Tais käydä Legolakset

Nyt se sitten kävi. Lokkeja ei ole näkynyt eikä kuulunut, mutta papukaijakala ajaa saman asian.

Hyvät ystävät ja kylänhenkilöt, olen aivan pimentohaltioissani sukeltamisesta.

Lapsena yksi rakkaimmista kirjoistani oli vuonna 1973 kirjoitettu Valtamerten ihmeet. Se on minulla vieläkin, mutta puhkiselattuna. Varsinkin troopilliset kalat ja korallit olivat värikkyytensä takia suuressa suosiossani. Eilen plopsahdin veteen Koh Changin edustalla Hin Rapilla ja siellä ne olivat, suoraan kirjan kuvista: välskärit, säppikalat, keisarikalat, meriahvenet, perhokalat, barrakudat, enkelikalat, all that jazz and then some. Kalaparven keskellä uiminen on jotain, mitä en edes yritä kuvailla.

Pohja oli täynnä koralleja ja erittäin kuumoittavia merisiilejä (jaiks). Kun virtaus alkaa viedä kohti kallioseinämää, joka näyttää olevan joka neliödekametriltään mustien, myrkyllisten, vaaksanmittaisten piikkien peitossa, tekee mieli uida kovaa toiseen suuntaan. Muuten lilluin vain lempeästi paikasta toiseen ohjaajan perässä. Kilpikonnaa yritimme tähystellä, mutta mutanttininjat pysyivät piilossa. Mureenan sen sijaan näin. Se näytti hieman närkästyneeltä. Eräs porukka näki aiemmin hylkysukeltaessaan parimetrisen riuttahain, mikä kuulemma toi melkoisen fiiliksen, kun pään päällä oli 25 metriä vettä.

Koh Chang. Thaimaassa veneiden keulassa on kukkia ja koristenauhoja eräänlaisenä pyhättönä, joka auttaa alusta löytämään kotisatamaan. Jos keulaan menee istuskelemaan tai on muuten epäkunnioittava, joutuu uimaan kotiin.

Eli siis, kiskaisin tänään valmiiksi PADI Open Water Diver -kurssin. Tällä treenillä osaan järjestää itseni maksimissaan 18 metrin syvyyteen ja tulla sieltä pois useimpien raajojeni kanssa. Lisäksi olen kurssin aikana kestänyt niin paljon ranskalaista huumoria, että kelpaisin vaikka pylväspyhimykseksi. Sukelluksenopettajani Lionel on hauska, hauska, HAUSKA mies.

Siltä varalta, ettei asia käynyt vielä selväksi, sukeltaminen on aivan jumalattoman siistiä hommaa. Niin sitä pehmoinen, torahampaaton ihminen tunkee nokkansa olosuhteisiin, joissa ilman teknologia-avustusta lusikka lentää korallinnurkkaan melkoisen nopeasti. Hommassa on riskejä, mutta ne ovat melkoisen hallittavia: jos hermot kestävät ja pokka pitää, sitä selviää vaikka mistä. Kuulemma oikeasti vaaralliseksi homma menee lähinnä siinä vaiheessa, jos alkaa hätääntyä.

Porukkaa on yleensä aika paljon ja sälää vielä enemmän. Vasemmassa laidassa hollantilainen Sanni, Tyttö Joka Näki Hain.

Pinnalla saa viettää aikaa merillä ja tuijottaa horisonttia perisuomalaisen, kivikasvoisen stoalaisuuden mannekiinina. Vene on täynnä mukavaa (ja valkoista ja keskituloista) porukkaa, jolla on yhteinen kiinnostuksenkohde ja loputtomasti puhuttavaa pinnan alla palloilusta. Yksin ei todellakaan tarvitse olla, ellei erityisesti halua. Ja mikä parasta, sukeltaessa ei ole edes mahdollista lörpötellä! Saa olla rauhassa sekä pinnalla että sen alla. Itseäni merielämä iski nyt sen verran tujakat setit suoraan suoneen, että ensi kesän pääprokkikseni Suomessa tulee olemaan purjehduskurssi.

Minua tänään sukelluttanut, niinikään ranskalainen (mutta ei läheskään yhtä HAUSKA) Carin nimittäin mainitsi, että joku hänen tuttunsa oli hommannut purjeveneen, siihen ilmasäiliöiden täyttämiseen soveltuvan kompressorin, värvännyt miehistön ja lähtenyt purjehtimaan ja sukeltamaan ympäri Tyynenmeren saaria. Tässä on tavoite, joka vastaa miellyttävyydeltään pitkäaikaista unelmaani ilmalaivan rakentamisesta, mutta on hieman helpommin toteutettavissa.

Veikkaan vahvasti, että nämä hommat tulevat jatkumaan. Tällaista lempeän punahehkuista onnellisuutta olen kokenut melko harvoin. Kannatti lähteä.

Karmakaapin paikka

Mikäpä tekisi auktoriteettivammaisen feikkianarkistin onnellisemmaksi kuin se, kun pääsee haistattamaan pitkät huijarilierolle?

Cambodia Rebelsien kanssa ei sentään tarvinnut lähteä rahoja perimään. Kyllä, Kambodzassa on oma länkkärimoottoripyöräjenginsä.

Tsuppailimme Koh Kongilta rajan yli Thaimaahan kohtalaisen vähin probleemoin. Viisumit oli hankittu etukäteen, joten rajabyrokratia minimoitui. Rajalta Tratiin pääsyä joutui hetken aikaa odottamaan, kun minibussikuski halusi lähteä vasta auton täytyttyä, mutta vietin leppoisia hetkiä puiden Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa erään jenkin kanssa. Hän oli lohdullisen oikeaa mieltä monesta asiasta.

Tratissa bussi tiputti meidät lajitoveriensa joukkoon bussiasemalle, ja seuraava ajoneuvo lauttasatamaan löytyi heti. Sekin vain halusi odottaa täyttä matkustajalastia, joten köyhinä lurjuksina jäimme tietenkin odottamaan. Puolentoista tunnin venailun jälkeen asemalle löpsähti uusi mälli turisteja, ja matka pääsisi jatkumaan. Jannu auton vieressä sanoi, jotta 50 bahtia per naama olisi hinta, ja se oli varsin kohtuullinen maksu matkaan nähden.

Aloimme pakkautua autoon, ja hupsistarallaa, nyt lipun hinta olikin yhtäkkiä 80 bahtia pärstältä, mikä oli noin tuplasti enemmän kuin reilu hinta, varsinkin kun auto oli tupaten täys. Minä, Laura ja vanha saksalaismies nostimme tästä selittämättömästä hinnankorotuksesta äläkän ja aloimme nostattaa kansanliikettä, joka joukkovoimallaan kiristäisi hinnan takaisin kohtuulliseksi. Väki alkoikin poistua autosta demonstraation merkiksi.

Sitten se turkasen lammaslauma antoi periksi ja meni takaisin sisään. Me kolme caballeroa otimme rinkkamme katolta ja poistuimme näyttävästi niskojamme nakellen takaisin keskelle bussiasemaa. Auto starttasi ja ajoi tiehensä, joten oli suunnitelma B:n aika. Noille limanuljakkeille emme halunneet latejamme antaa.

Hetken aikaa vaihtoehtoja punnittuamme pelastukseksemme koitui vanha ja parrakas thaimies, jonka kanssa saksalainen oli aiemmin keskustellut. Hän suostui viemään meidät yksityisautollaan määränpäähämme 250 bahtin hintaan, mikä kolmelta hengeltä oli siis vain noin 83 bahtia sierainparilta (Laura lasketaan yhdeksi nenälävistyksestään huolimatta). Naurettava hinta mahdollisuudesta osoittaa metrinen keskisormi julmalle ja kunnianhimoiselle lipunmyyjäparille.

Saavuimme vielä kaiken lisäksi lautalle ennen kaiken hyvän pettänyttä autolastillista. Saksalainen päätti vääntää veistä haavassa kertomalla väelle, että olimme päässeet perille kukin vain 50 bahtilla. Hah! Suomalais-saksalainen yhteistyö on ollut näin voimissaan viimeksi toisessa maailmansodassa.

Kannatti.