Paratiisi alkaa olla menetetty, sillä huomenna Laosin julma ja kunnianhimoinen viisumijärjestelmä pakottaa minut siirtämään tomumajani rajan yli tuonpuoleiseen, eli Kambodzan kuningaskuntaan. Siinä kuumottaa vain kolme asiaa:
1) Mites nuo kyydit? Varasin minibussikyydin turistifirman kautta Don Detistä Kambodzan Stung Trengiin hintaan 18 dollaria, sisältäen venekyydin bussiasemalle. Tästä ylityksestä on hjelvetisti ristiriitaista dataa ja vanhentunutta infoa saatavilla.
Joskus rajanylitykseen (yhteensä reilun sadan kilsan matka) on liittynyt neljällä eri bussilla säätöä, joidenkin matkatavarat ovat lähteneet eri bussiin ja kadonneet iäksi, bussi ei olekaan mennyt perille Stung Trengiin vaan tehnyt bisnestä tuktuk-kuskeille jäämällä viitisen kilsaa kylästä, sumffaraa. Joskus taas kaikki on mennyt tosi hyvin ja kätevästi ja humppampaa, ei mitään huolta eikä ongelmaa. Jännityksellä jään odottamaan tätä vaihetta.
2) Viisumi ja rajaviranomaiset. Täkäläiset karhubaretit ovat kuulemma läpeensä korruptoituneita ja muutenkin kohtuuttomia, ja bussifirman viisumiasiamies leikkaa vielä oman siivunsa matkalaisparasta. Teoriassa Kambodzan kuukauden turistiviisumi maksaa 20 dollaria, mutta täällä kaikki ovat sanoneet, että 25 $ rajalla pyydetään plus vielä dollari-pari hyvänmielen lahjusrahaa "leimauskuluista".
Pahin, mitä voi käydä, olisi bussista jääminen ilman tavaroita keskelle Ei-Mitään. Jos se uhkaa, viimeinen myrkytetty ässä hihassani on kansainvälinen pressikortti, jolla voin nostaa maan syövereistä esiin vitsauksista pahimman: vihamielisen mediahuomion. "Ettekö te tiedä, kuka minä olen!?"-gambiitti saattaa joko saada asiat rullaamaan tai viisuminmyöntämisen jäämään kokonaan.
Helpointahan olisi varmaan maksaa mukisematta, mitä pyydetään, mutta olen sillä tavalla kuttumainen ihminen, että minua ärsyttää tulla huijatuksi. Tämä asenne epäilemättä saa minut jonain päivänä vielä oikeisiin ongelmiin.
3) Hyvinpalvellut Laosin fraasisanakirjani tulee olemaan yhtä tyhjän kanssa, ja khmerinkielestä vastaavaa ei ole hallussani. Olen netistä lunttaillut kevyesti, mitä on esmes morjes ja kiitos, koska niillä tekee jo hyyyyyvin paljon esimerkiksi vastentahtoisten tullivirkailijoiden yhteistyöhalulle. Mm. tästä syystä Kambodzan-kiertue tulee sisältämään vähän vähemmän maaseutua ja vähän enemmän isoja kaupunkeja.
***
Aikani Don Detillä on kyllä ollut erittäin viehättävää. Olen viettänyt ensimmäistä kertaa elämässäni useita päiviä tekemättä oikeasti juurikaan mitään. Riippumatoille valitettavasti huomasin olevani allerginen: niskaparkani kiskaisee itsensä täysin juntturaan sellaisessa lepäillessään. Tämänhetkiset selkämökkyläni vaativat purkamiseensa hevoslinimenttiä, 21-vuotiasta single malt -skottiviskiä ja rälläkän. Ehkä myös joukon havaijilaisia alkuasukaslapsosia tanssimaan selkäni päällä.
Maaseutu on ollut hirveän kaunista ja lempeää, ja eläintenpaljous on miellyttänyt minua suuresti. Kasvissyöjänä ei tarvitse edes kohdata sitä, että eilisen söötti nuori kana on tämän päivän söötti, hyvin maustettu paisti. Ja olen saanut olla rauhassa! Useimpina päivinä en ole sanonut kymmentä lausetta enempää, ja nekin ruokaa saadakseni.
***
Täälläolo on myös alleviivannut sitä, kuinka modernin maailman lapsi kuitenkin olen. Melkein joka ilta olen istuskellut inter_netikän päässä, lueskellut ja keskustellut Suomessa olevien kanssaihmisten kera. Päivittelen blogia ja postailen Twitteriin (@tapiopellinen, check it) havaintojani. Tämä on täysin erilaista reissaamista kuin kymmenenkin vuotta sitten olisi ollut. Olen koko ajan yhteydessä elämäni tärkeisiin ihmisiin, ja jos en hetkeen anna kuulua itsestäni, vanhempani mailaavat ja kysyvät, että mikäs on boogie.
Samalla on mahdollista lukea tuhansien muiden reissareiden kertomuksia ja vinkkejä siitä, miten mikäkin rajanylitys hoituu ja mitä se maksaa mitenkin. Tieto mahdollisista huijauksista tulee nopeasti julkiseksi.
Teknosoturointia, sitä tämä on. Mutta en valita: tämä tekee kaikesta helpompaa, ja vaikka kihlahanimuppelini minua aina syyttääkin siitä, että haluan aina mennä vaikeimman kautta, helppoudessa on monia erittäin hyviä puolia. En ole enää niin nuorikaan, katsokaas. Olen saanut aivan riittävästi seikkailun tuntua tästä loputtomasta säätämisestä, vaikka siitä suurimman osan on voinut tehdä suunnilleen englanniksi.
Tämä on ensimmäinen pitkä kiertoreissuni tänne päin maailmaa, ja sen pääasiallinen tarkoitus on maistehella kevyesti kaikkea, mitä tällä maankolkalla on tarjota. Tällaista usean maan ympäriajelua tuskin tämän jälkeen täällä teen. Siinä määrin rasittaa vaihtaa hiippakuntaa aina, kun on juuri alkanut päästä kärryille kielestä ja toimintatavoista. Seuraavilla reissuilla sitten syvemmälle pusikkoon ja keskittyen niihin maihin ja tekemisiin, joista pidän eniten.
On ollut hirveän vapauttavaa päästää irti siitä mielikuvasta, että tällainen reissu ei ole juuri mitään, ellei vaella viidakon läpi jalkaisin vuoristoheimojen huudeille syömään riisiä riisillä kuukausiksi. Jos koen itse olemiseni mielekkääksi, niin siihen ei ole millään Oikean Reissaritekemisen Virastolla sanomista.
Tämä on ensikosketus näihin huudeihin, ja syvälle pinnan alle pääseminen vaatii kokemusta ja tietämystä, jota vasta hankin tällä hetkellä. Ei minulla ole kiire olla katu-uskottava ja vakavastiotettava. Jos minua huvittaa piipahtaa Phuketissa, niin minähän käyn (Pattaya on jo nähty, siellä ei tarvitse käydä enää ikinä).
Minulla on mukana helvetin kallista elektroniikkaa ja rautainen itsetunto, joten kaikki on hyvin. Aion jossain vaiheessa pitää parin viikon off the grid -nettitauon (luultavasti Pohjois-Laosissa), mutta siinähän pidän, jos huvittaa. Ellei, niin ei haittaa sekään. Kaikki on hyvin, ins'Allah.
1) Mites nuo kyydit? Varasin minibussikyydin turistifirman kautta Don Detistä Kambodzan Stung Trengiin hintaan 18 dollaria, sisältäen venekyydin bussiasemalle. Tästä ylityksestä on hjelvetisti ristiriitaista dataa ja vanhentunutta infoa saatavilla.
Joskus rajanylitykseen (yhteensä reilun sadan kilsan matka) on liittynyt neljällä eri bussilla säätöä, joidenkin matkatavarat ovat lähteneet eri bussiin ja kadonneet iäksi, bussi ei olekaan mennyt perille Stung Trengiin vaan tehnyt bisnestä tuktuk-kuskeille jäämällä viitisen kilsaa kylästä, sumffaraa. Joskus taas kaikki on mennyt tosi hyvin ja kätevästi ja humppampaa, ei mitään huolta eikä ongelmaa. Jännityksellä jään odottamaan tätä vaihetta.
2) Viisumi ja rajaviranomaiset. Täkäläiset karhubaretit ovat kuulemma läpeensä korruptoituneita ja muutenkin kohtuuttomia, ja bussifirman viisumiasiamies leikkaa vielä oman siivunsa matkalaisparasta. Teoriassa Kambodzan kuukauden turistiviisumi maksaa 20 dollaria, mutta täällä kaikki ovat sanoneet, että 25 $ rajalla pyydetään plus vielä dollari-pari hyvänmielen lahjusrahaa "leimauskuluista".
Pahin, mitä voi käydä, olisi bussista jääminen ilman tavaroita keskelle Ei-Mitään. Jos se uhkaa, viimeinen myrkytetty ässä hihassani on kansainvälinen pressikortti, jolla voin nostaa maan syövereistä esiin vitsauksista pahimman: vihamielisen mediahuomion. "Ettekö te tiedä, kuka minä olen!?"-gambiitti saattaa joko saada asiat rullaamaan tai viisuminmyöntämisen jäämään kokonaan.
Helpointahan olisi varmaan maksaa mukisematta, mitä pyydetään, mutta olen sillä tavalla kuttumainen ihminen, että minua ärsyttää tulla huijatuksi. Tämä asenne epäilemättä saa minut jonain päivänä vielä oikeisiin ongelmiin.
3) Hyvinpalvellut Laosin fraasisanakirjani tulee olemaan yhtä tyhjän kanssa, ja khmerinkielestä vastaavaa ei ole hallussani. Olen netistä lunttaillut kevyesti, mitä on esmes morjes ja kiitos, koska niillä tekee jo hyyyyyvin paljon esimerkiksi vastentahtoisten tullivirkailijoiden yhteistyöhalulle. Mm. tästä syystä Kambodzan-kiertue tulee sisältämään vähän vähemmän maaseutua ja vähän enemmän isoja kaupunkeja.
***
Aikani Don Detillä on kyllä ollut erittäin viehättävää. Olen viettänyt ensimmäistä kertaa elämässäni useita päiviä tekemättä oikeasti juurikaan mitään. Riippumatoille valitettavasti huomasin olevani allerginen: niskaparkani kiskaisee itsensä täysin juntturaan sellaisessa lepäillessään. Tämänhetkiset selkämökkyläni vaativat purkamiseensa hevoslinimenttiä, 21-vuotiasta single malt -skottiviskiä ja rälläkän. Ehkä myös joukon havaijilaisia alkuasukaslapsosia tanssimaan selkäni päällä.
Maaseutu on ollut hirveän kaunista ja lempeää, ja eläintenpaljous on miellyttänyt minua suuresti. Kasvissyöjänä ei tarvitse edes kohdata sitä, että eilisen söötti nuori kana on tämän päivän söötti, hyvin maustettu paisti. Ja olen saanut olla rauhassa! Useimpina päivinä en ole sanonut kymmentä lausetta enempää, ja nekin ruokaa saadakseni.
***
Täälläolo on myös alleviivannut sitä, kuinka modernin maailman lapsi kuitenkin olen. Melkein joka ilta olen istuskellut inter_netikän päässä, lueskellut ja keskustellut Suomessa olevien kanssaihmisten kera. Päivittelen blogia ja postailen Twitteriin (@tapiopellinen, check it) havaintojani. Tämä on täysin erilaista reissaamista kuin kymmenenkin vuotta sitten olisi ollut. Olen koko ajan yhteydessä elämäni tärkeisiin ihmisiin, ja jos en hetkeen anna kuulua itsestäni, vanhempani mailaavat ja kysyvät, että mikäs on boogie.
Samalla on mahdollista lukea tuhansien muiden reissareiden kertomuksia ja vinkkejä siitä, miten mikäkin rajanylitys hoituu ja mitä se maksaa mitenkin. Tieto mahdollisista huijauksista tulee nopeasti julkiseksi.
Teknosoturointia, sitä tämä on. Mutta en valita: tämä tekee kaikesta helpompaa, ja vaikka kihlahanimuppelini minua aina syyttääkin siitä, että haluan aina mennä vaikeimman kautta, helppoudessa on monia erittäin hyviä puolia. En ole enää niin nuorikaan, katsokaas. Olen saanut aivan riittävästi seikkailun tuntua tästä loputtomasta säätämisestä, vaikka siitä suurimman osan on voinut tehdä suunnilleen englanniksi.
Tämä on ensimmäinen pitkä kiertoreissuni tänne päin maailmaa, ja sen pääasiallinen tarkoitus on maistehella kevyesti kaikkea, mitä tällä maankolkalla on tarjota. Tällaista usean maan ympäriajelua tuskin tämän jälkeen täällä teen. Siinä määrin rasittaa vaihtaa hiippakuntaa aina, kun on juuri alkanut päästä kärryille kielestä ja toimintatavoista. Seuraavilla reissuilla sitten syvemmälle pusikkoon ja keskittyen niihin maihin ja tekemisiin, joista pidän eniten.
On ollut hirveän vapauttavaa päästää irti siitä mielikuvasta, että tällainen reissu ei ole juuri mitään, ellei vaella viidakon läpi jalkaisin vuoristoheimojen huudeille syömään riisiä riisillä kuukausiksi. Jos koen itse olemiseni mielekkääksi, niin siihen ei ole millään Oikean Reissaritekemisen Virastolla sanomista.
Tämä on ensikosketus näihin huudeihin, ja syvälle pinnan alle pääseminen vaatii kokemusta ja tietämystä, jota vasta hankin tällä hetkellä. Ei minulla ole kiire olla katu-uskottava ja vakavastiotettava. Jos minua huvittaa piipahtaa Phuketissa, niin minähän käyn (Pattaya on jo nähty, siellä ei tarvitse käydä enää ikinä).
Minulla on mukana helvetin kallista elektroniikkaa ja rautainen itsetunto, joten kaikki on hyvin. Aion jossain vaiheessa pitää parin viikon off the grid -nettitauon (luultavasti Pohjois-Laosissa), mutta siinähän pidän, jos huvittaa. Ellei, niin ei haittaa sekään. Kaikki on hyvin, ins'Allah.
Mulla on ikävä sua, beibe. Oo hyvin ja turvassa. <3 *halimytspökspaijjj*
VastaaPoista