Uralilta kajahtaa

Näin kahden kuukauden kotiutumisen jälkeen on hyvä hetki puhaltaa pölyt pois blogin päältä. Toivottavasti kukaan terävistä lukijoistani ei muista, että jopa viimeinen Kiina-päivitys jäi kirjoittamatta, vaikka sellaista kovasti lupailinkin.

Kärsivä ja sumuinen Moskova-selfie!

Olen tällä hetkellä keskellä kauneinta Venäjänmaata Ural-vuoriston eteläpuolella, Euroopan ja Aasian rajalla sijaitsevassa Ekaterinburgin rakastavassa kaupungissa. Homman nimi on vaihto-opiskelu Uralskii Federalnyi Universitetissä kesäkuun loppuun asti. Se lukee viisumissa, joten sen on oltava totta. Virallisen meriselityksen mukaan opiskelen täällä kansainvälistä politiikkaa (международные отношения). Se on kuitenkin vain ovela savuverho, jonka turvin muilutin itseni tänne tankkaamaan päähäni venäjää, Venäjää ja lokaalia kansanluonnetta.

Ainaisena tyyliniekkana puksutin paikalle junalla Kouvolasta. Matka kesti noin kaksi vuorokautta ja sisälsi runsain mitoin hikeä, sosiaalisia venäläisiä ja liian lyhyitä sänkyjä. 185 jumalaista senttiäni ovat juuri sen verran pitkiä, että jalkani törröttivät nilkoista alaspäin sängystä ulkona. Muuten tämä ei olisi ollut ongelma, mutta kun kaikki käytävällä kävelijät törmäilivät jatkuvasti jalkoihini. Tämä vaikeutti nukkumista hieman.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että juna on the way to go Venäjällä. Ja nimenomaan kolmosluokan platzkart, плацкарт, jossa ei uskota mihinkään turhuuksiin kuten "oviin" tai "yksityisyyteen." Plus se on halpa ja vähempipäästöinen kuin monet vaihtoehtonsa.

Asuntola on moderni ja oranssi. Huonomminkin voisi olla.

Saapuminen sujui yllättävän sutjakasti. Tutorini oli minua vastassa asemalla auton kera, ja pääsin suoraan lokaaliin opiskelija-asuntolaan. Tämä olikin viimeinen kerta, kun tutorini näin. No, kaikkea ei voi saada.

Kuten esimerkiksi naapurissa olevassa asuntola nro. 1:ssä.

Asuntolassa minut lyötiin asumaan samaan huoneeseen Edoardo from Italyn kanssa, ja naapurihuoneessa asuu kaksi tsekkiläistä Jirkaa. Koska ajat olivat kovat ja saavuin viikonloppuna, vajaan viikon ajan pedissäni oli vain patja, tyyny ja huopa, mutta ei esimerkiksi lakanoita. Ne piti erikseen kuitata haltuunsa, kun tarvittavat sopimukset oli tehty. Jokuhan voisi vaikka väittää olevansa vaihto-opiskelija ja varastaa itselleen lakanat! Onneksi järjestelmä ehkäisee tällaiset väärinkäytökset.

Ensimmäinen viikko kului massiivisessa byrokratiapyörteessä. Siis huhhuh ja voi herranjee. Epäilen, että meitä ohjastanut Polina-tutor (s. 1997 :D :D :D) on jonkinlainen masokisti, koska ei tätä 15-päisten kielitaidottomien vaihtarilaumojen paimentamista muuten voisi tehdä. Kaikkialle piti mennä mahdollisimman varhain aamulla, koska laiskat opiskelijat valuvat yleensä toimistoihin aamupäivän lopulla, jolloin jonot paisuvat järjettömiksi. Asuntolassa oleskelua varten piti saada keuhkoröntgen, jotta varmistuu, ettei kellään ole tuberkuloosia. Yliopistoon kirjoittautuminen vaati kolme eri lomaketta, kaksi kopiota passista ja sen oheislipareista ja nipun valokuvia. Eikä se riitä, osaan papereista pitää käydä hakemassa leima toiselta puolelta kaupunkia, koska miksipä ei. Leimat ovat kriittisen tärkeitä, samoin valokopiot, kunhan niissäkin on leimoja. Viisumipidennysanomustani varten tarvitsin 50-sivuisen nipun erilaisia papereita.

Säteilyä keuhkoihin, tohtori Tuppurainen.

Hiv-testilaboratoria vaikutti legitiimiltä.

Kaikki paperit olivat tietenkin pelkästään venäjäksi, joten minulla on varsin hatara käsitys siitä, mitä kaikkea olenkaan allekirjoittanut viime aikoina. Jos joku kysyisi minulta neuvoja siihen, mitä operaatioita täällä pitää tehdä, en osaisi vastata, koska olen vain kuljeskellut ympäri toimistoja valtavan paperinivaskan kanssa ja yrittänyt arvata, minkä lipareen kukin virkailija haluaa nähdä/kopioida/leimata/arkistoida. Vertaistuki ja venäjää puhuvat kaverit auttoivat merkittävästi. Tieto ei kulje millään kootulla metodilla mihinkään, mutta joku on aina kuullut jostain jotain siitä, että hiv-todistukseksi ei kelpaakaan Suomessa otettu, vaan koe pitää erikseen käydä otattamassa uudestaan yhdestä tietystä laitoksesta täällä (huolimatta siitä, että tutorini painotti elokuussa, että sekä hiv-todistus että keuhkoröntgen pitää olla, kun lähtee matkaan).

Äärimmäisen legitiimiltä.

Viime viikolla sain kuitenkin vihdoin passini takaisin uuden pitkäaikaisviisumini kanssa, minulla on virallinen opiskelijakortti ja kulkulupa asuntolaan, ja melko lailla kaikki paperityöt on nyt hoidettu. Paikallisen matkakortin saaminen on seuraava haaste, jonka aion taklata, ja sitten minun ei tarvitse enää säätää papereiden kanssa!

...paitsi jos poistun missään vaiheessa kaupungista. Ensi tiistaina teemme seuramatkan Kazaniin, Ekaterinburgin läntiseen naapurikaupunkiin. Sieltä palattuamme meidän pitää rekisteröityä uudelleen yliopistolle, eli roudata toimistoon kaksi passikopiota, kaksi migration cardin kopiota, kaksi viisumikopiota ja kaksi kopiota Kazanin hostellin tekemästä rekisteröitymisestä. Koska miksipä ei. Meitä halutaan pitää silmällä, ja passitiedot pitää antaa junallakin matkustaessa. Epäilemättä kaikki tämä data liikkeistäni Venäjällä kerätään jonnekin hallituksen arkistoihin odottamaan mahdollista tulevaa käyttöä.

Oma koti kullan kallis, ja kohtalaisen ahdas, ja netti pätkii bjerkkel.

Seuraavalla kierroksella käsittelen itse pääasiaa eli opiskelua (se on pääasia, koska sillai opiskelu tapahtuu pään sisällä, koska aivot, tiättekste nääs heh heh). Huzzatirallaa, ja lurkatkaa raivoisasti.