vähemmän fyysisiä romanssintynkiä on syntynyt sinne, tänne ja tuonne. Tämä on melkoinen suoritus, varsinkin ottaen huomioon asuntolan aivan hirvittävän karmaisevat jousihetekasängyt, joissa jo pelkkä nukkuminen tuottaa pahaa mieltä, ahdistusta ja valtionvelkaa. Jos joskus kuulette hurjia tarinoita vaihto-opiskelijoiden hillittömästä rietastelusta ja ylettömästä elostelusta, voin vakuuttaa, että omat havaintoni tukevat ilmiön olemassaoloa. Joka yö pelkään, että jonkun sydämistyneen slaaviprinsessan mafiakontaktit potkaisevat oven auki ja luulevat minua latinoksi.

Ei ihme, että Alfa Keskukselle on kysyntää.

Muissa asuntolauutisissa suihkun tilanne alkaa olla kriittinen. Käsisuihkun letku on vuotanut jo kuukausia, poistoletku ei ole vetänyt koskaan ja nyt viimeinenkin ehjä palikka, kiinteä suihkupää päätti napsahtaa irti. Paikalle tilattu huoltomies oli maailman hyödyllisin miekkonen: hän saapui työmaalle, tutkiskeli tilannetta, kiinnitti käsisuihkun suihkupään takaisin samaan rikkinäiseen letkuun, aukoi päätä kaikille ja poistui paikalta. Ainoa muutos oli se, että kriittisen sijaan tilanne on nyt epätoivoinen.

Kiva tietää näin tammikuun puolivälissä

Venäläisen, perinteisiä
arvoja kunnioittavan
penkkisuunnittelun helmi.

Kaksi päivää paluuni jälkeen (soon 17.1. nääs) kävi ilmi, että niin, seuraava lukukausi alkaa vasta kuukauden päästä 15.2, ja tämä sydämistytti minua hiukkasen. Jos olisin ollut paremmin kärryillä ja enemmän hereillä, olisin voinut viettää paljon enemmän aikaa Suomessa. Nyt olen lähinnä "pyöritellyt peukaloitani" ja "opiskellut itsenäisesti venäjää" jopa useita minuutteja päivässä viimeisten kolmen viikon aikana. Mystisesti kuukauden sluibailu Suomessa paransi venäjäntaitoani huikeasti, joten olen yrittänyt toteuttaa samaa metodia nyt täälläkin.
Olo on ollut hieman tukala, koska uskaliaasta huoneenvaihtoruljanssista ja asuntolan administraation lupauksista huolimatta minulla on taas kaksi huonetoveria. Voin kertoa, että 10 neliömetrin huoneessa on kolmen ihmisen hengittelytoimenpiteiden jälkeen aamuyöllä melko kuumaa, kosteaa ja hapetonta. Vietin yhden hurjahermoisen yön jo parvekkeella nukkuen, mutta jo -6 asteessa olisin tarvinnut enemmän kuin kaksi peittoa. Toivottavasti kevät tulee nopeasti ja yölämpötilat nousisivat nollan tuntumaan. Elämänlaatuni parantuisi huikeasti, jos saisin nukkua ja herätä rauhassa.

I like to move it move it

Hyvissä ajoin Venäjälle paluussa parasta on ollut se, että olen päässyt taas käymään säännöllisesti kuntosalilla ja miekkailutreeneissä. Sain vihdoin omat miekkailukamani roudattua tänne, ja voi pojat, kuinka miellyttävää matsaaminen on itselle kunnolla sopivat sälät päällä. Rapiiri ja sidesword alkavat vähitellen totella kättäni ihan oikeasti, mikä on hyvin miellyttävää. Olen edelleen julma ja kunnianhimoinen käsillelyöjä, mutta what can do, validia historiallista tekniikkaa.

Pitkästä aikaa pitkämiekkasparria, minä punaisissa. Slava (mustissa) on melkoinen sotajumala, mutta pitkämiekalla pystyn sentään laittamaan kampoihin.

Seuran jampat ovat sitä mieltä, että minun pitää helmikuun lopussa lähteä koko Venäjän laajuiseen turnaukseen, joka pidetään jossain Jekaterinburgin lähikylässä. Ajatus vähän jänskättää, koska sparrasin elämäni ensimmäistä kertaa viime kesänä ja olen treenannut yhdenkädenaseita saman verran, mutta no, sarvesta härkää, kyynärpäästä miestä. Pakkohan sinne on lähteä katsomaan, mitä tapahtuu, varsinkin kun omat suojavarusteeni ovat varsin riittävät.

Dat butt is so hot everything becomes unfocused. Lisäksi, punaiset polvisukat ovat kuuminta hottia Uralilla.

***

Tavoitteenani on tänä keväänä käynnistää kirjoitushommia taas kunnon höyryllä pitkästä aikaa. Syksy meni pitkälti kärvistellessä ja stressatessa, mutta kevät vaikuttaa vähätöisemmältä. Minua kannattaa siis uhkailla ja pakottaa kirjoittamaan, sillä todellinen motivaatio syntyy vain tuskan pelosta. Ramos ramos!

Mitäs mää täällä siis teen? Reflektioita opiskelusta Venäjällä, also known as what I'm actually doing here? Reflections on studying in Russia

Mammuttipostaus. And in English, below! Huzzah!

***

Virallinen peitetarinani tälle slaavivuodelle on vaihto-opiskelu.

"Mutta Tapio, sinähän olet opiskellut jo yliopistossakin iät ja ajat, ja nykyinen maisteriohjelmasi on kolmas tutkintosi lukion jälkeen", kuulen häkeltyneiden äänien ihmettelevän takarivistä.

Samaa mietti yksikkömme johtaja, kun kerroin aikovani pilata hänen valmistumistilastonsa venyttämällä valmistumistani vuodella. Tai kuten hänelle sanoin, siis ihan varmasti vain puolella vuodella, koska teen graduni melkein valmiiksi täällä.

Mitäpä hän kuitenkaan olisi voinut sanoa, sillä otin itseni panttivangiksi. Graduaiheeni käsittelee Venäjän ulkomaanoperaatioiden kehystystä venäläisissä sanomalehdissä. Fun fact: venäläiset sanomalehdet on pitkälti kirjoitettu venäjäksi.

"Kuinka hyvin puhut venäjää?"

"En juuri yhtään vielä, mutta juuri siksi olisi niin tärkeää päästä vaihtoon."

Voitettu peli.

Bailaamaanhan minä tulin, kuten muutkin vaihtarit.

Nyt olen täällä. Koska tutkintoni on käytännössä gradua vaille valmis, minun ei täällä olisi pakko opiskella kuin Kelan opintotukilautakunnan mieliksi. Ykköstavoitteeni on saada taottua tämä turkasen kieli kallooni mahdollisimman pysyvästi. "Opi tai kuole" on ainoa tapa, millä olen koskaan saanut mitään aikaan. Kakkostavoitteeni on oppia ymmärtämään Venäjää, venäläisyyttä ja venäläisiä paremmin. Kolmostavoitteeni on kevään aikana koota graduni aineisto, kunhan löydän sopivat sanomalehtiarkistot. Ykkönen ja kakkonen edistyvät, ja kolmosestakin on parit verkot vesillä.

Meemuja osataan huudella täälläkin.

Mitä tämä kaikki sitten käytännössä tarkoittaa? No, venäläinen yliopistolaitos on melko lystikäs eläin suomalaiseen tietotekniikan ihmemaahan tottuneelle. Juuri mitään dataa esmes kurssitarjonnasta tai aikatauluista, saati sitten kotitehtävistä, ei löydy netistä. Luentotarjonta on printattu yksikön seinälle, josta sitä voi mennä pähkäilemään. Sitten periodin ensimmäisten parin viikon aikana pitää saapastella luennolle ja sanoa opettajalle, että moro nääs. Odotan suurella jännityksellä, miten saan täältä mitään suoritusmerkintöjä mukaani, koska jos nimilistoja on kerätty, ne on kerätty satunnaisille paperinlipareille puolivahingossa. Epäilen, että metodi tulee olemaan "talsi toimistoon, kerro, mitä väität opiskelleesi, ja joku kirjoittaa jonkin paperin."

Minulla on koko ajan jatkuva informaatiovajeen fiilis: tieto kulkee opettajilta oppilaille, jos kulkee. Kokeiden päivämääristä tai muista kohtuutärkeistä asioista opettaja saattaa mainita vain jollekulle oppilaalle, joka sitten kertoo tiedon muille, tai ainakin niille, jotka tuntee. Sain esimerkiksi vasta pari viikkoa sitten tietää, että vuosikurssillamme on Vkontakte-sivu, jota käytetään esitelmien aikatauluttamiseen, kurssimateriaalien jakamiseen ja mihin ikinä.

Osittain varmasti tästä syystä joustavuutta on juupelisti. Jos ei pääse koepäivänä paikalle, sovitaan uusi, ja kaikki järjestyy. Jos jokin on pielessä, niin herran haltuun, jokin ratkaisu kyllä löytyy. Tähän luultavasti auttaa se, että opiskelen paikallisten maisterikurssilaisten kanssa: väkeä on ollut enimmillään 15, joten kikkailu on ollut helppoa.

Kuten huomaamme.

Syyslukukaudella minulla on ollut kolme kansainvälisen politiikan kurssia, koska vain ne olivat englanniksi, ja orastava venäjäntaitoni olisi ollut kärsimässä suunnatonta hätää venäjänkielisillä luennoilla. Kaikkia kursseja on yksi luento viikossa koko syksyn ajan, ja kustakin saa kolme opintopistettä.

Näistä varsinkin ulkopolitiikan analyysi on ollut käsittämättömän valaiseva: käsittelyssä on ollut ensin se, mitkä asiat vaikuttavat yleisesti ulkopolitiikan muotoutumiseen, ja nyt loppupuolella se, mitkä asiat vaikuttavat nimenomaisesti Venäjän ulkopolitiikan rakentamiseen. Olen oppinut tajuttoman kasan asioita siitä, miten maailma näyttäytyy Venäjän silmin, ja Venäjän viimeisen parin vuoden ulkopolitiikka alkaa vähitellen asettua kontekstiin, jonka puuttuminen on saanut sen näyttämään niin kaoottiselta ja uhkaavalta. (Tästä lisää myöhemmässä kirjoituksessa, aihe on melko laaja.) Opetustapa on ollut melko perinteinen, vaikkakin keskustelevampi kuin usein Suomessa. Kotona luettavaa, kirjoitettavaa ja valmisteltavaa materiaalia läpsitään tehtäväksi avokätisesti. 

Valitettavasti en saanut kuvaa hänestä
Scream-naamari päässä.

Muut kurssini ovat ei-valtiolliset organisaatiot maailmanpolitiikassa ja kansainvälisten suhteiden sanasto. Molempia opettaa miekkonen nimeltä Popedash, joka on... Melkoinen persoona. Hän muistuttaa ulkonäöltään Vladimir Putinin menninkäisversiota, ja hänen pedagogiikkaansa voisi luonnehtia lähinnä psyke-progeksi postmodernismiksi. Olemme mm. ratkoneet puujalkavitseiksi muovattuja sana-arvoituksia, esittäneet improvisaatioteatterissa erilaisia ajatusmaailmoja Villin Lännen kliseiden kautta, rakentaneet sanaristikoita ja visioineet yhteiskuntien vastausta zombiapokalypsiin mm. realismin ja feminismin näkökulmista. Jamppa on kuitenkin täysin käsittämättömän tietäväinen alallaan, joten oppimista on tapahtunut asioita puidessa. Välillä tiukempikin ote asioihin olisi ollut mukava.

Venäjänopiskeluni on ollut kiehtova kokonaisuus. Viikossa on kaksi luentoa ja rutkasti kotitehtäviä. Suurin ongelma on se, että meillä ei ole mitään yhteistä kieltä venäjänopettajani kanssa: tämä on tehnyt Google Translatesta melko välttämättömän kapineen pahimpien ymmärryskarikoiden ohinavigeeraamiseksi. Opetus on mennyt melko lailla tunti kerrallaan, joka luennolla on ollut uusi aihe, uudet (venäjänkieliset) opetusmonisteet ja näin. Kotitehtäväksi on saanut kirjoitushommia ja yleistä opiskelua. Pakollisten hommien lisäksi koitan opiskella joka päivä jonkin verran keskenäni, koska kaksi luentoa viikossa on turhan vähän. Vähitellen ymmärrys on kasvanut näinkin.

Varsinkin ymmärrys olennaisista asioista.

Lukuvuoden alussa mietin, olisiko minun kannattanut laittaa 1200 euroa siihen, että olisin opiskellut koko vuoden pelkästään venäjää, 5-6 tuntia joka päivä. Edistyminen olisi varmasti ollut massiivista, mutta olen ihan tyytyväinen siihen, että opiskelen pääosin omaa alaani: sen verran isoja oivalluksia sieltä on ropissut. Ja onhan se aina mukava huomata olevansa ihan oikeasti kykeneväinen käymään korkealentoista keskustelua monimutkaisista kansainvälisen politiikan ilmiöistä jopa muussa maisterisseurassa.

Paikalliset lämpötilat ovat myös olleet rapsakat -20-25 astetta viime päivinä. Kirpaisee jo suomalaistakin. 

And now the same in glorious imperialistic English!

***

My official cover story for this slavic year is exchange studying.

"But Tapio, you have studied even in the university for years, and your current Master's programme will be your third graduation after high school", I hear confused voices wondering from the back seats.

Leader of our unit thought the same, when I told him I'm gonna ruin his students' graduation statistics by postponing my Master's by a year. Or, as I told him, surely only by half a year, as I'll get my master's thesis halfway finished here.

But what could he say, as I took myself hostage. My thesis will consider the framing of Russia's foreign missions in Russian newspapers. Fun fact: Russian newspapers are mostly written in Russian.

"How well you speak Russian?"

"Almost none, but that's why it's so important for me to get to exchange."

I won the game.

Now I'm here. As my Master's is practically ready apart from my thesis, I wouldn't need to study expect to keep the social insurance institution of Finland happy, so that student's allowance keeps rolling. My first goal is to pound this damn language into my skull as permanently as possible. "Learn or die" is the only way that I've ever managed to do anything. My second goal is to learn to understand Russia, russianity and Russians better. The third goal is to gather my thesis data in the spring from suitable newspaper archives. Goals one and two are going forwards, and I've got a few leads on the third one as well.

This is my face now. And coffee is bad. Except, of course...

So, what does this mean in practice? Well, Russian university is quite a droll animal for someone who is used to the Finnish wonderland of information technology. Just about no data of available courses or schedules, never mind homework, can be found in the internet. Available courses are printed on the faculty wall, where you can go to see what to study. Then, during the first few weeks of the semester, or maybe the first few months, you go to the lectures and high-five the teacher. I'm waiting with great interest how they'll mark my credits, as whenever a list of names has been collected, it's been on totally random pieces of papers. I suspect that the method will be "tramp into the office, tell what you claim to have studied, and somebody will stamp some paper, maybe."

I have a continuous feeling of information deficit: info moves between students and teachers with some friction. The teacher might mention exam dates to some student, who then (hopefully) tells others. For example, just two weeks ago I found out that our class has a Vkontakte-page that is used to schedule presentation dates, share course materials and what not.

Partly because of this, the system is very flexible. Not there on the exam date? Let's schedule another one, and all will be fine. If something is wrong, keep calm and carry on: eventually there will be an answer. This is probably made a lot easier by the fact that I study with the local Master's degree students, so there have never been over 15 people in the class.

In the autumn semester, I have had three courses on international relations, because only they have been in English, and my budding Russian would have failed me horribly in lectures only in Russian. All courses have one lecture per week, and each course is worth 3 ECTS.

*tirsk*

Especially foreign policy analysis has been extremely enlightening: first we went through the things that are usually thought to form foreign policy, and now we've been processing those things that affect Russian foreign policy formation in particular. I've learned an insane amount of things about how Russia sees the world, and Russia's foreign policy for the last couple of years is finally setting into an understandable context, instead of looking like chaotic and threatening. (More about this in a later post, as the subject is... Large.) Method of teaching has been quite traditional, even though more conversant than usually in Finland. I've had a lot of homework in the form of required reading, writing assignments and preparatory material.

My other courses are non-governmental organizations in world politics and thesaurus of international relations. Both are taught by a man named Popedash, who is quite a personality. Outwards, he resembles Vladimir Putin as a house elf, and his pedagogics could be defined as psyce-proge postmodernism. We have, for example, solved word puzzles, expressed different forms of thinking through improvisational theater with Wild West cliches, built crossword puzzles and envisioned different societal responses from the perspectives of realism, feminism, etc. However, he's a true expert of his domain, so learning has happened. I would have preferred a bit more strict methods sometimes. 

At least I don't have to be in the army. Hahaha!

My Russian language course has been interesting. I have two weekly lectures and a lot of homework. Biggest problem is that me and my teacher do not share a language, which has made Google Translate an essential tool to navigate around misunderstandings. Teaching has gone on an hour at a time, and every lecture has had a new topic, new (Russian) handouts, and so on. Homework has been in the form of writing assignments and just learning. In addition to obligatory tasks, I try to study a little every day, because two lectures per week is not enough. But yay, understanding has been slowly growing.

At the beginning of semester I thought if I should invest 1200 euros so that I could study only Russian for the whole year, 5-6 hours every day. I would have progressed by leaps and bounds, but I'm quite happy with studying mostly my own field, as I've gotten so great realizations from there. And it's always nice to note that I'm very capable of having a high-flying conversation about complex phenomena of international relations even when the others are also to-be experts.

Uralilta kajahtaa

Näin kahden kuukauden kotiutumisen jälkeen on hyvä hetki puhaltaa pölyt pois blogin päältä. Toivottavasti kukaan terävistä lukijoistani ei muista, että jopa viimeinen Kiina-päivitys jäi kirjoittamatta, vaikka sellaista kovasti lupailinkin.

Kärsivä ja sumuinen Moskova-selfie!

Olen tällä hetkellä keskellä kauneinta Venäjänmaata Ural-vuoriston eteläpuolella, Euroopan ja Aasian rajalla sijaitsevassa Ekaterinburgin rakastavassa kaupungissa. Homman nimi on vaihto-opiskelu Uralskii Federalnyi Universitetissä kesäkuun loppuun asti. Se lukee viisumissa, joten sen on oltava totta. Virallisen meriselityksen mukaan opiskelen täällä kansainvälistä politiikkaa (международные отношения). Se on kuitenkin vain ovela savuverho, jonka turvin muilutin itseni tänne tankkaamaan päähäni venäjää, Venäjää ja lokaalia kansanluonnetta.

Ainaisena tyyliniekkana puksutin paikalle junalla Kouvolasta. Matka kesti noin kaksi vuorokautta ja sisälsi runsain mitoin hikeä, sosiaalisia venäläisiä ja liian lyhyitä sänkyjä. 185 jumalaista senttiäni ovat juuri sen verran pitkiä, että jalkani törröttivät nilkoista alaspäin sängystä ulkona. Muuten tämä ei olisi ollut ongelma, mutta kun kaikki käytävällä kävelijät törmäilivät jatkuvasti jalkoihini. Tämä vaikeutti nukkumista hieman.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että juna on the way to go Venäjällä. Ja nimenomaan kolmosluokan platzkart, плацкарт, jossa ei uskota mihinkään turhuuksiin kuten "oviin" tai "yksityisyyteen." Plus se on halpa ja vähempipäästöinen kuin monet vaihtoehtonsa.

Asuntola on moderni ja oranssi. Huonomminkin voisi olla.

Saapuminen sujui yllättävän sutjakasti. Tutorini oli minua vastassa asemalla auton kera, ja pääsin suoraan lokaaliin opiskelija-asuntolaan. Tämä olikin viimeinen kerta, kun tutorini näin. No, kaikkea ei voi saada.

Kuten esimerkiksi naapurissa olevassa asuntola nro. 1:ssä.

Asuntolassa minut lyötiin asumaan samaan huoneeseen Edoardo from Italyn kanssa, ja naapurihuoneessa asuu kaksi tsekkiläistä Jirkaa. Koska ajat olivat kovat ja saavuin viikonloppuna, vajaan viikon ajan pedissäni oli vain patja, tyyny ja huopa, mutta ei esimerkiksi lakanoita. Ne piti erikseen kuitata haltuunsa, kun tarvittavat sopimukset oli tehty. Jokuhan voisi vaikka väittää olevansa vaihto-opiskelija ja varastaa itselleen lakanat! Onneksi järjestelmä ehkäisee tällaiset väärinkäytökset.

Ensimmäinen viikko kului massiivisessa byrokratiapyörteessä. Siis huhhuh ja voi herranjee. Epäilen, että meitä ohjastanut Polina-tutor (s. 1997 :D :D :D) on jonkinlainen masokisti, koska ei tätä 15-päisten kielitaidottomien vaihtarilaumojen paimentamista muuten voisi tehdä. Kaikkialle piti mennä mahdollisimman varhain aamulla, koska laiskat opiskelijat valuvat yleensä toimistoihin aamupäivän lopulla, jolloin jonot paisuvat järjettömiksi. Asuntolassa oleskelua varten piti saada keuhkoröntgen, jotta varmistuu, ettei kellään ole tuberkuloosia. Yliopistoon kirjoittautuminen vaati kolme eri lomaketta, kaksi kopiota passista ja sen oheislipareista ja nipun valokuvia. Eikä se riitä, osaan papereista pitää käydä hakemassa leima toiselta puolelta kaupunkia, koska miksipä ei. Leimat ovat kriittisen tärkeitä, samoin valokopiot, kunhan niissäkin on leimoja. Viisumipidennysanomustani varten tarvitsin 50-sivuisen nipun erilaisia papereita.

Säteilyä keuhkoihin, tohtori Tuppurainen.

Hiv-testilaboratoria vaikutti legitiimiltä.

Kaikki paperit olivat tietenkin pelkästään venäjäksi, joten minulla on varsin hatara käsitys siitä, mitä kaikkea olenkaan allekirjoittanut viime aikoina. Jos joku kysyisi minulta neuvoja siihen, mitä operaatioita täällä pitää tehdä, en osaisi vastata, koska olen vain kuljeskellut ympäri toimistoja valtavan paperinivaskan kanssa ja yrittänyt arvata, minkä lipareen kukin virkailija haluaa nähdä/kopioida/leimata/arkistoida. Vertaistuki ja venäjää puhuvat kaverit auttoivat merkittävästi. Tieto ei kulje millään kootulla metodilla mihinkään, mutta joku on aina kuullut jostain jotain siitä, että hiv-todistukseksi ei kelpaakaan Suomessa otettu, vaan koe pitää erikseen käydä otattamassa uudestaan yhdestä tietystä laitoksesta täällä (huolimatta siitä, että tutorini painotti elokuussa, että sekä hiv-todistus että keuhkoröntgen pitää olla, kun lähtee matkaan).

Äärimmäisen legitiimiltä.

Viime viikolla sain kuitenkin vihdoin passini takaisin uuden pitkäaikaisviisumini kanssa, minulla on virallinen opiskelijakortti ja kulkulupa asuntolaan, ja melko lailla kaikki paperityöt on nyt hoidettu. Paikallisen matkakortin saaminen on seuraava haaste, jonka aion taklata, ja sitten minun ei tarvitse enää säätää papereiden kanssa!

...paitsi jos poistun missään vaiheessa kaupungista. Ensi tiistaina teemme seuramatkan Kazaniin, Ekaterinburgin läntiseen naapurikaupunkiin. Sieltä palattuamme meidän pitää rekisteröityä uudelleen yliopistolle, eli roudata toimistoon kaksi passikopiota, kaksi migration cardin kopiota, kaksi viisumikopiota ja kaksi kopiota Kazanin hostellin tekemästä rekisteröitymisestä. Koska miksipä ei. Meitä halutaan pitää silmällä, ja passitiedot pitää antaa junallakin matkustaessa. Epäilemättä kaikki tämä data liikkeistäni Venäjällä kerätään jonnekin hallituksen arkistoihin odottamaan mahdollista tulevaa käyttöä.

Oma koti kullan kallis, ja kohtalaisen ahdas, ja netti pätkii bjerkkel.

Seuraavalla kierroksella käsittelen itse pääasiaa eli opiskelua (se on pääasia, koska sillai opiskelu tapahtuu pään sisällä, koska aivot, tiättekste nääs heh heh). Huzzatirallaa, ja lurkatkaa raivoisasti.

Lehtimies ja kaapparikiinalaiset. Komedia kolmessa näytöksessä

Jatkoa viime numerosta...

Aina välillä en meinaa itsekään uskoa näitä tapahtumia, mutta tällaisiin hallusinaatioihin ei oma mielikuvitukseni riittäisi.

Lähdin tosiaan majapaikastani käppäilemään laaksonpohjaa pitkin kohti erästä paikallista vesiputousta. Kiinassa todella monet vähänkään tunnetummat trekkauspolut on kivetty, mikä syö melkoisesti tunnelmaa, mutta tekee kaikesta tosi helppoa ja raihnaisemmillekin soveltuvaa. Nautiskelin ympärilläni nousevista vuorista, maatöitä tekevistä paikallisista (ei sillä tavalla) ja yleisestä rauhan tunteesta. Tosi jees.

Mutta sitten. Eräällä levähdyspaikalla oli joukko kiinalaisia, joista yksi kutsui minut heidän kanssaan istumaan. Kuuden hengen seurue koostui kahdesta varttuneemmasta kiinalaispariskunnasta, toisen pariskunnan tyttärestä ja joukkion oppaasta. Tytär ja opas puhuivat englantia, joten kommunikaatiokin onnistui. Ja kuvia piti ottaa, koska olin päätä pitempi kaikkia paitsi niitä, joita olin kahta päätä pitempi.

Kuten pienet elefantit konsanaan, he pyysivät minua kävelemään yhtä matkaa kanssaan vesiputoukselle. Matkalla juttelin lähinnä Yuntaon (se tytär) kanssa, joka näytti noin 12-vuotiaalta, oli oikeasti 22, opiskeli yliopistossa Kanadassa lastensuojelujuttuja ja oli hauska tyyppi.

Vesiputous oli nätti, ja sen taakse pääsi! Se oli myös kuulemma pieni ja matala.

Ja kuinka kukaan on noin lyhyt?!

Takaisin kylään päästyämme olin jäämässä majatalooni, kun he kutsuivat minut lounaalle kanssaan. Olin että no mikäs tuossa, tilaisuuksiin on paree tarttua. Menimme syömään, ja koska Yuntao pystyi tulkkaamaan, kasvisruoka järjestyi kerrankin helposti. Siitä saikin sitten jutunjuurta, kun koitin Yuntaon välityksellä selittää pariskunnille Wang ja Pan, että miksi en syö lihaa. Ajatus oli kuulemma hämmentävä.

Tämä julma ja kunnianhimoinen elikko on chiliöljyssä paistettu ampiainen. Profeettamme ja vapahtajamme Riku Rantala on ennustanut hyönteisistä seuraavaa gourmet-trendiä, ja olen samaa mieltä. Hyvää ja ah, niin rapeaa.

Atrialla pääsin myös kokemaan kiinalaista juomakulttuuria. Heillä oli mukanaan pullo maissiviiniä, jossa oli n. 60 til-% alkoholia. Sain rispektiä sillä, että pystyin juomaan sitä suuremmitta ongelmitta, mutta silti kyynelet kirposivat silmiin. Karmaisevaa myrkkyä. Kuten sain pariinkin otteeseen seuraavan vuorokauden aikana huomata, herra Pan on melkoinen ninja pullonsa kanssa. Käännä hetkeksi katseesi muualle, ja hupsistarallaa, lasisi on taas kukkuroillaan, ja herra Pan haluaa nostaa uuden maljan.

Ruoan lomassa jampat ehdottivat, että hei, mitäs jos tulisin mukaan heidän kiertoajelulleen. He olivat vuokranneet minibussin, ja olivat aikeissa mennä sillä vielä Zhangjiajieen. Kun murehdin kamojeni kohtaloa, sanoivat, että ei huolta, me maksetaan sulle ensi yöksi huone samaan hotelliin, johon menemme. Seitinohuessa hiprakassa mietin, että tehdäkö vaiko eikö tehdä, ja olin että joo.

Kipetikopeti majataloon, kamat pakkaukseen, sydämistyneen majatalonpitäjän hyvittelyä, juoksumarssia minibussiin, ja mitäs hittoa tässä nyt tapahtuukaan.

Kaikesta piti ottaa kuva tai pari.

Vuorokauden ajan joukkio pyöritteli minua ympäri Länsi-Hunanin nähtävyyksiä. Punaisia kallioita? Check. Vuorenhuipulla sijaitseva kohtuuttoman syvä usvajärvi? Jep. Keltaisen lohikäärmeen luolakompleksi? Juu. (Näistä kerron lisää erillisessä postauksessa.) Aina, kun menimme syömään, pöytään tilattiin nippu kasvisruokia minua varten. Söin niin hyvää savutofua, että meinasin kupsahtaa siihen paikkaan.

GIVE ME MOAR

Ja kun tuli aika mennä nukkumaan? No hupsistarallaa, hotelli oli käsittämättömän överi viiden tähden luksushotla, jossa huoneeni oli isompi kuin useimmat asuntoni. Siinä sitä tunsi olevansa maailman huipulla.

Tällaista vieraanvaraisuutta en ole koskaan kohdannut missään. Siis huhhuh. Täysin tuntematonta jamppaa kestitään tällä tavalla. En vieläkään ymmärrä, miksi ihmeessä.

No, hirveällä säkällähän näitä hommia hoidetaan. Syvästi olen kyllä kiitollinen, sillä itse en olisi heittänyt sataa euroa erilaisten nähtävyyksien kiertelyyn enkä olisi osannut löytää niitä. Kiinassa monet luonnonpuistot ja vastaavat on tuotteistettu rajusti, ja lähes kaikki niistä ovat maksullisia. Esimerkiksi Wulinyuanin alue, jolla nyt olen, köyhdyttää kulkijoita minimissään 245 renmibin (n. 30 €) verran per pää.

Tämä maailman pienin maailmanpyörä odotti kesää ja parempia aikoja.

Herra Wang kertoi koko ajan vitsejä, jotka saivat hänen tyttärensä facepalmaamaan. Tämä todisti jälleen kerran, että kaikki maailman isät kertovat puujalkavitsejä. Herra Pan taas tykkäsi pitää mahtipontisia puheita ja kehua rohkeuttani yksin matkustamiseen. Rouvat Wang ja Pan eivät sanoneet minulle juuri mitään, hymysivät vain ja kattoivat pöytää.

Herra Wang (vas), Yuntao, herra Pan, meikäläinen.

Sukupuoli- ja sukupolvirooleista mainittakoon, että siinä meinasi länsimaisella individualistifeministillä mennä riikinkukko kurkkuun, kun isä-Wang pyysi tytärtään sitomaan kävelyn aikana auenneen kengännauhansa. Se on kuitenkin täälläpäin ilmeisesti normaalia.

Seuraavassa postauksessa luvassa kiinalaisen maisemakauneuden fanittamista ja yleistä päristelyä.

Reissumies taas raiteilla, ja renkailla, ja jalkaterillä

Lähdin Etelä-Kiinan Guangzhousta kohti keskempänä sijaitsevaa Hunanin maakuntaa, tarkoituksenani rentoutua ja trekkailla Länsi-Hunanissa. Olin katsonut juna-aikatauluja huolimattomasti, ja minulla oli aikataulun mukaan vain 24 minuuttia aikaa hypätä pois junasta Changshassa, ostaa lippu Jishouhun ja päästä kyseiseen junaan. Muita junia ei päivän aikana mennyt Jishoun suuntaan, joten joutuisin odottamaan iltaa ja yötä, jos myöhästyisin.

Eihän se tietenkään onnistunut. Kuten Kiinassa tuntuu usein olevan, lipunmyynti on ihan eri puolella tai jopa eri rakennuksessa, kuin mistä junat lähtevät. Hetken etsiskeltyäni pääsin lippujonoon 10 minuuttia ennen junan lähtöä. Paikallinen nuoriso ihmetteli juoksevaa olemustani ja halusi antaa vinkkejä, ja siinä kielimuuria selvitellessä hupsistarallaa, edessäni ei ollutkaan vain kahta jonottajaa, vaan siihen oli tunkenut viisi jamppatuutikkia. No game.

Liiketilojen aatelia.

Mutta ei hätää! Yksi miekkonen oli bussifirman kätyri, ja alkoi kovasti myydä minulle bussimatkaa Jishouhun. Vastaavanlaisia tyyppejä oli asema väärällään, joten paranoidi mieleni haistoi palaneen käryä, mutta päätin kuunnella. Tyyppihän ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia, joten kommunikaatiomme oli bussinkuvan näyttämistä käyntikortista, Jishouta tarkoittavien kirjoitusmerkkien tökkimistä ja hintojen näppäilyä kännykän laskimella.

Bussi"yhtiön" toimisto ansaitsee erityismaininnan, sillä sen arveluttavuuskerroin oli joitakin tuhansia. Korttelin päässä Changshan juna-asemalta oli nurkkaliiketila, jossa oli hyvin rämä työpöytä ja melko arveluttava sohva, ja that's it. Jotta teevettä sai, piti hana kääntää päälle sisällä ja mennä sitten kadulle, jossa itse hana oli. Rööki paloi ja huhhahhei, mutta paikalla oli muitakin Jishouhun menijöitä, joten arvelin, ettei kovin huonosti voi käydä. Kielimuuri tuli taas vastaan, mutta raha puhuu aina.
Väliaikavinkki: jos matkustelette Kiinassa isojen kaupunkien ulkopuolella, pitäkää tallessa määränpäänne nimi kiinaksi kirjoitettuna. Se helpottaa kaikkea ihan simona. Mm. Google Translate osaa kääntää myös paikannimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi, eikä virheitä ole ollut tähän mennessä.

Kun koitin kysyä, milloin bussi on perillä Jishoussa, sain vastaukseksi vain paperille piirretyn ykkösen. Olin vähän että jaa'a, tuleeko tästä nyt sellainen 27 tunnin bussimatka Hunanin vuoristojen halki, mutta koska olin jo maksanut, vaihtoehtoja ei ollut. Zeniä suoneen ja menoksi.

Possujen matka oli paljon epämukavampi, ja sen kuuli äänistä.

Paitsi, että bussin lähtöajaksi oli merkitty 8.30, ja kun 8.45 kysyin, että niin koskas mennään, jamppa vain kirjoitti ajan yläpuolelle 8.50. Bussiin päästiin lopulta kello 10. Perusmeininki, ja niin aasialaista.

Yllätyksekseni bussissa oli ihmisen mittaiset selkänojat, jollaista vasten sain nukuttuakin, ja matka kesti vaivaiset 6 tuntia, eli 2 tuntia vähemmän kuin junalla. Mikä on tämä ihme? Miten näin voi olla? Mysteeri!

Maisemat olivat sympaattiset.

No, pääsin Jishouhun kuitenkin hyvissä ajoin. Kaupunki oli melko mitäänsanomaton, joten lähdin käppäilemään kohti rautatieasemaa, jonka pihalta lähtisi busseja Dehang-nimiseen miao-vähemmistön kylään vuorten syleilyssä. Bussin lähtiessä alkoivat maisemat jylhistyä ja sumupilvet laskeutua. Huhhuh, millaisissa maisemissa jotkut riisiä viljelevät.

Dehang on syrjäinen kylä, josta on alettu rakentaa kotimaan turisteille suunnattua mukaeksoottista lomakohdetta. Länkkäreitä ei taaskaan näkynyt yhtään, mutta kiinalaisia turisteja oli runsaasti, ja kojut olivat pullollaan rihkamaa. Mutta mikäs siinä, kylä on kauniin näköinen ja ympäröivä luonto trekkauspolkuineen juupelin nätti. Tällaisiin maisemiin ei Härmässä törmää.

Löysin passelin majatalon 60 rinmibillä (n. 8 €) per yö. Huone on tosi kauniisti lakattua puuta, ja ainoat ongelmat ovat ikkunan paikalla oleva ristikko ja pesutilojen sijainti betonikellarissa. Mutta close enough, sain peiton, huovan ja sähköhuovan. Kyllä niillä pysyy hengissä.

Ja tämä nerokas keksintö! Ruokapöydän pöytäliina on paksu ja ulottuu maahan saakka, ja pöydän alla on oranssina hehkuva lämmitin. Jalat pysyvät hyvin lämpiminä.

Aamulla herättyäni lähdin heti trekkaamaan ja hupsistarallaa, mitäs sitten kävikään ja ketkäs tapasinkaan! Suuri seikkailu jatkuu ensi numerossa.

Vieraileva stara Himasäkä Jokakamu

Edellisen postaksen videolla vilkutteleva 26-vuotias guangzhoulainen Jen on just niitä mainittuja maukka perusjätkiä. (Hänen koko nimensä tarkoittaa "Kotona rakennettu onni, ystävä maailmalle") Hänen kanssaan tuli turistua seitsemisen tuntia, ja mielenkiintoista oli.

Sekä suomalaisilla että kiinalaisilla on myös peukalot.

Jen pääsi finanssineuvontafirmansa järkkäämälle kurssille Shanghaissa ja oli siitä ylpeä, koska vain parhaille annetaan mahdollisuus koulutuksiin. Ilman niitä uralla on hyvin vaikea edetä.

Kuten Suomessa, Kiinassakaan tuoreet ylioppilaat eivät usein ole kärryillä siitä, mitä haluavat tehdä elämällään. Mutta kun suomalainen pitää välivuoden, käy ulkomailla, kokeilee jotain alaa testimielessä ja vaihtaa, jos homma ei tunnu toimivan, kiinalaisen pitää tehdä lopullinen päätös heti lukion jälkeen. Yliopistokoulutus on kallista, joten virheisiin ei ole varaa.

Jen päätyi finanssialalle aika lailla juuri niin. Lukion jälkeen hän ei tiennyt, mitä tahtoisi, mutta talousalan opiskelu yliopistossa takasi varman työpaikan ja hyvän palkan. Hän ei vielä tiedä, mitä syvällä sisimmässään tahtoisi tehdä, mutta kypsyttelee sitä rauhassa. Sille on tilaa tulevaisuudessa.

Suomessa ihminen ensin miettii, mitä haluaa tehdä elämällään, ja perustaa perheen, kun elämä vakiintuu. Kiinassa jokaisen ensisijainen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan ja suvustaan. Sitten varttuneena, kun ura, perhe ja muut olennaiset velvoitteet ovat hyvällä mallilla, on aikaa makustella ikiomia mielenkiinnon kohteita.

Tällaiselle yksilönvapautta korostavan pohjoismaisen yhteiskunnan kasvatille kiinalainen järjestys kalskahtaa erikoiselta, mutta se on syntynyt hyvästä syystä. Kuten suurimmassa osassa maailmaa, sosiaaliturvaa tai eläkettä ei juuri ole, vaan lapset ovat useimpien ihmisten ainoa vakuutus vanhuuden varalle. Velvollisuuden täyttäminen sukua kohtaan on itsestäänselvyys.

Kuullessaan, että olen toimittaja, hän on suuresti iloissaan siitä, että saan tehdä luovaa työtä. Jenille luovuus on sitä, että elää hyvää, tyydyttävää elämää, kerää siitä kokemuksia ja sitten yhdistelee niitä uusilla tavoilla. Mikki Hiiri oli hiiri, joka tehtiin uusiksi omalla, muista poikkeavalla tavalla ja hupsistarallaa, menestystä tuli. Ja kuullessaan kuuden kuukauden lomareissustani hän nauraa: miten kukaan voi vain ottaa noin paljon vapaata aikaa!

Suomi oli Jenille tuttu, koska hän on katsonut useammankin Härmää käsitelleen tv-ohjelman. Hän haluaisi suuresti Suomeen katsomaan revontulia, avantouimaan ja saunomaan. Kuulemma kuuman ja kylmän nopea vaihtelu on perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan hyväksi sydämelle, suonistolle ja lihaksille.

Lopuksi yllätysfakta: perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen luotetaan eniten kaupungeissa. Pätevät tohtorit ovat järjestään muuttaneet kaupunkeihin, joten maaseudulle on jäänyt enemmän epämääräisiä puoskareita, joiden tulokset eivät vakuuta. Todellisilla ammattilaisilla on suuresti kysyntää urbaanissa ympäristössä, mutta landella popsitaan enemmän buranaa.

Loppujen lopuksi loppukevennys:

Seen Kyle? He flies about this high.

Höhö.

Jokohama Tsuku Tsuku, eli junamatkustus Kiinassa

Kuten Jenni Vartiainen laulaa, junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan, ja täällä Kiinassa molempia on puoli miljardia. Yöjunalla Shanghain ja Guangzhoun väliseen 1 500 kilometrin matkaan (Suomen koko pituus on 1 100 kilsaa ja risat) menee rapsakat 21 tuntia. Hypersupermegaluotijunalla saman matkan pääsee parhaimmillaan neljässä tunnissa, mutta ne ovat minua paremmille ja varakkaammille ihmisille.

Kiinan talousbuumi näkyy ohikiitävässä maisemassa. Jokaisessa tuppukylässä näyttää olevan rakennusprojekteja meneillään, ja hitsausliekit loimottavat yötä myöten. Rakennuksia puuhataan täällä kellon ympäri, koska työvoimaa on koko ajan saatavilla.

Luonnollisesti vaunussa ei muita länsimaisia suurisilmiä ole. Pois ovat jääneet myös ovet, yksityisyys ja muut nykyajan hapatukset. Täällä ihminen on yhtä toisten matkustajien kanssa. Makuulaveri on kuitenkin mukava, petivaatteet puhtaat ja peitto niin paksu, että hiki tirskuu. Paikan mitoitus tosin on tehty keskimääräiselle kiinalaiselle, joten omien 185:n jumalaisen senttini taittelussa pitää nähdä vähän vaivaa.

Junan kuulutukset hoituvat sillä, että vaunuemäntämme karjuu huomattavasti siroa kokoaan kovemmalla äänellä, ja tietenkin pelkästään kiinaksi. Kuumavesivaraajasta saa kiehuvaa vettä, jolla voi kokata herkullisenperkulliset pikanuudelinsa ja vihreän teensä. Kiinalaiset varustautuvat junamatkoilleen täysin hillittömillä evässäkeillä, jotka pursuavat kananpaloja, synninhajuisia kananmunaruokia, siemeniä ja kakkusia. Kerettiläislänkkärinä oma muonani koostuu lähinnä lihanmakuisista lihattomista sipseistä, karkista ja pikanuudeleista. Terveellinen, täysipainoinen ruokavalio on aina ollut minulle tärkeä.

Ei loppunut kesken.

Vähemmän zen-henkistä saattaa alkaa ahdistaa monikymmentuntinen toimettomuus, mutta onneksi tekemistä riittää:

Joka paikka on myös tupaten täynnä, ja varsinkin halvimpien makuupaikkojen liput myydään loppuun useita päiviä ennen junan lähtöä. Koska tämä maa on niin järjenvastaisen iso, ja lentäminen on kallista, tavalliset maukka perusjätkät liikkuvat ympäriinsä nimenomaan junilla.

Guangdonin ihmisten sanotaan asuvan tulen ja jään välissä. Yhtenä päivänä lämpötila voi olla nollan alapuolella, ja parissa päivässä nousta yli kolmeenkymppiin.

Lisäksi Shanghain juna-asemalla lippuja myytiin vain kolme päivää ennen junan lähtöä, mikä tarkoitti, että halvoille paikoille ei sitä kautta ollut asiaa. Onneksi on olemassa lipputoimistoja, joista lipun saa ostettua 5 yuanin (n. 0.70 €) palvelumaksua vastaan.

Osoitteesta http://www.cnvol.com löytyy Search China train ticket offices --työkalu, jolla löytää lipunmyyntipaikkoja isoista kaupungeista. Sitä tosin ei päivitellä taajaan: yhdessä paikassa hirveän etsiskelyn jälkeen löytyi puoliksi purettu tönö, jonka seinässä vielä vilkkui junafirman rapistunut logo. Guangzhoussa lippuja pystyi onneksi ostamaan parin viikon päähän ihan juna-asemaltakin.

Useampiakin lippuja myyviä nettifirmoja on olemassa, mutta ainakin http://www.chinatraintickets.net ja http://www.chinahighlights.com/china-trains halusivat läpsiä lipuille monenlaisia ylimääräisiä maksuja 7-17 $ verran. Kummaltakin sivulta on kuitenkin erittäin helppo tarkistaa, milloin, millaisia ja minkä hintaisia junia minnekin menee.

Koska en osaa kiinaa ja monien paikallisten englanti on vähän heikohkoa, lippujen osto kävi huomattavan näppärästi niin, että kirjoitin älypuhelimeeni, mistä mihin, minä päivänä ja minkä numeroisilla junilla voisin matkustaa. Junien numerot sain yllä mainitsemieni sivujen aikatauluhausta. Homma oli helppoa sekä turistille että lippuvirkailijalle, kun olennainen data oli kirjallisessa muodossa.

Lippuni Guangzhousta Changshaan ja Changshasta Pekingiin hard sleeper -makuupaikalla maksoivat 180 ja 350 yuania, eli noin 60 euroa. Ei paha tuhansien kilometrien erittäin mukavista matkoista.

***

Ja tosiaan, Maailmanmatkaajakisassa pääsin tuomariston suosikkina ekalle haastattelukierrokselle, mutta valitettavasti noihin haastatteluihin tyssäsi tieni. Harmillista, mutta mikäs tässä, onpahan aikaa sluibailla Suomessa. Kiitos kuitenkin kaikille äänestäneille <3 <3