Viikon filosofiapaketissa neuronien naksuntaa ja psyyken paukkumista itse kullekin säädylle!
Travellerikulttuurin on sanottu korostavan muun muassa aitouden kokemuksen metsästämistä. Tunnistan tämän jossain määrin itsessäni, mutta koko aitouden konsepti on aika ristiriitainen. Tässä tekstissä pohdiskelen sen problematiikkaa ja avaan omia mielikuviani asiasta.
Olen kuullut aitoudella tarkoitettavan matkustustapaa (pakettimatka vai itsenäinen reppureissaaja?), matkakohdetta (Myanmarin vuoristoheimojen kylät vai Pattayan Suomi-baari?), valittuja palveluja (homestayt ja katukeittiöt vai ketjuhotellit ja -ravintolat?) ja ajanviettotapoja (kielen opiskelu paikallisten ystävien kanssa vai Koskenkorvan kiskominen?).
Koska kaikki nämä asiat ovat olemassa ja siten ontologisesti katsoen aitoja, voimme sivuuttaa asiaan liittyvän metafysiikan ja keskittyä kokemusten pohdiskeluun.
Jos joku lähtee lomalle vieraaseen maahan muttei koko aikana juuri poistu all inclusive -resortistaan ja syö joka ilta wieninleikettä, koska se on tuttu ruoka, ollaan aikamoisen suojakuoren sisällä.
Juuri tuon suojakuoren riisumisen näen olevan tämän aitouden tavoittelun määräävä tekijä. Rahalla saa ostettua pehmikettä itsensä ja likaisen, kaoottisen, vaikean ja kovan maailman väliin, mutta AitousReissari haluaa Tuntea Asioita Sellaisina Kuin Ne Ovat. Tämähän on tietenkin aina jossain määrin illuusio, ja reissarilla on lähes aina melkoiset turvaverkot takataskussa, vaikka niiden rajoilla liikkuisikin. Suomalaisen vakuutusyhtiön matkavakuutuskortilla voittaa pelin heti, jos jokin menee pahasti pieleen, ja pienemmissä ongelmissa minun sukupolvelleni on yleensä varsin helppoa tekstata vanhemmille, jotta saisko vähän lisää pätäkkää, kun rahat eivät riitä lentolippuun.
Itselleni läheisin osa "aitoutta" on se, paljonko ympäristöä on muovattu matkailijoita varten. Esimerkiksi Pattayalla minua ärsytti eniten se, miten alue tuntui pyörivän nimenomaan turistien varassa ja turisteja varten. Nautin siitä, jos tunnen olevani kärpänen katossa seuraamassa tavallisten ihmisten tavallista elämää, joka pyörisi eespäin, vaikka minä ja kaltaiseni eivät olisikaan paikalla.
Syrjäisemmissä paikoissa on helpompi tuntea olevansa Suuri Seikkailija, joka näkee muutakin kuin häntä varten kyhätyn fasadin. Voi fiilistellä erityisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan; Minä en ainakaan ole kuten ne matkailijoiden virrat, jotka komppaavat kaluttuja kontuja!
Samalla minulla on mahdollisuus ratkaista mikä tahansa päivittäisessä elämässä vastaantuleva ongelma heittämällä sitä vasten vaikka paikallisen kuukausitulojen verran hynää.
Eli siis, sanoisin aitouden hakemisen olevan omista turvaverkoista osin irtautumista ja paikallisiin ilmiöihin sopeutumista sen sijaan, että käyttäisi ylettömästi rahallista valtaansa muokatakseen tilanteesta itselleen helpomman.
Ei ole yhtään sattuma, että tätä aitoutta metsästävät ovat usein liikkeellä minimibudjetilla. Rahasta tämä nimittäin on kiinni: iso tukko kahisevaa ostaa käyttöön oppaan, ajoneuvon kuskeineen, englanninkieliset ruokalistat ja ilmastoidun hotellihuoneen. Luksus on hirveän kivaa, mutta jos siihen ei ole varaa, matkustustapaansa on kiva pystyä perustelemaan jollain muullakin kuin sillä, että oma hanuri repsottaa.
Vaikka olen itsekin matkustanut melko pienellä budjetilla, minulla on silti monta monituista suojakuorta itseni ja näiden paikkojen välissä. Listataanpa, mitä keksin:
1) Rahareservi. 25 euron päiväbudjettini on melko ruhtinaallisesti enemmän kuin useimpien ihmisten, joita olen näissä maissa kohdannut. Sen lisäksi minulla on niin paljon vararahaa, että huolta ei ole tarvinnut kantaa. Yksi halpalento oli varaa jättää käyttämättä, kun suunnitelmat muuttuivat. Varaa on ollut syödä ravintoloissa ja majoittua hyvissä hostelleissa ja välillä jopa hotelleissa yksityishuoneissa.
2) Matkavakuutus. Maailman paras asia, ja varmistaa, että jos homma kusee, niin rahasta ei ainakaan jää kiinni.
3) Sosiaalinen piiri. Nettiyhteyksiä löytyy kaikkialta, ja koneella on tullut vietettyä aikaa. Ei ole tullut yksinäinen olo, eikä ole tullut pakottavaa tarvetta tutustua uusin ihmisiin. Vertaistukea ja kuuntelevaa korvaa on riittänyt. Jos tulee ongelmia, minulla on ihmisiä, joilta pyytää apua.
4) Kansalaisuus. Suomen passi on artifakti, jolla pääsee melkeinpä mistä vaan minne vaan. Paitsi Venäjälle. Tätä ei tule usein ajatelleeksi, kun oma liikkuminen on niin vaivatonta, mutta esimerkiksi laosilaisen pitää hommata viisumi päästäkseen minne vaan Euroopassa. Itse en interreilatessani ollut edes harkinnut sitä, että johonkin saattaisi tarvita jotain paperityötä.
5) Viihdyke. Minulla on kallis tablettitietokone, joka pursuaa kirjoja, leffoja ja musiikkia. Pystyn missä vain vetäytymään tuttujen ja turvallisten asioiden pariin.
6) Sukupuoli. Miehiä kohdellaan automaattisesti arvostavammin, ja turvallisuusriskejä on vähemmän kuin naisilla.
7) Ihonväri. Koska olen farangi, minulle annetaan anteeksi etikettivirheitä, minua tullaan neuvomaan jos seison kartan kanssa kadunkulmassa ja syrjäseuduilla olen automaattisesti kiinnostava keskustelukumppani.
8) Englannin kieli. En ole juurikaan yrittänyt opiskella mitään täkäläistä kieltä enkä ottanut kummoisestikaan kontaktia ihmisiin, jotka eivät puhu englantia. Omalla mukavuusalueella mennään tässäkin.
Ainakin nämä. Mitäköhän muita turvarenkaita itselläni on? Kertokaa, jos keksitte omia.
Mutta mutta. Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, onko aitous tavoittelemisen arvoinen asia. Sanoisin, että kysymys on järjetön, jos nauttii siitä, mitä tekee. Aitous on työkalu, jolla pystyy tavoittelemaan tietynlaisia matkakokemuksia. Jos sentyyppiset kokemukset ovat kiinnostavia, niin aitouden etsiminen on tosi hyvä juttu. Jos ei niin nappaa, niin ei kannata pakottaa itseään kärvistelemään. Aitouden tavoittelu voi olla vaikeaa, ja jotkut ihmiset pitävät haasteista, mutta ei se tee siitä silti lähtökohtaisesti parempaa motivaatiota.
Toisaalta itsensä haastamisesta tulee hienoja kokemuksia ja jänniä tarinoita kerrottaviksi. Koska olen vastenmielinen dialektikko, taidan kannustaa ääripäiden synteesiin, ja kokeilemaan kumpaakin. Pitkällä reissulla tulee joka tapauksessa tehtyä niin, joten sen voisi saman tien tehdä tietoisesti ja lopettaa turhan vastakkainasettelun. Koko aikaa ei viitsi viidakossakaan asua, vaikka sen aidommaksi ei juuri pääsekään.
 |
| Tosi aitoa. |
 |
| Koira aito, nurtsi ei. Myös mahdoton saada terävää kuvaa tuosta ikiliikkujasta. |
Jos joku lähtee lomalle vieraaseen maahan muttei koko aikana juuri poistu all inclusive -resortistaan ja syö joka ilta wieninleikettä, koska se on tuttu ruoka, ollaan aikamoisen suojakuoren sisällä.
Juuri tuon suojakuoren riisumisen näen olevan tämän aitouden tavoittelun määräävä tekijä. Rahalla saa ostettua pehmikettä itsensä ja likaisen, kaoottisen, vaikean ja kovan maailman väliin, mutta AitousReissari haluaa Tuntea Asioita Sellaisina Kuin Ne Ovat. Tämähän on tietenkin aina jossain määrin illuusio, ja reissarilla on lähes aina melkoiset turvaverkot takataskussa, vaikka niiden rajoilla liikkuisikin. Suomalaisen vakuutusyhtiön matkavakuutuskortilla voittaa pelin heti, jos jokin menee pahasti pieleen, ja pienemmissä ongelmissa minun sukupolvelleni on yleensä varsin helppoa tekstata vanhemmille, jotta saisko vähän lisää pätäkkää, kun rahat eivät riitä lentolippuun.
 |
| Jos munkin kanssa ottaa selfien, onko kyseessä siis monkie? Eang oli hieno mies Kambodzassa. Ja paikallinen, joten tää on ihan juupelin aitoa. |
Syrjäisemmissä paikoissa on helpompi tuntea olevansa Suuri Seikkailija, joka näkee muutakin kuin häntä varten kyhätyn fasadin. Voi fiilistellä erityisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan; Minä en ainakaan ole kuten ne matkailijoiden virrat, jotka komppaavat kaluttuja kontuja!
 |
| Kuala Lumpurissa oli Stonehenge. Aivan helevetin feikkiä :D |
Eli siis, sanoisin aitouden hakemisen olevan omista turvaverkoista osin irtautumista ja paikallisiin ilmiöihin sopeutumista sen sijaan, että käyttäisi ylettömästi rahallista valtaansa muokatakseen tilanteesta itselleen helpomman.
Ei ole yhtään sattuma, että tätä aitoutta metsästävät ovat usein liikkeellä minimibudjetilla. Rahasta tämä nimittäin on kiinni: iso tukko kahisevaa ostaa käyttöön oppaan, ajoneuvon kuskeineen, englanninkieliset ruokalistat ja ilmastoidun hotellihuoneen. Luksus on hirveän kivaa, mutta jos siihen ei ole varaa, matkustustapaansa on kiva pystyä perustelemaan jollain muullakin kuin sillä, että oma hanuri repsottaa.
 |
| Aitoa ja rankkaa, kato urban exploring kato. |
1) Rahareservi. 25 euron päiväbudjettini on melko ruhtinaallisesti enemmän kuin useimpien ihmisten, joita olen näissä maissa kohdannut. Sen lisäksi minulla on niin paljon vararahaa, että huolta ei ole tarvinnut kantaa. Yksi halpalento oli varaa jättää käyttämättä, kun suunnitelmat muuttuivat. Varaa on ollut syödä ravintoloissa ja majoittua hyvissä hostelleissa ja välillä jopa hotelleissa yksityishuoneissa.
2) Matkavakuutus. Maailman paras asia, ja varmistaa, että jos homma kusee, niin rahasta ei ainakaan jää kiinni.
3) Sosiaalinen piiri. Nettiyhteyksiä löytyy kaikkialta, ja koneella on tullut vietettyä aikaa. Ei ole tullut yksinäinen olo, eikä ole tullut pakottavaa tarvetta tutustua uusin ihmisiin. Vertaistukea ja kuuntelevaa korvaa on riittänyt. Jos tulee ongelmia, minulla on ihmisiä, joilta pyytää apua.
4) Kansalaisuus. Suomen passi on artifakti, jolla pääsee melkeinpä mistä vaan minne vaan. Paitsi Venäjälle. Tätä ei tule usein ajatelleeksi, kun oma liikkuminen on niin vaivatonta, mutta esimerkiksi laosilaisen pitää hommata viisumi päästäkseen minne vaan Euroopassa. Itse en interreilatessani ollut edes harkinnut sitä, että johonkin saattaisi tarvita jotain paperityötä.
5) Viihdyke. Minulla on kallis tablettitietokone, joka pursuaa kirjoja, leffoja ja musiikkia. Pystyn missä vain vetäytymään tuttujen ja turvallisten asioiden pariin.
6) Sukupuoli. Miehiä kohdellaan automaattisesti arvostavammin, ja turvallisuusriskejä on vähemmän kuin naisilla.
7) Ihonväri. Koska olen farangi, minulle annetaan anteeksi etikettivirheitä, minua tullaan neuvomaan jos seison kartan kanssa kadunkulmassa ja syrjäseuduilla olen automaattisesti kiinnostava keskustelukumppani.
8) Englannin kieli. En ole juurikaan yrittänyt opiskella mitään täkäläistä kieltä enkä ottanut kummoisestikaan kontaktia ihmisiin, jotka eivät puhu englantia. Omalla mukavuusalueella mennään tässäkin.
Ainakin nämä. Mitäköhän muita turvarenkaita itselläni on? Kertokaa, jos keksitte omia.
 |
| Aitoa ja tosi taiteellista. Lisäksi erittäin syvällistä. Kato kello kuuluu Babyloniin kato! |
Toisaalta itsensä haastamisesta tulee hienoja kokemuksia ja jänniä tarinoita kerrottaviksi. Koska olen vastenmielinen dialektikko, taidan kannustaa ääripäiden synteesiin, ja kokeilemaan kumpaakin. Pitkällä reissulla tulee joka tapauksessa tehtyä niin, joten sen voisi saman tien tehdä tietoisesti ja lopettaa turhan vastakkainasettelun. Koko aikaa ei viitsi viidakossakaan asua, vaikka sen aidommaksi ei juuri pääsekään.
 |
| Melakan riksat ovat niin feikkejä, että mittari pyörähtää ympäri. Tämän aidommaksi ei pääse. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti